It's 12 years...

... since I saw you last time.

Tapaninpäivä. 12 vuotta tsunamikatastrofista. Mä tulen ikuisesti vihaamaan tota t-sanaa. Mä mietin pitkään, kirjoitanko tästä päivästä postauksen vai en. Siitä on kuitenkin jo niin kauan. Sitä on vatvottu niin paljon. Ihmiset, joita se ei ole koskettanut, ovat jo aikaa sitten kyllästyneet aiheeseen. Enkä mä tiedä, onko mulla enää mitään sanottavaa, mitään kirjoitettavaa. Mutta musta jotenkin tuntuu, että mun täytyy silti kirjoittaa postaus. Ihan kuin se olisi mun velvollisuus sua kohtaan.

Mun piti käydä hautausmaalla tuomassa sulle kynttilä. Niin kuin mä olen joka vuosi tänä päivänä tuonut. Mutta mä en jaksanut lähteä. Mulla on siitä vähän huono omatunto. Anna anteeksi. Mä tuon sulle kyllä sen kynttilän joku päivä. Mutta mä sytytin sulle kynttilän kuitenkin olohuoneen pöydälle.

Ylen sivuilla oli vielä pieni uutinen katastrofista. Sen mukaan ainakin 400 on yhä tunnistamatta. Suomalaisista on kadoksissa yksi aikuinen ja neljä lasta. Se tuntuu pahalta. Jos ei koskaan löydetä, jos ei koskaan saada kotiin. Mä olen kiitollinen, että sut löydettiin. Että sä pääsit kotiin.

Mä löysin tänään IL:n Tsunamilehden, joka julkaistiin kun katastrofista tuli kuluneeksi 10 vuotta. En mä ole sitäkään lukenut kokonaan. En mä ole muistanut. Mutta tänään mä löysin sen. Mä muistan, kun mä sanoin mun silloiselle psykologille, että mun on saatava se lehti. Mun psykologi ei tykännyt hyvää lehden julkaisusta. Se sanoi, että sillä vaan rahastetaan omaisia. Voi se olla niinkin, mutta meidän on vaan pakko saada lukea asiasta. Pakko saada tietää.

Mä muistan, millainen shokki se oli, kun mä ensi kertaa selasin tota lehteä. Katastrofista oli kulunut jo aikaa, mutta mä en ollut yhtään osannut varautua siihen, että sun kuvasi olisi siinä lehdessä. Sinä, yhtäkkiä siinä, minun rakas, kaunis kultasiskoni. Mä menin aivan sekaisin ja aloin hysteerisenä selata koko lehteä läpi, jos siellä olisi lisää kuvia susta. Mut ei siellä ollut. Ei tietenkään.

Voi kunpa sä olisit täällä tai mä olisin siellä missä sä olet, sun kanssasi.

Day #23

Mulla oli joulufiilis. Mä odotin joulua, kaadoin itse oman joulukuusen, koristelin sen, laitoin jouluvaloja, paketoin lahjoja, keitin glögiä ja kuuntelin joulumusiikkia. Mut nyt joulufiilis on kadonnut lumen mukana jonnekin kauas pois. Mua ahdistaa. Huomenna on jouluaatto, mutta mua itkettää. Mä en tiedä, miten mä selviän huomisesta. Mä odotin jouluaattoa innolla ja nyt mä pelkään, että mä vaan hajoan huomenna ja pilaan kaikkien muidenkin joulun.

Miks just minä? Miks just tänään? Enkö mä saisi edes yhtenä päivänä vuodessa olla niinkuin muut. Olla onnellinen ja iloita joulusta. Voisiko aattoa siirtää edes vähäsen? Edes ihan pikkuisen? Mä en ole siihen vielä valmis. Mut ei auta. On pakko jaksaa, pakko pysyä kasassa. Ei saa hajota. Mä en aio näyttää, jos mulla on paha olla tai jos mua ahdistaa. Mä en halua pilata kenenkään muun joulua. On vaan pakko jaksaa.

Mut mä toivotan kaikille teille oikein hyvää joulua! Kyllä mäkin selviän.

