I ♥ your blog

Mää tykkään su blogist. -tunnustuksen pelisääntöinä sanotaan seuraavaa:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggajasi jakavat sen eteenpäin.

Tämän ideana on muistaa ja tuoda esille mahtavia blogeja, joilla on alle 500 lukijaa.

Kiitokset Elfille tunnustuksesta. Minulta tunnustuksen saavat:

1. Riikka (Koska uusi blogisi on salainen, en linkitä sen osoitetta tähän ellet niin halua).

2. Piipula

3. K

4. Star Chaser

5. Lis

How does that make you feel?

“Think of your head as an unsafe neighborhood; don't go there alone.”

- Augusten Burroughs: Dry

Ajattelin kirjoittaa terapiakäynneistäni. Noin yleisesti. Sillä en tiedä millaisia käsityksiä ihmisillä on niistä.

Nuorisopsykiatrian poliklinikan odotushuoneessa on radio ja iso muovikasvi, jota valitettavan usein huitaisen kävellessäni sen ohi. Lisäksi siellä on neljä sohvaa. Kaksi punaista ja kaksi oranssia. Tilaa istua. Saan harvoin olla odotushuoneessa yksin. Yleensä siellä on aina muitakin.

Me emme istu toistemme viereen, ellei odotushuone ole niin täysi ettei ole muuta mahdollisuutta. Emme vilkuile toisiamme. Emmekä missään tapauksessa puhuttele toisiamme. Me kunnioitamme toistemme yksityisyyttä. Nämä ovat terapian kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki terapiassa käyvät tietävät. Odotushuoneessa istuessamme sulkeudumme omaan pikku maailmaamme odottaessamme, että meidät tullaan hakemaan.

Joskus odotushuoneessa on jonkun nuoren vanhemmat, jotka ovat tulleet omalle käynnilleen tai hoitoneuvotteluun yhdessä nuoren kanssa. He eivät ole tottuneet istumaan odotushuoneessa. He eivät osaa olla siellä luontevasti. Eivätkä he koskaan ole hiljaa. He puhuvat tauotta arkisista asioista täyttäen tilan puheella. Ehkä heitä ahdistaa kaikki se huoneessa oleva ahdistuksen määrä. Ehkä he pelkäävät sen tarttuvan heihin ja saavan heidätkin masentumaan. Puheella he pitävät sen loitolla.

Sinä tulet hakemaan minua aina täsmällisesti. Saavut odotushuoneen ovelle ja tervehdit minua. Et sano nimeäni. Seuraan sinua huoneeseesi. Kävelet aina reippaasti. Se on joku teille terapeuteille ja lääkäreille (mukaan lukien hammaslääkärit) ominainen tapa. Ehkä te ilmaisette sillä tehokkuutenne.

Kättelemme ja istuudun punaiseen nojatuoliin. En siis makaa sohvalla kattoon tuijottaen. Käyn psykodynaamisessa psykoterapiassa. Siis istun nojatuolissa. Sinä istuudut minua vastapäätä enkä minä katso sinua. Vieläkään. Ja ei, me emme juo kahvia.

Sitten sinä kysyt, mitä minulla on tänään mielessä. Ja minä saan puhua kaikesta. Ihan kaikesta. Vaikka en tietenkään käytä kolmea varttia puhumalla kissoista. Puhun siitä mitä olen viime päivinä tuntenut. Mitä olen ajatellut. Mikä on vaivannut mieltäni. Puhun asioista, jotka tekevät elämäni raskaaksi. Asioista, joihin tarvitsen neuvoa ja apua.

Ennen sinä kyselit. Enää sinä et kysele. Minun täytyy puhua. Esität kyllä lisäkysymyksiä esilleottamiini aiheisiin. Kysymyksiä, jotka saavat minut pohtimaan omaa käytöstäni ja omia ajatusmallejani. Kyseenalaistamaan itsestäänselvinä pitämiäni asioita. Sinä myös neuvot tai ohjeistat minua, jos olen eksynyt. Annat minulle vaihtoehtoja kuinka toimia. Ennen kaikkea sinä tahdot tietää mitä minulla on mielessäni. Jos aloitan lauseen, on minun aina sanottava se loppuun. En saa koskaan jättää lausetta kesken. Sekin on jotain teille terapeuteille ominaista.

Joskus ajattelen sitä, että olet psykologi. Sinä analysoit olemustani, eleitäni ja äänenpainoja, hiljaisia hetkiä sekä taukoja lauseiden välillä, taukoja sanojen välillä. En saisi ajatella sitä, koska se saa minut jännittämään.

Minä en itke. Koskaan. Minä tiedän, että sinulla (ja kaikilla muillakin terapeuteilla) on nenäliinoja ja minä saisin niitä, jos minua alkaisi itkettää, mutta minä en itke. En itke, vaikka minua itkettäisi. En, vaikka joskus haluaisin itkeä. En, vaikka minulla on lupa siihen.

