Kahdelta mulla oli hoitoneuvottelu. Se meni hyvin. Se lääkäri on sellainen ice queen, joka saa potilaat itkemäänkin, mut nyt se oli mulle tosi mukava. Se kehui mua kypsäksi ja aikuistuneeksi. Mut oon mä nyt kypsempi kuin viime hoitojaksolla. Mä en enää kiukuttele lapsellisesti tai riko sääntöjä.
Samalla mulle kerrottiin, että mulla on verkostopalaveri yhdessä osaston ja avopuolen kanssa 17.9. Se tarkoittaa, että suunnilleen niihin aikoihin mä tulen kotiutumaan osastolta. Eli enää kaks viikkoa! Kyllä mä sen kestän etenkin kun mä pääsen taas viikonlopuksi kotijaksolle.
Mä sain myös viimein vapaakävelyt ja suoraan täydet vapaat eikä rajoitettuja vapaakävelyitä. Rajoitetuissa saa poistua osastolta vain klo 9-10 ja 17-18. Silloin voi mennä kanttiiniin kahville, kävellä supermarkettiin ostamaan jotain tai muuten vaan mennä kävelylle tai lenkille tai istumaan lammen rannalle. Poissa saa olla aina tunnin kerrallaan. Säännöissä on kuitenkin tietyt rajat, joiden ulkopuolelle ei saa mennä. Vaikka ei kukaan pysty vahtimaan, vaikka ylittäisikin ne rajat.
Mua vähän turhauttaa, kun mä olisin saanut ne vapaakävelyt heti alusta alkaen, mut mä en tajunnut kysyä niitä, koska viime hoitojaksolla mä sain ne vasta oltuani kuukauden osastolla ja silloinkin mulle tultiin kertomaan, että mä olin saanut ne eikä mun tarvinnut kysyä niitä.
Mä lähdin heti kävelylle, kun mä en ollut päässyt koko päivänä ulos. Mä pyysin hoitajaa antamaan mulle rahat hoitohuoneen kaapista, jos mä haluaisin ostaa kanttiinista jotain. Mieshoitaja katsoi mua. Onks sulla lupa mennä ulos? Joo mä sain tänään vapaakävelyt! No onneks olkoon!
Illalla me pelattiin liikkasalissa sählyä ja korista ja sitten me vielä katsottiin Susijengin MM-peliä Turkkia vastaan. Se on aina hauskan näköistä, kun tv:stä tulee jotain suurta ja koko osasto, potilaita ja hoitajia myöten, on kokoontunut yhteisöön. Nopeimmat on vallanneet 4 isoa nojatuolia ja keinutuolin. Muut istuu sivussa olevilla tuoleilla, mut kaikki kattoo tiivisti peliä.
Mä ajattelin tässä tehdä jonkun postauksen ihan yleisesti normaalista päivästä täällä osastolla. Mä voisin tehdä sen viikonloppuna, kun mä olen kotona, kn sitten mulla on enemmän aikaa kirjoittaa sitä.
8 kommenttia:
musta on ihanaa kun kirjoitat niin usein! tulee mieleen aina omat osastoajat ja miten turvallista siellä oli.
äh, vaikket sä sitä kuitenkaan sisäistä niin sanon että sulla ON oikeus syödä "sellaisia herkkuja". oot aliravitsemustilassa ja elinmistösi huutaa energiaa, mistä varmasti johtuvat nuo ahmimis-impulssit kotonasi. ja kun oksennat ne pois niin ne impulssit eivät lähde mihinkään, elinmistö jatkaa energian vaatimista. itsellänikin kesti aikaa sisäistää tämä, ja ajattelin että tarpeeksi kovalla itsekurilla ne impulssit saa nujerrettua, eli ei syö mitään vaikka tekisi mieli.
mutta se vain edesauttaa sua kiertämään sitä samaa sairasta kehää ympäri ja ympäri ja kohta ollaan taas osastolla. se ei vain johda mihinkään, paitsi kuolemaan jossain vaiheessa :(
voi kun sä voisit antaa itsellesi mahdollisuuden, hyväksyä kehosi avunhuudon ja vastata siihen. kokeilla edes, mitä tapahtuu jos kieltämisen sijaan sallisitkin itsellesi jotain.
aina kun sä sanot kyllä anoreksialle, sä todellisuudessa häviät, siirryt askeleen taaksepäin kohti sairasta ja ankeaa elämää. olet varmaan jo sairautesi aikana huomannut, ettei jäätävä alipaino tuo onnellista tai parempaa elämää, vaan päinvastoin.