Day #8

Eevan synttärit. Näin aamulla kuntoutumisenohjaajaa, joten käytiin mun toiveesta hautausmaalla tuomassa sulle kynttilä. Onhan tänään sun synttärit. On. Olisi. Halutausmaalla oli todella kylmä. Mä oikein tunsin, kuinka se kylmyys tunkeutui mun ihoni alle. Mä olin löytänyt mun mielestä ihan kauniin kynttilän. Siinä luki Ikävä sinua. Mut niinhän mulla taas tänään onkin. Musta tuntui jälleen vähän vaikealta käydä siellä jonkun toisen kanssa. Mieluummin mä kävisin vaan yksin. Sun äiti oli tuonut sulle ruusuja. Ne oli todella kauniita.

Mull on ikävä sua. Tänään mä taas tunnen sen heikosti. Kunpa sä olisit täällä. Kunpa sä et olis koskaan lähtenytkään. Kunpa mä olisin tajunnut estää sua lähtemästä. Jos sä olisit täällä niin mäkin olisin onnellinen. Mull on ikävä sua.

Tänään mä olen syönyt liikaa. Taas kerran. Vihaan itseäni. Vihaan vihaan vihaan. Oon heikko eikä mulla ole enää minkäänlaista itsekuria. Hävettää. Mut oon tänään sentään oksentanut kaiken, mitä olen syönyt. Musta tuntuu ihan laihalta, vaikka mä tiedän ettei paino ole vieläkään pudonnut. Mun täytyy vaan syödä vähemmän. Mun täytyy tsempata enemmän! Seuraava tavoite: alle 40 kg. Sitten: 38 kg. Sitten: alle 38 kg. Mä en halua mitään muuta kuin olla laiha. Enkä mä voi olla miettimättä, kuinka laiha mä voisin jo olla, jos en koko ajan söisi ja ahmisi. Voi, mä voisin olla kaunis! Jos mä en vaan olisi niin heikko.

AlfaTV:lta tulee klo 22.00 Pirren olkkarissa: syömishäiriö. Se tulee myös uusintana ainakin huomenna klo 19.00. En tiedä onko kummoinen, mutta aion kuitenkin katsoa.

100 Happy Days -haaste

Day #46 Kävelylenkki tuntui hyvältä.

Day #47 Girls Night Out ja mulla oli todella kivaa.
Day #48 Satu soitti ja oli mukava höpötellä pitkään puhelimessa.

Day #49 Pitkästä aikaa ratsastustunti.
Day #50 Pienet itsenäisyyspäivän juhlat olivat mukavat, kun sai laittautuakin hienoksi.

Day #51 Oli kiva nähdä kaveria.

Day #52 Käytiin iskän kanssa kiertämässä kirpparilla ja löysin nipun Hevoshulluja.

Day #7

Olen tänään liian väsynyt kirjoittaakseni. Anteeksi.

Day #6

Hyvää itsenäisyyspäivää! Täällä yksi tuntematon potilas. Olen potilas, vaikken olekaan sairaalassa. Olen sairas. Tahdon vain nukkua. Ja laihtua olemattoman pieneksi. Niin pieneksi, että melkein lakkaa olemasta.

Tänään musta tuntuu laihalta, mut mä tiedän ettei paino ole laskenut. En ole syönyt paljoa, mutta se vähäkin mitä olen syönyt, ahdistaa. Itsenäisyyspäivän juhlissa söin palan marjapiirakkaa. Ei olisi saanut, ei. Oksensin. Huomenna yritän olla kurinalaisempi syömisten suhteen, että paino edes joskus alkaisi menemään alaspäin ja laihtuisin. On tyhjä olo. En osaa kirjoittaa tänään mitään. Ehkä huomenna osaisin. Täytyy mennä kyllä vielä oksentamaan.

Day #5

Mä olen väsynyt. Voi luoja, että mä olenkin väsynyt. Koko ajan. Aina. Mä voisin vaan nukkua seuraavat tuhat vuotta. Sleeping - depressed, anorexic - beauty. Mut mulla ei välttämättä ole sitä onnellista loppua, mikä Ruususella oli. Mä en jaksa kovinkaan paljon uskoa siihen. On niin raskasta olla ihminen. On niin raskasta olla olemassa. Ei mua oikein edes huvita tehdä mitään. Mut ei sitä voi vaan nukkuakaan. Kun pitäisi olla jaksava ja aikaansaava ja sellainen kuin muut ovat. Mut mä en ole. Enkä mä jaksa. Mä olen niin väsynyt. Mä haluan nukkua tämän elämän ohi. Voinko mä vaan nukkua ja olla enää koskaan heräämättä?