Minä en näe kelloa, eikä minun tarvitsekaan. Sinä pidät huolta ajasta. Kun aikamme on lopuillaan, kysyt, onko minulla vielä jotain mielessä. Usein minulla ei ole. Varaamme seuraavan viikon terapia-ajat ja kättelemme ja minä lähden, täsmällisesti 45 minuutin kuluttua aloitettuamme.

What's wrong with me?

Taivas on marjapuuronpunainen eikä minua masenna. Ei juuri nyt. 

Minulla on diagnosoitu vaikea-asteinen masennus, mutta minun masennukseni ei kuulemma ole klassinen. Sellainen tyypillinen masennus. Koska jaksan tehdä ulkomaanmatkoja ja pitää huolta ulkonäöstäni. Olen ainoa osastolla joka meikkaa, lakkaa kynsiään ja vaihtaa vaatteita päivittäin. Jos minun masennukseni olisi tyypillinen, makaisin päivästä toiseen sängyssä, josta en jaksaisi nousta ylös.

Lisäksi olen kuulemma epävakaa. Mielialani vaihtelevat ylös alas. Ylös. Ja alas. Kuin vuoristoradassa. Saatan yhdessä hetkessä nauraa ja seuraavassa hetkessä itkeä ahdistustani kylpyhuoneen lattialla. Tämä mielialojen vaihtelu on melko uuvuttavaa, vaikkei se niin nopeasti tapahdukaan.

Tämän tarkemmin en tiedä mikä minua vaivaa. Kukaan ei tiedä. Ei lääkärikään. Toivoisin, että edes joku tietäisi. Olisi tuomio sitten kuinka musertava tahansa.

Tell me what's wrong with me?

Blue Öyster Cult - Don't Fear The Reaper

Gray day

Masentaa. Enemmän kuin eilen. Paljon enemmän. Ulkona oli tänään nätti ilma, aurinko paistoi ja valkeat hanget hohtivat, mutta päässäni vallitsee loskakeli 365 päivänä vuodessa.

Jos olisi tälläinen paska fiilis joskus. Kerran kuussa tai kerran viikossa edes. Ei joka päivä. Joka ikinen päivä. En minä tälläistä elämää toivonut. Mutta tälläisen minä sain ja tästä pitäisi olla vielä kiitollinen, sillä niin monilla muilla menee huonommin kuun minulla. En silti osaa olla.

Kaikki masentaa. Oleminen ja eläminen ylipäätään. En tiedä missä tahtoisin olla vai tahtoisinko olla missään. Olen alakuloinen ja masentunut. Sen lisäksi olen väsynyt ja surullinen ja vihaan itseäni. Jatkuvasti. On hurjan kivaa olla minä.

Sadness is killing me

Masentaa. Kaikki. En tunne saavani mielihyvää enää juuri mistään. Mikään ei kiinnosta, mikään ei huvita, millään ei ole mitään väliä. En ole ollut onnellinen viimeiseen 8 vuoteen. Se on melkein puolet elämästäni. En enää edes muista miltä tuntuu olla onnellinen. Mitä onni on? Minä en tiedä enää.

En osaa enää hymyillä silmilläni. Joskus osasin. Eron voi huomata laittamalla koulukuvani riviin. Ajan ennen masennusta ja ajan masennuksen kanssa. On melkeinpä pelottavaa miten selkeä ero on. Nyt silmäni ovat surusta sameat ja suupieleni ommeltu alaspäin.

On jotenkin surkea olo. Tuntuu tyhjältä. Yksinäiseltä. Huonekaverinikin on kotona pitkällä kotijaksollaan. Tekisi mieli itkeä, mutta kyyneleitä ei ole. Ja kello on vasta kymmenen aamulla. Hauskaa päivää vaan teillekin!

Sorrow never dies

Tapaninpäivä. Välillä tuntui, kun suru olisi hellittänyt, mutta nyt tuntuu kuin se olisi taas tiukentanut otettaan musta. Pois se ei lähde. Se tulee kulkemaan aina mukana. Mull on ikävä sua.

Eeva, kunpa sä olisit täällä. Mä palasin tänään osastolle viiden päivän kotijaksolta. Ja mä olen surullinen. Mä ajattelin taas muistella jotain hyviä muistoja meistä, mut mä olen niin surullinen, ettei mulle tule mitään mieleen. Mä en osaa ajatella muuta kuin että sua ei oo enää.

Muistan mä jotain. Sen miten me katottiin Selviytyjiä ja meillä oli omat suosikkimme. Ja me pelattiin Crash Bandicootia ja syötiin niitä kana-peruna-sipsejä, joiden nimeä mä en muista. Ne oli kyl hyviä. Niitäkään ei vaan myydä enää. Ja me oltiin toistemme luona yökylässä ja valvottiin aina myöhään yöhön ja supateltiin, vaikka meidän olis pitänyt nukkua. Sitten sä nukahdit, aina ennen mua, ja mä jäin valvomaan sun unta ennen kuin mä nukahdin itse.

