torstai 1. joulukuuta 2016

Christmas calendar Day #1

Aika hoitajalle. Tänään. Ei eilen niin kuin ensin luulin. Mut se ei mennyt multa ohi. Joku hoitajaharjoittelija oli kanssa mukana. Olihan siitä kysytty multa viime kerralla, mutta enhän mä sitä nyt enää muistanut. Mä aattelin, että se on varmaan tosi kiusallista, kun se istuu siellä kanssa, mut ei se ollut. Onneks kukaan ei koskaan tullut kolmanneksi pyöräksi terapiaan. Mä en olisi halunnut jakaa mun terapeuttia kenenkään kanssa. Harjoittelija ei puhunut sanaakaan koko aikana. Mut se olikin siellä vaan kuunteluoppilaana. Musta ei tainnut olla paljon apua. Sillä puhua mä en osannut. Nyt kun mä olen voinut paremmin niin mä en osaa enää puhuakaan.


Mä voin vieläkin hyvin. Tai no en hyvin (mikä vitsi) mutta paremmin. Se on yhä yhtä outoa ja kummallista, niin vierasta. Masennus on tuttu ja turvallinen. Se on ohut, harmaa peitto, silti suojaava. Se on tapoja, oireita ja ajatuksia. Tunnetiloja ja tunteettomuutta. Mutta silti se on niin tuttua ja turvallista. Jatkuvaa säännönmukaisuutta, toistuvia ja taas toistuvia sarjoja. Ei tule mitään uutta ja pelottavaa. Samaa, vanhaa aina vaan. Tämä uusi paremmin voiminen on vierasta ja pelottavaa. Mä haluan mun masennuksen takaisin!

Tänään on vietetty itsemurhan takia liikenteessä kuolleiden muistopäivää. Mä en muista, oliko toi sanottu jotenkin lyhyemminkin. Tästäkään päivästä mä en ole ennen kuullut. En sitten tiedä, onko se joku uudempi päivä. Mä en vaan voi ymmärtää sitä. Niitä ihmisiä. Kyllä mäkin haluan kuolla, kyllä, melkein joka viikko ellen ihan joka päivä, mutta mä en voisi ikinä viedä ketään toista mun mukanani. Ketään viatonta. Mä en vaan saata ymmärtää. Eikä sen takia saisi tuomita kaikkia, jotka haluaa kuolla. Ei kaikki ole yhtä välinpitämättömiä. Ei kaikki ajattele vain itseään. Ei, vaikka ne haluaisikin kuolla.

Mä päätin juuri, että jatkan loppuun sen aloittamani 100 Happy Days -haasteen. Se jäi kesken, mut mä jatkan siitä mihin se jäi ja teen sen nyt loppuun. Eli kirjoitan joka päivältä jonkun hyvän asian, vaikka se päivä olis ollut kuinka ikävä tahansa.

100 Happy Days -haaste

Day #39 Sain tietää, että mun sijoitukset on kasvaneet paljon enemmän tuottoa, kuin osasin odottaa.
Day #40 Ostin uusia meikkejä, josta tuli hyvä mieli.
Day #41 Tapasin E:n äitiä ja oli mukava juoda kahvia ja vaihtaa kuulumisia.
Day #42 Oli kiva seurata tv:stä Rukan mc-hiihtoja.
Day #43 Käytiin iskän kanssa kiertelemässä kirpputoreja ja löysin mm. yhden mukin, jollaisen olen halunnut.
Day #44 Sain hoidettua asioita kuntoutumisenohjaajan kanssa.
Day #45 Mieliala on yhäkin hyvä.

2 kommenttia:

mnr kirjoitti...

Toi on kyllä hassua. Tai ei nyt ehkä hassua. Mutta mä olen huomannut, että niinä jaksoina kun mulla on asiat vähän paremmin enkä itke haluani kuolla joka toinen sekunti, puhuminen on vielä vaikeampaa kuin silloin, kun on pahempi olla ja ahdistavat ajatukset on paljon pinnassa. Sit kun kaikki on vähän paremmin niin tuntuu et aivoissa ei liiku yhtään mitään, mitä vois sanoa. Kun ahdistaa niin voi sanoa edes sen, jos osaa. Mä en kyllä aina osaa vaikka olo ois mikä, kun oon ihan toivoton ylipäätään puhumaan asioita joita terapiassa kai pitäisi puhua. Mut jotenkin se on vielä vaikeempi keksiä mitään sanottavaa jos fiilis on jotain muuta kuin mitä yleisimmin.

Pura kirjoitti...

Joo siis mä en osaa sanoa tähän nyt muuta kuin että komppaan sua sisko täysin tässä asiassa. :D

Lähetä kommentti