Illalla heikotti. Heikotti todella paljon. Mä siis söin sitten iltapalaa. Kaduttaa. Ei olis ainakaan pitänyt syödä niin paljon tai herran jestas olisin nyt edes oksentanut. Mut ei. Musta ei tuu koskaan laihaa ja kaunista. Mulla on liian huono itsekuri. Mä olen tuomittu olemaan aina läski. Mä olen heikko. Epäonnistuja. Kaikessa.

Day #4

Eilen oli tyttöjen ilta ja bileet ja mulla oli kivaa. Oikeasti kivaa. Taas pitkästä aikaa. Jaksoin lähteä baariinkin. Se on aina yhtä outoa, kun voi olla mukavaa niin kuin toisillakin. Niin kuin että minullakin?

Juustoja, suklaata, viinirypäleitä, karkkia, rocky roadia, sipsejä ja voi luoja ne kaikki maistui niin taivaallisen hyvältä. Söin liikaa tarjottavia ja se sitten ahdisti suunnattomasti. Ois pitänyt vaan pysyä niissä viinirypäleissä. Kotiin tultuani oksensin kaiken pois, koska ahdisti niin paljon. Sain kyllä oksennettuakin suurimman osan pois. Mut mulla oli kivaa. Se on pääasia. Ja nyt mä lopetan kaiken kielletyn hiilaripaskan syömisen. Musta on pakko tulla laiha! Aivan pakko.

Yle Areenassa on katsottavissa kuukauden ajan Dokumenttiprojekti Pakomatka anoreksiasta (katsottavissa edelläolevasta linkistä. Se kuvaa todella todenmukaisesti sitä, mitä anoreksia kaikkein pahimmillaan voi olla. Siis ihan kaikkein pahimmiilaan. Ylen Dokumenttiprojektit on musta todella hyvin tehtyjä ja mielenkiintoisia. Mä suosittelen katsomaan ton. Ihan vaikka ei sairastaisi anoreksiaa tai olisi siitä edes kovinkaan kiinnostunut, koska tossa ei ole mitään asiantuntijaa selittämässä tylsästi anoreksian syistä ja oireista.

Day #3

Girls Night Out. Luvassa viiniä. Juustoja. Suklaata. Suolakeksejä. Viinirypäleitä. Karkkia. Paljon ei voi niitä syödä, koska kalorien määrä herranjumala sentään. Mut mä olen odottanut tätä iltaa. Vihdoinkin luvassa jotain kivaa munkin elämääni. Jotain, mitä mä todella haluan ja odotan innolla. Mä en tiennyt, että sellaisia asioita on enää. Toivottavasti mä jaksaisin lähteä baariinkiin. Mä en nykyään enää koskaan jaksa, kun väsyn niin aikaisin, mikä on sääli. Mut ehkä tänään. Ainakin mä aion pitää hauskaa.

Täytyy varoa vaan juomasta liikaa. Tai ei se määrä. Mä saatan taas loppuillasta haluta viiltää ranteet auki ja hypätä parvekkeelta alas. Mä en voi sille mitään. Se on varmaan Seronil minkä kanssa alkoholi on huono yhdistelmä. Tiedän. Mut mä lupaan olla tekemättä itselleni mitään peruuttamatonta. Tänään mä aion pitää hauskaa.

Tjoo tosi iloinen tämä mun joulukalenterini. Anteeksi. Taas kerran.

Day #2

Askel on kevyt. Maassa on lunta ja ilmassa muutama aste pakkasta. Juuri sopivasti. Tuntuu hyvältä kävellä. Kevyeltä. Jollain tapaa erityisen hyvältä. Kirppikseltä matkalla kotiin on ylikulkusilta. Siltaa ylittäessä tulee selittämätön halu hypätä siitä alas. Siitä. Vaan. Alas. Suoraan. Alas. Musta tuntuu hyvältä, mua ei ahdista tai masenna, mut silti tulee aivan odottamaton ja täysin kummallinen halu hypätä sillalta alas. Lumi on kinostunut kuin portaaksi kaiteen eteen. Ei tarvitsisi nähdä edes vaivaa kaiteen yli kapuamiseen. Voisi vaan kävellä yli. Ja hups tippuisi alas. Aivan liian helppoa.