Mä muuten kasvatan taas otsatukkaa pois. Muistatko, kun me 5. luokalla päätettiin yhtä aikaa kasvattaa otsatukat pois? Sun hiukset kasvoi tosi nopeesti ja mun ei ja mä jouduin pitämään sitä tyhmästi pinneillä sivussa ja mua harmitti.

Jos mä muistelen sua tai nään susta unta, niin sä olet niissä aina 14-vuotiaan näköinen. Mä en osaa kuvitella sua muun näköiseksi. Sä tulet aina olemaan sen näköinen. Sillä aika pysähtyi sun kohdalla.

Musta on jotenkin lohdullista kirjoittaa sulle kirjettä, vaikket sä voikaan lukea mun kirjeitä. Tai ehkä voit, mutta mä en saa sulta vastausta.

Mä kuulen kuinka toiset potilaat nauraa. Niillä on hauskaa, mut mua melkein itkettää. Mull on ikävä sua.

Diagnonsense

Osastolla ollessani minut on nyt diagnosoitu uudelleen. Uudet diagnoosini ovat:

F32.2 Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita (vaihtui keskivaikeasta masennuksesta)

F34.1 Pitkäaikainen masennus

F50.1 Epätyypillinen anoreksia nervosa

Lisäksi minulla on todettu osteopeniaa eli osteoporoosin esiastetta lonkkaluissa ja lantiossa. Minulla on myös elektrolyyttitasapaino matalalla, mikä voi johtaa sydämen rytmihäiriöihin. Minun pitäisi olla huolissani terveydestäni, itsestäni, mutten ole. En jaksa välittää. Enää.

"Yksi osa aivoista, luultavasti hypotalamus", Fabio aloitti hänestä välittämättä, aivan kuin selitys tekisi asian helpommaksi," valvoo organismin rasvaindeksiä. Jos indeksi laskee liikaa, gonadotropiinin tuotanto estyy. Tietyt ruumiintoiminnot pysähtyvät, kuukautiset jäävät pois. Mutta se on vain ensimmäinen oire. Tapahtuu muita, vakavampia asioita. Luiden mineraalitiheys vähenee, mikä johtaa osteoporoosiin. Luut murentuvat kuin vohvelikeksit."

- Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Lääkitystä on myös muutettu. Tällä hetkellä menee:

• Zoloft 50 mg masennukseen (nostettiin viikko sitten 25 mg:sta)
• Zyprexa 7,5 mg ruokahalua herättämään sekä nukahtamiseen (nostettiin viikko sitten 5 mg:sta)
• Diapam tarvittaessa lievittämään ruokailun tuoma ahdistusta
• Tenox 10-20 mg tarvittaessa nukkumiseen

Näillä mennään.

Amadou & Mariam feat. Manu Chao - Senegal Fast Food

A. Nervosa, nice to meet you too.

Muutama viikko sitten ajattelin jotenkin utopistisesti, että paranen anoreksiasta ihan helposti. Etten tahdokaan tulla laihemmaksi, täydellisemmäksi. Sitä ajattelua kesti ehkä viikon, jos edes sitäkään. Nyt ajatukseni ovat jälleen anoreksiamyönteiset. Ei tästä niin vaan parannutakaan. Tuntuu kuin anoreksiapeikko olisi viime päivinä vain tiukentanut otettaan minusta. Ei ollut ainakaan hyvä ajatus katsoa viime kotijaksolla ohjelmaa Dieetit vaihtoon!.

Päivittäinen kalorinsaantini on yhä 1400 kcal ja ateriasuunnitelmani on jämähtänyt tasolle 3. En ole edistynyt viime aikoina ollenkaan. Painoni on päin vastoin ollut laskusuhdanteessa. BMI:ni on 15,9, matalin aikoihin. Kun vaaka toissa-aamuna näytti kolmosella alkavaa lukua, hymyilin salaa.

Lisäksi minulla on kuulemma ruokailussa anorektisia tapoja, joista minun pitäisi päästä eroon. Syön yhden ruokalajin kerrallaan ja aina samassa järjestyksessä, kun sen sijaan minun pitäisi ottaa samaan haarukalliseen sekä pihviä että perunaa ja syödä leipä päällisineen eikä nakertaa kurkkuviipaleita ja salaatinlehtiä erikseen.

Ruokailun aloittaminen on myös oma haasteensa. Yleensä tuijotan lautasta 20 minuuttia, jonka jälkeen ilmoitan, etten aio syödä haarukallistakaan. Hoitajat eivät myöskään katso hyvällä, kun revin leivästä pieniä paloja sen sijaan että levittäisen leivälle levitteen ja söisin sen kuten normaalit ihmiset syövät. Mutta minähän en olekaan normaali.

