Ennen osastoa se oli 38,9 kg. Sitten osastolla 40 kg. Mutta nyt, yhtäkkiä yli 41 kg! Kaikki päälle 40 on liikaa. Ihan liikaa. Läski läski läski kaikuu päässäni.
Mä otin aamupalalla jogurttia. Siitä ei oo tullut enää sanomista. Hoitajat on varmaan soittaneet siitä ravitsemusterapeutille ja sopineet asiasta. Hyvä. Käytiin taas mun huonekaverin kanssa kahviossa kahvilla. Sen piti ostaa sieltä hiusharja, mut siellä ei ollut. Mä sain hoitajalta taas post it -lapullisen keskusteluaikoja tälle viikolle ja osastolle hankittiin uusi Singstar, jossa on paljon suomibiisejä. Voisin mennä ens kerralla musaryhmään laulamaan niitä.Lounaalla oli soijanakkeja, muusia, kastiketta ja porkkanaraastetta rusinoilla. Hoitaja kysyi keittäjältä montako nakkia saa max ottaa. Neljä. Ja se lastasi mulle kolme nakkia, vaikka nä sanoin, etten jaksa kuin kaksi. Ja mua ahdisti. Ei se edes saisi annostella mulle ruokaa. Mun pitää annostella se itse. Ja kaikki oli syötävä.
Klo 12.15 oli ulkoiluryhmä. Mua vitutti koko aamun ihan kaikki ja mua ei huvittanut lähteä ulos. Mä vedin torkkupeiton korviin ja käperryin sänkyyn. Kunnes hoitaja tuli hakemaan. Nyt on ulkoiluryhmä. Mä en tuu. Mikset? Mua ei huvita. Toi ei oo mikään syy. Mua paleltaa. Siinä tulee lämmin. No mä en nyt kuitenkaan tuu. Kyllä tuut, se on kaikille pakollinen. Ja mun oli pakko raahautua ulos. Ketutti, mut juttelin sitten koko matkan toisen potilaan kanssa. Hoitajille näytin nyreää naamaa.
Mindfulness-ryhmässä me tehtiin ensin kuvaharjoitus. Meidän piti valita korteista, joille oli piirretty erilaisia ihmisiä yksi kortti ja kertoa kortin henkilöstä. Kaikki muut mietti, kuka se henkilö on esim. ammatiltaan. Mä olin ainoa, joka mietti mitä se henkilö tuntee. Valitsin kortin, jossa oli sumea kuva keski-ikäsestä naisesta. Se kuvasti mun mielestä surua ja melankoliaa.
Päivällisellä oli soijarouhe-vihanneskeittoa. Onneks se ei ollut tällä kertaa liian suolaista. Jälkkäriksi oli jäätelöä. Mä menin samantien oksentamaan sen kaiken. Sormet kurkkuun ja kaikki tuli aivan liian helposti ylös. Oksennuksen karvaan imelä haju leijaili vessassa. Musta tuntui, että kaikki haistaisi sen musta. Mä suihkutin itseeni body mistia ja vedin hihat punaisten rystysten peitoksi. Mä en ollut vielä täysin valmis, kun mun huoneen oveen koputettiin. Mun sydän hyppäsi kurkkuun, kun mä luulin, että se olis hoitaja ja mä jäisin kiinni itse teosta. Mut se olikin mun potilaskaveri, joka haki mua lenkille.
Tänne avataan tai on jo avattu yksi uusi psykiatrinen osasto. Se tarkoittaa muutoksia ruoka-aikoihin. Meidän osaston ruoka-ajat siirtyy myöhemmiksi, koska me ollaan kaikissa ruokailuissa viimeiset. Meillä on siis myös suppein valikoima aamu- ja iltapalalla. Tyhmää.
Viikonlopun kotjakso meni taas luvattoman nopeasti. Mä en osaa enää edes nauttia niistä. Mä alan heti miettiä sitä kuinka mä joudun pian palaamaan takaisin osastolle. Mä lasken tunteja paluuseen. Stressaan. Enkä osaa tehdä mitään. Miksi edes tehdä mitään, kun ei kuitenkaan ehdin tehdä mitään. Nyt olis taas aika väsätä ens viikonlopun kotijaksosuunnitelma. Mut mä en tiedä, teenkö mä sitä. En mä tiedä, kiinnostaako mua edes lähteä kotijaksolle. Ihan sama. Mitä väliä.
Mä alan hajota. Murentua kuin kaurakeksi. Mä oon pannut sen merkille nyt viime päivinä. Mun pää ei kestä enää täällä oloa. Mä olen ollut täällä nyt 6 viikkoa. Se vaikea vaihe alkoi nyt. Mä toivoin, ettei se olis alkanut vielä. Mä en vaan pysty olemaan täällä enää. En pysty. Mun on pakko päästä pois täältä. Eikä vaan yhdeksi yöksi. Vaan kokonaan. Kokonaan pois.
Mut ne ei päästä mua.
Ja mä pelkään, mitä tapahtuu jos mä hajoan kokonaan. Mitä musta jää jäljelle? Vai jääkö mitään?
2 kommenttia:
mitataanko sulla painoa siellä ja oletko tietoinen onko sun paino noussut? jos on niin mitä ajatuksia se sussa herättää?
voisit kirjoittaa tästä myös postaukseen jos tuntuu että riittää kirjoitettavaa. sun bmi on vain niin alhainen niin ajattelin että sitä varmaan yritetään ateriasuunnitelmalla nostaakin?
normaalipaino ei ole niin paha asia, mitä itse ajattelin kun itse olin erittäin alipainoinen. se ei ahdista läheskään niin paljon, mitä ajatus siitä ahdisti 20 kiloa sitten.
t. +22kg, normaalipainossa nyt 2,5 vuotta
Mä voisin kattoa, jos saisin tästä jotain ihan postausta aikaan. Ihan totta, että se ajatus ahdistaa enemmän kuin itse painon nousu. Kiva juttu, että oot itse päässyt normaalipainoon. :)
Lähetä kommentti