Penkereessä on jalanjälkiä niin kuin joku olisi siitä jo hypännyt. Mutta mä en hyppää. Hillitsen itseni. Enhän mä edes voi huonosti. Eikä siitä edes henki lähtisi. Korkeintaan ilmat pihalle ja ehkä jotain saattaisi murtua.

Mikä mussa on vialla, kun ei normaalit ihmiset halua hyppiä silloilta alas? Miksi mä en voi olla normaali? Mitä mun päässä on vialla? Voiko sen korjata?

Christmas calendar Day #1

Aika hoitajalle. Tänään. Ei eilen niin kuin ensin luulin. Mut se ei mennyt multa ohi. Joku hoitajaharjoittelija oli kanssa mukana. Olihan siitä kysytty multa viime kerralla, mutta enhän mä sitä nyt enää muistanut. Mä aattelin, että se on varmaan tosi kiusallista, kun se istuu siellä kanssa, mut ei se ollut. Onneks kukaan ei koskaan tullut kolmanneksi pyöräksi terapiaan. Mä en olisi halunnut jakaa mun terapeuttia kenenkään kanssa. Harjoittelija ei puhunut sanaakaan koko aikana. Mut se olikin siellä vaan kuunteluoppilaana. Musta ei tainnut olla paljon apua. Sillä puhua mä en osannut. Nyt kun mä olen voinut paremmin niin mä en osaa enää puhuakaan.

Mä voin vieläkin hyvin. Tai no en hyvin (mikä vitsi) mutta paremmin. Se on yhä yhtä outoa ja kummallista, niin vierasta. Masennus on tuttu ja turvallinen. Se on ohut, harmaa peitto, silti suojaava. Se on tapoja, oireita ja ajatuksia. Tunnetiloja ja tunteettomuutta. Mutta silti se on niin tuttua ja turvallista. Jatkuvaa säännönmukaisuutta, toistuvia ja taas toistuvia sarjoja. Ei tule mitään uutta ja pelottavaa. Samaa, vanhaa aina vaan. Tämä uusi paremmin voiminen on vierasta ja pelottavaa. Mä haluan mun masennuksen takaisin!

Tänään on vietetty itsemurhan takia liikenteessä kuolleiden muistopäivää. Mä en muista, oliko toi sanottu jotenkin lyhyemminkin. Tästäkään päivästä mä en ole ennen kuullut. En sitten tiedä, onko se joku uudempi päivä. Mä en vaan voi ymmärtää sitä. Niitä ihmisiä. Kyllä mäkin haluan kuolla, kyllä, melkein joka viikko ellen ihan joka päivä, mutta mä en voisi ikinä viedä ketään toista mun mukanani. Ketään viatonta. Mä en vaan saata ymmärtää. Eikä sen takia saisi tuomita kaikkia, jotka haluaa kuolla. Ei kaikki ole yhtä välinpitämättömiä. Ei kaikki ajattele vain itseään. Ei, vaikka ne haluaisikin kuolla.

Mä päätin juuri, että jatkan loppuun sen aloittamani 100 Happy Days -haasteen. Se jäi kesken, mut mä jatkan siitä mihin se jäi ja teen sen nyt loppuun. Eli kirjoitan joka päivältä jonkun hyvän asian, vaikka se päivä olis ollut kuinka ikävä tahansa.

100 Happy Days -haaste

Day #39 Sain tietää, että mun sijoitukset on kasvaneet paljon enemmän tuottoa, kuin osasin odottaa.
Day #40 Ostin uusia meikkejä, josta tuli hyvä mieli.
Day #41 Tapasin E:n äitiä ja oli mukava juoda kahvia ja vaihtaa kuulumisia.
Day #42 Oli kiva seurata tv:stä Rukan mc-hiihtoja.
Day #43 Käytiin iskän kanssa kiertelemässä kirpputoreja ja löysin mm. yhden mukin, jollaisen olen halunnut.
Day #44 Sain hoidettua asioita kuntoutumisenohjaajan kanssa.
Day #45 Mieliala on yhäkin hyvä.