En minä voi näille tavoilleni mitään. Kaikki vain on pilkottava pieneksi ja syötävä yksitellen. Kaiken on oltava hajutonta, mautonta, rasvatonta, sokeritonta ja kaloritonta, jos meinaan saada ylipäätään jotain syödyksi.

Minä tahtoisin vain olla täydellinen.

Divine Fits - My Love Is Real

Mad Christmas Party

Nyt on vietetty pikkujouluja osastolla. Leivottiin joulutorttuja ja pipareita, syötiin riisipuuroa osaston puolella kaikki yhden ison pöydän ääressä ja kuunneltiin joululauluja. Hoitajat olivat järjestäneet meille jouluvisan, jonka voitti Keltainen hoitoryhmä. He saivat pussillisen tikkareita. Me Punaiset tulimme toiseksi. Vihreät jäivät jumbosijalle.

Tänään oltiin kaikkien psykan osastojen voimalla liikuntasalissa laulamassa joululauluja. Ajattelin, ettei kukaan kuitenkaan laula, mutta väärässä olin. Mitä sitten, vaikka joku laulaa edellä muita ja joku kovaa ja korkealta jäljessä. Psykan potilaat ainakin osallistuvat!

Joulu tulee. Minun pitäisi olla onnellinen, mutten ole. Lahjat on hankkimatta ja terapiassa alkoi juuri vajaan kolmen viikon joululomatauko. Eivätkä edellämainitut asiat edes ole syynä siihen miksi olen onneton. Olisivatkin.

Maniac

Tietysti aina kun lupaan kirjoittaa postauksen tiettynä päivänä, en syystä tai toisesta pysty kirjoittamaan. En siis saa enää luvata mitään.

Vielä perjantaina ajattelin, ettei osastolle palaaminen ole ollenkaan ikävä asia. Lauantaina ääni oli jo muuttunut kellossa. Olisi ollut vielä vaikka mitä kivaa tekemistä.

Tunsin itseni perjantaina ja lauantaina maaniseksi. Olin iloinen, nauroin ja puhuin todella paljon (niin paljon, että kun lauantai-iltana ajattelin asiaa, minun olisi tehnyt mieli läimiä itseäni poskille. Luoja, olin muiden mielestä varmaan kamalan ärsyttävä).

En tuntenut itseäni tuolloin lainkaan masentuneeksi tai väsyneeksi. Halusin shoppailla. Ostella kaikkea ja kuluttaa rahaa silkasta ostamisen ilosta. Nukkumaanmennessä minua ei väsyttänyt lainkaan, enkä saanut unta. Olisin halunnut puuhata vielä kaikenlaista sen sijaan, että olisin nukkunut.

Olen tuntenut itseni muutaman kerran aiemminkin maaniseksi, jolloin se johtui aloittamani masennuslääkkeen sivuvaikutuksista. Silloin elämä on tuntunut käsittämättömän upealta. On tuntunut, että pystyy ihan mihin vaan, jos vain tarpeeksi sitä haluaa. Voisi vaikka napata kuun taivaalta, jos vaan kurkottaa riittävän paljon.

Maanisena olen nauranut ja tuntenut itseni onnelliseksi. Olen pursunnut energiaa ja nukkunut öisin neljä tuntia tuntematta itseäni lainkaan väsyneeksi. Olen tulvinut itsevarmuutta ja keksinyt hulluja ideoita, joita olen ollut lähellä toteuttaa seurauksista piittaamatta. Olen ollut lähellä ostaa 700€:n maastopyörän, vaikken harrasta pyöräilyä ja varata ulkomaanmatkan parin päivän varoitusajalla. Olen ollut holtiton ja minua on täytynyt pidätellä. Siitä taas olen vain ärsyyntynyt.

Lauantaina makasin sängyssä ja ammuin hiuslenkkejä kattoon yrittäen osua palovaroittimeen. Minua ei huvittanut tehdä mitään. Olin kuolla silkastaan tylsyyteen. Typerä osasto. Kaikki maanisuus oli kadonnut kerralla kuin savuna ilmaan. Mitään ei ollut jäänyt jäljelle. Ei edes pientä hippusta. Kaikki oli palannut samaksi harmaaksi arjeksi. Olin palannut omaksi harmaaksi itsekseni. Kuinka masentavaa.

Weeping Willows - Touch Me

Waxwings

Olin eilen kotijaksolla. Klo 12.00-16.00. Ensimmäistä kertaa minua ei olisi huvittanut lähteä kotijaksolle. En välitä enää siitäkään. Sama se, vaikken saisi lähteä täältä osastolta missään vaiheessa edes käymään kotona.

Ainoa syy, miksi minun oli päästävä kotijaksolle, oli isänpäivä. Minun oli päästävä ostamaan isänpäivälahja. Lahjan hankittuani pyörin apaattisena kaupungilla yrittäen nauttia asioista, joista ennen nautin: vaatteiden ja kenkien sovittelusta, laukkujen hypistelystä, ylipäätään oleilusta ihmisten keskellä. En nauttinut mistään edelllämainitusta. En ostanut itselleni mitään. En edes mitään pientä. Minun ei tehnyt mitään mieli.