ota nyt kuitenkin kaikki HYVÄ irti osastosta, ja koita tuoda sitä hyvää kotiisikin kun sinne pääset. on niin surullista lukea sun ankeita ja alakuloisia tekstejä kotoasi käsin, laihuttamista, nälkää ja yksinäisyyttä. sä ansaitsisit ihan muuta. näe mihin anoreksia on sua viemässä, näe millaista elämää sä olet sen takia elänyt. säkin olet joskus ollut terve, muistatko miltä se tuntui? haluaisitko sä tuntea ja olla sillä tavalla nyt? sä pystyt kyllä siihen, mäkin pystyin. anna mahdollisuus elämälle, anna mahdollisuus sille ihmiselle joka sä olit terveenä <3
anteeksi että kommentistani tuli pitkä ja sekava.. mä rakastan sun blogiasi, mä pidän siitä minkä kuvan saan susta ihmisenä, syömishäiriön ja masennuksen takaa. mä niin haluaisin että säkin uskaltaisit taistella, muuttaa näkökulmaa asioista ja elämästä. paljon voimia sinne osastolle, olet ajatuksissani<3
t. vaikean anoreksian läpi käynyt, bulimiasta hyvää vauhtia parantumassa (3kk oksentamatta yesss!) oleva nuori nainen
Heips.
Liityin vasta lukijaksi ja tykkään todella paljon tavastasi kirjoittaa. Ihailen suunnattomasti (ja jopa kateellisena) sitä, miten kerrot esim. terapia-keskusteluista. Kunpa uskaltaisin itsekin sen sijaan, että vaan angstaan pahaa oloani bittiavaruuteen (toisaalta hyvä, että voi vuodattaa johonkin ja tervetuloa lukemaan jos kiinnostaa...)
Mä yritän juuri omin voimin parantua toisesta sh-jaksostani ja jotenkin sain tosi paljon voimia sun kirjoituksista, eli kiitos tästä ja hirmu paljon halauksia!
Toivon sulle ihania syyspäiviä ja jään seurailemaan kuulumisia. Blogisi on todella rohkaiseva ja inspiroiva <3
Joo mäkin tiedän nimenomaan ton turvallisuuden tunteen, mikä siellä tulee. :) Ihan asiaa kirjoitit. Mulla vaan lähtee se mopo käsistä ja se menee ahmimiseksi, jos sallin itselleni vaikka vaan jotain ihan pientä. Siks yritän ennemmin vetää nollalinjaa herkuissa, vaikkei sekään toimi niin kuin totesit. :/
Yritän joo ottaa nyt kaiken avun osastosta mitä vaan saan ja mitä sallin itseni ottaa vastaan. Ihan totta, että mun tekstit on aina kauhean masentavaa luettavaa. Ei sitä jotenkaan nää mitään hyvää mistä kirjoittaa. Kun en mä enää edes muista miltä tuntui olla terve. Millaista oli ennen kuin sairastui näihin sairauksiin. :(
Mut kiitos ihan hirmu paljon ihanasta viestistä ja kaikesta! <3 Musta oli ihana lukea, että sä olet parantunut ja paranemassa bulimiastakin. Pidä toi ote ja tsemppi, sä kyllä pärjäät! <3 <3
Ääks, voi vitsit kiitos paljon! Meen välillä ihan hämilleni ja sanattomaksi kaikista kehuista. :D
Mutta siis kaiken kaikkiaanhan sen terapiasuhteen ja ylipäätään muidenkin hoitosuhteiden kannalta ei oo paras vaihtoehto kirjoittaa niitä blogiin ja jakaa muille. Tiedän, tein sitä itse silti. Joten ihan hyvä vaan siltä kannalta, ettet kirjoita niistä. :)
Kiva kuulla, että oot saanut voimia tästä, vaikka musta itsestä tuntuukin, että mun tekstit ei ehkä oo ainakaan ihan aina kaikkein parasta luettavaa parantumassa oleville.
Kiitos vielä toistamiseen ja samoin sulle kivaa syksyä ja paljon halauksia ja jaksamista! <3 <3
Apua, oon ollu niin pitkään lukematta sun blogia, että huomasin vasta nyt, että oot osastolla :( Koita jaksaa siellä, ei enää kauaa. Kunhan vaan parantuisit, niin sun ei tarvis mennä sinne enää <3
Joo kiitti, oon nyt pärjäillyt täällä ihan hyvin. Ei se oo niin kauhean kamalaa olla täällä. :)
Ihan mielenkiinnosta, miksei ois hyvä kirjottaa hoitosuhteistaan? :0 Mä ainakin kirjotan paljon ja avoimesti ja haluan jatkossakin kirjottaa.. niin hämmennyin.
Mä oon kirjoittanut siitä kerran aiemmin, kun Ilona kysyi samaa niin sä voit lukea perusteellisemman vastauksen tästä postauksesta: :)
http://datingmrd.blogspot.fi/2013/05/i-wanna-be-your-cat.html
Lähetä kommentti