Kaupat pursuivat jo joulukrääsää. Kuusennauhoja, suklaapukkeja ja ylihinnoiteltuja joulukalentereita. Joku taisi jo olla lahjaostoksilla. Joulu. En innostu siitäkään. En ole innostunut enää vuosiin. Tosin tällä hetkellä en jaksa innostua mistään. Minua ei kiinnosta eikä huvita enää mikään. Ei mikään.

Osastolle palatessa kuljin sairaalan parkkialueen poikki. Parkkialueen pihlajassa istui tilhiä laulamassa. Laulu oli korkeaa ja terävää. Sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin kuullut. Minun oli pysähdyttävä kuuntelemaan sitä. Tajusin, etten ollut koskaan ennen kuullut tilhien laulavan. Minun jatkaessani matkaa tilhetkin lähtivät. Nuo vapaat vahasiivet.

Something weird

Torstai. Tämän olisi luullut olevan aivan tavallinen torstaipäivä osastolla, mutta tämä ei ole ollut. On ja ei ole. Hoitajia ei ole näkynyt juuri nimeksikään. He ovat liihotelleet kuka missäkin puuhissaan koko päivän. Joiltakin toisilta osastoilta tuli neljä vierasta hoitajaa tänne. Kukaan heistä ei esittäytynyt. Yritin yhdistää tussitaululla roikkuvat vieraat nimet tuntemattomiin kasvoihin.

Potilaita on ollut normaali määrä osastolla, mutta heitäkään ei ole juuri näkynyt. Kaikki ovat lymyilleet jossain koloissaan. Kukaan ei ole pelannut korttia tai viettänyt aikaa yhteisössä. Ymmärtäisin, jos olisi viikonloppu ja suurin osa olisi kotilomillaan, mutta kun on torstai. Vain torstai. Koko päivän on ollut hiljaista. Pelottavan hiljaista. Ihan kuin jotain olisi tapahtunut. Jotain, josta kaikki muut olisivat tietoisia paitsi minä.

Osaston tunnelma oli koko päivän outo. Aistin sen. Se oli sähköinen. Tiivistynyt. Jollain tapaa jännitteinen. Enkä minä pitänyt siitä. En tahtonut viettää aikaa yhteisössä. Tahdoin olla huoneessani. Vietinkin suurimman osan päivästä siellä. Välillä luin Augusten Burroughsin kirjaa Juoksee saksien kanssa. Välillä makasin sängyssä käpertyneenä turvallisesti torkkupeiton suojiin ja kuuntelin musiikkia liian kovalla. En pidä tästä päivästä.

Candle for you

Eilen oli Pyhäinpäivä, enkä päässyt tuomaan sulle kynttilää. Mulle tuli siitä paha mieli. Mä tiedän, että sä ymmärrät etkä oo mulle vihainen, mutta mulle tuli silti paha mieli. Jos sä olisit täällä ja mä olisin siellä missä sä oot niin sä olisit tuonut mulle kynttilän. Sä olisit vaikka karannut täältä. Mä olen siitä varma.

Äiti toi sulle kynttilän. Sanoi sulle, etten pääse tulemaan. Mä haluaisin kysyä mitä sulle kuuluu. Mut sullehan kuuluu hyvää, eikö niin?

Eeva. Mull on ikävä sua. Niin kova ikävä, että mun rintaan koskee. Miks sun piti lähteä? Ja miks sä et voi tulla takaisin? Ei sun vielä pitänyt lähteä. Kunpa sä olisit täällä. Siis ei täällä osastolla, mut täällä. Mulla on yks sun paita täällä osastolla. Mä pidin sitä eilen päälläni. Mutta siinä ei ole enää sun tuoksua. Se on jo aikaa sitten haihtunut pois.

Mä haluan muistella jotain hyviä muistoja. Muistatko, kun mä värjäsin sun hiukset. Hiusväri loppui kesken operaation ja sitä piti lähteä hakemaan lisää. Me sotkettiin koko lavuaari siihen hiusväriin ja sun hiuksista tuli vaalean sijaan vaaleanpunaiseen vivahtavat. Mä yritin sun siskosi kanssa selittää sulle ettei ne oo pahat, eikä ne olleetkaan, mutta sun mielestä oli. Sä lukitsit itsesi kylpyhuoneeseen ja sanoit ettet mene seuraavana päivänä kouluun. Kyllä sä silti taisit mennä.

Tai kun me oltiin kesällä teidän mökillä ja kopiteltiin pesäpalloa. Meillä oli ne hienot räpylät. Mä en muista tarkalleen, mikä meidän ennätys oli pudottamatta palloa. Muistatsä? Se tais olla 86. Paluumatkalla autossa sun sisko laittoi Abbaa soimaan ja sä sanoit, ettet voi sietää Abbaa ja yritit takapenkiltä ylettyä cd-soittimeen. Etkä sä ylettynyt. Dancing Queen soi ja mua nauratti.

Mä hymyilen näitä muistellessani, mutta silti mulla on haikea mieli. Näitä muistoja ei tuu enää koskaan lisää.

Osaston ovikello soi. Mä odotan, että se olet sä. Sä tulet ovesta ja nauraen kysyt, mitä mä täällä teen. Ja mäkin nauran ja sanon, etten tiedä sitä itsekään. Ja sitten me lähdetään shoppailemaan. Jim&Jilliin. Siellähän me aina käytiin. Mutta sitäkään ei ole enää. Kuten ei oo enää suakaan.

Sä olit meistä ensimmäinen, joka sai kamerakännykän. Niitä ei tainnut vielä edes saada Suomesta. Se tais olla Sony Ericsson ja kamera tais olla 2 mpx. tarkka. Se oli tosi hieno ja mä halusin samanlaisen. Sitten se tippui suojatielle ja meni rikki. Sä sait uuden samanlaisen. Mutta kun sä menit rikki, mä en saanut uutta sua.

Sä luit viimeksi Agatha Christieta. Idän pikajunan arvoitusta. Mun on pitänyt lukea se. Mä luen nyt Nälkäpeliä. Viimeistä osaa. Mä en tiedä, pitäisitkö sä näistä. Mua harmittaa, ettet sä ehtinyt lukea viimeisiä Harry Pottereita etkä nähdä viimeisiä Pirates Of The Caribbean -elokuvia. Kun sä pidit niistä niin paljon. Vaikka ehkä sä olet nähnyt ne. Siellä jossakin.

Mulla on nytkin se sun paita päälläni. Se on vähän liian iso mulle, mut se on lohdullinen. Mä istun tässä huoneeni lattialla sänkyyni nojaten kirjoittamassa sulle tätä kirjettä ja mä toivon, että mä voisin lähettää tän sulle. Mutta mulla ei ole sun osoitetta. Vaikka enhän mä tiedä, ehkä sä istut tällä hetkellä tossa mun sängyn laidalla ja luet tätä kirjettä mun olan yli. Hymyilet samoissa kohdissa kuin mäkin.

Ripping my head off

Hei, olen elossa. Ja osastolla. Yhä. Vielä.

Heti alkuun pahoittelut luvattoman pitkästä blogihiljaisuudesta ja tuhannet kiitokset kaikista lukuisista kommenteista. Ne ovat piristäneet ankeita päiviäni täällä osastolla ja saaneet minut tuntemaan itseni eläväksi. Kommentteja ja kysymyksiä saa ehdottomasti laittaa jatkossakin. Lupaan vastailla niihin ripeämmin. Saa myös nähdä lähteekö kirjoittaminen tästä taas luistamaan. Toivon ainakin niin. Olen kaivannut sitä.

Viimeisen kahden viikon aikana tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan. Musertavasta surullisuudesta, katatonisen välinpitämättömyyden kautta leiskuvaan kiukkuun. Se on ollut hyvin uuvuttavaa. Olen myös ajatellut paljon, mutten ole saanut siirrettyä ajatuksiani pois päästäni. En paperille enkä niin ikään blogiinkaan. En ole pystynyt ilmaisemaan itseäni. Kaikki tuhannet ja taas tuhannet ajatukset ovat pakkautuneet päähäni tehden sen tukkoiseksi ja lyijynraskaaksi, kuin se olisi täynnä hiilipölyä. On tehnyt mieli repiä pää irti.

Blogihiljaisuudelle on syynsä. Olen ollut jo jonkin aikaa sekaisin. En ole pystynyt keskittymään mihinkään. En lukemiseen enkä tv:n katseluun. Kirjat jäävät kesken. Biisit vaihdan puolessa välissä seuraavaan. En jaksa kuunnella niitä loppuun. Kirjoittamisesta ei tule yhtään mitään. Eikä rationaalisesta ajattelusta. Ajatukset vain sinkoilevat holtittomasti päässäni, minun saamatta niitä minkäänlaiseen järkevään muotoon.

Ahdistaa. En pysty olemaan paikoillani. Syke nousee. Tekee mieli hyppiä seinille. Tuntuu, että happi loppuu. Ramppaan terassilla syvähengittämässä raikkaan pistelevää ulkoilmaa. Ahmin ilmaa suun kautta ja yritän rauhoittaa itseäni. Tuloksetta.

Tahdon pois täältä. Pois tältä osastolta. Pois omasta itsestäni. En kestä enää.

Just like Big Brother

Maanantaista asti täällä osastolla olo on ollut minulle silkkaa helvettiä. Olen kovasti halunnut kirjoittaa blogiin, mutten ole pystynyt keskittymään enkä ajattelemaan. En ole kyennyt siirtämään tuntemuksiani sanoiksi. Tämän seuraavan tekstin kirjoitin tuossa taannoin, joten nyt on hyvä sauma julkaista se. Yritän tulevien päivien aikana saada vastailtua kommentteihinne ja kirjoitettua viime päivistä. Nyt en niihin kykene.

Uskon, että ihmisten voi olla vaikea ymmärtää, millaista täällä osastolla olo on, jos he eivät ole koskaan olleet täällä. Pelkkä vierailu ei riitä, tarkoitan ihan ympärivuorokautista olemista täällä.

Ennakkokäsitykseni suljetusta osastosta vastasivat aika lailla totuutta. Positiivinen yllätys oli se, että minulla on käytössäni oma kylpyhuone. Sitä en kuitenkaan osannut aavistaa, miten paljon tunteet voimistuvat täällä ollessa. Ne saavat tavallista suuremmat mittasuhteet. Se, mikä ei ärsyttäisi kotona, ärsyttää täällä paljon. Myös ahdistus on moninkertaisesti voimakkaampi ja tunteiden hallitseminen on huomattavasti haastavampaa. Samoin kohteliaana pysyminen.

Kaikkein pahinta rajoitetun liikkumisen lisäksi on ehkä heräävät mielihalut, joita et voi toteuttaa.

En tiedä, voisiko tätä verrata Big Brother-taloon. Sääntöjä ja kieltoja löytyy kymmenittäin ja liikkumista on rajoitettu. Jokainen päivä on aikataulutettu ja niitä aikatauluja on noudatettava minuutilleen. Myös meidän potilaiden valvonta on tarkkaa 4-5 kertaa päivässä tapahtuvine huonekiertoineen.

Monet BB-kilpailijat ovat hämmennyksissä kilpailun jälkeen. Heistä tuntuu oudolta palata kotiin ja takaisin normaaliin arkeen. Muutamat ovat tarvinneet jopa psykologin apua. Samoin on joidenkin potilaiden kohdalla. Heistä tuntuu pelottavalta lähteä tutulta ja turvalliselta osastolta ja he tarvitsevat avohoidon tukea pärjätäkseen omillaan.

Ainoa ero BB:n ja suljetun osaston välillä on se, etteivät miljoonat ihmiset seuraa meitä television kautta 24/7. Sehän tästä vielä puuttuisi. Ehkä jonain päivänä joku keksii formaatin, jossa vapaaehtoisten hullujen elämää voi seurata tv:stä:

Kenellä on eniten diagnooseja? Kuka on viihdyttävin? Kuka sekoaa lopullisesti? Kuka vedättää hoitajia? Kuka selviää ja kuka ei? Äänestä suosikkiasi! Madhouse. Alkaa marraskuussa Subilla.

What would I do?

Olen hämmentynyt. Sekaisin. Niin kuin kompassi magneettisella etelänavalla. Viisari pyörii holtittomasti sinne tänne, enkä tiedä minne menisin. En tiedä mitä tekisin.

Olen tiennyt, etten ole osastolla pakkohoidossa, mutta olen saanut sen käsityksen, etten pääse pois, vaikka haluaisin. Että pääsen pois, kun lääkäri katsoo sen ajankohtaiseksi. Huomenna on hoitoneuvottelu lääkärin kanssa ja sain tietää, että jos todella tahdon täältä pois, sanon huomenna lääkärille, että lähden. Minun ei tarvitse pyytää, voin vain tuoda päätökseni julki. Hän ei voi pakottaa minua jäämään. Ja minä tahdon täältä pois. Olen tahtonut koko ajan. Mutta...

Juttelin asiasta illalla hoitajan kanssa. Olin varma lähdöstäni, siitä, että huomenna tai viimeistään ylihuomenna pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja lähden kotiin. Enkä koskaan palaa takaisin. Enää en olekaan niin varma. En tiedä mitä tekisin. En tosiaankaan tiedä. Hoitajien ja lääkärin mielestä olisi parempi, että jään vielä joksikin aikaa, mutta minä sen lopullisen päätöksen teen. Huomenna.

On vain yksi asia, jota pelkään. Laitostumista. Että turrun ja muutun osaksi tätä hiljaista ja elotonta maailmaa. Että tästä tulee minun kotini, minun uusi elämäni. Etten enää kaipaa mitään, halua mitään palavasti. Etten tahdokaan täältä pois. En tahdo, että osasto muuttaa minua ihmisenä. Aktiivisesta, päättäväisestä, periksiantamattomasta ja sosiaalisesta ihmisestä joksikin apaattiseksi ja ujoksi harmaaksi varjoksi. Mutta jotain on jo tapahtunut, koska epäröin kotiinlähtöä.

Lähdenkö vai jäänkö? Se selviää huomenna.

Kiitos kaikista kommenteista. Yritän vastailla niihin huomenna.

House of mice

Olen turhautunut. Enkä vain urheilemisen puuttesta vaan myös siitä, ettei täällä osastolla ole oikein ketään kelle voisin jutella. Ei avautua vaan jutella, niitä näitä. Vaihtoehtoja on vähän ja ne ovat huonoja. Voisin puhua itselleni, huoneeni paljaan valkeille seinille tai mielikuvitusystävälle, jonka voisin luoda. Hoitajien kanssa jutustelu ei toimi. Heillä on usein asioita hoidettavana... eikä heitä kiinnosta.

Toisten potilaiden kanssa keskustelu ei varsinkaan luonnistu. Ei voi sanoa, ettenkö olisi yrittänyt. Olen yrittänyt niin paljon, että olen jo väsynyt yrittämään. Keskustelut kuihtuvat heti alkuunsa. Minä yritän avata keskustelua milloin kenenkin kanssa, mutta toiset eivät osallistu siihen. He vastaavat, lyhyesti, mutteivät jatka, jolloin syntyisi luonnollinen, vastavuoroinen keskustelu.

En tiedä, uskallanko enää puhua heille. Pelkään, että he hajoavat siihen paikkaan, eteeni. Heistä huokuu ahdistuneisuus, jos heidän täytyy puhua ja he tuntuvat olevan koko ajan pyytelemässä anteeksi olemassaoloaan. Etenkin he pelkäävät kysymistä ja pyytämistä. Ja he puhuvat niin hiljaa. Lähestulkoon kuiskaten. Minä puhun normaalilla äänellä ja välillä tuntuu kuin huutaisin heihin verrattuna. Mutta en minä tahdo alkaa piipittämään. Ovatko toiset olleet osastolla niin kauan, että he ovat menettäneet äänenvoimakkuuttaan? En tahdo, että minulle käy samoin.

Välillä minun tekee mieli mennä heidän luokseen, ravistella heitä olkapäistä ja käskeä reipastumaan. Eivät he tuolla menolla tule selviämään elämän kovassa ristiaallokossa.

Vai välttelevätkö toiset potilaat minua? Olenko liian puhelias, kovaääninen ja naurava? Liian eloisa heidän maailmaansa. Saan aina istua syömässä yksin. Kukaan ei tule istumaan pöytääni. Kerran menin istumaan yhtä potilasta vastapäätä. Hän söi kiireesti ja lähti. Ahdistui. Ehkä he pelkäävät, että alan jutella heille. Eivät he puhu keskenäänkään. Jokainen istuu omassa yksinäisyydessään, keskittyneenä intensiivisesti edessään olevaan ruokaan. Kukaan ei vahingossakaan sano mitään. Syötyään jokainen kipittää kiireesti omiin huoneisiinsa. Hiirilauma.

Free for a while

Kuukausi vaihtui jo kuusi päivää sitten, mutta vasta tänään tajusin kääntää Cosmon mieskalenterista uuden kuun. Nyt minua katselee lokakuun tumma komistus, kun kirjoitan tässä kirjoituspöytäni ääressä.

Tänään oli 1. kotijaksoni. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon pääsin vapaasti lähtemään pois osastolta. Ilman hoitajaa. Klo 11.30-16.00 sain tehdä mitä mieleni vain teki. Huimaa! En ollut hirveästi uskaltanut suunnitella kotijakson ohjelmaa, sillä viimeiseen asti pelkäsin sen peruuntuvan. Mietin sitä kuitenkin vähän, ettei osastolle palattua tulisi mielihaluja, joita ei voisi enää toteuttaa.

Kävin ensin vanhempieni luona moikkaamassa kissapoikia. Sepi antoi ensin silittää, mutta mönki sitten sängyn alle osoittamaan mieltään minun poissaoloani kohtaan.

Lähdin kaupungille. Aluksi tuntui hämmentävältä. Onko tämä edes todellista? Saan kävellä vapaasti minne ikinä haluan, eikä kukaan vahdi minua. Muutos iski aluksi tajuntaan rajuna. Osaston kuolemanhiljaisuudesta ihmisiä ja ääniä pursuavaan tavarataloon. Ulkomaailmaan, joka on valtava verrattuna osaston muutamaan sataan neliöön. Kaikki se tuntui kuitenkin vain hyvältä. Uskomattoman hyvältä. Tätä minä olin kaivannut. Ihmisiä ja elämää ympärilleni. Tunsin itsenikin eläväksi.

Kiertelin lempikaupoissani katselemassa syksyn muotia, sovittelin ja ostelin vaatteita ja taas pitkästä aikaa nautin siitä. Ostelin kaikkea tarvitsemaani ja kotijaksoni kunniaksi ostin tölkillisen Angry Birds possulimua ja jo pitkään himoitsemiani Pantteri Mix-karkkeja pussillisen.

Koti tuntui autiolta ja tyhjältä. Kissalapset eivät olleet juoksemassa vastaan. Eteisen lattialla oli sylillinen mainoksia. Siistiä ainakin oli, aikoihin. Jopa luonnottoman siistiä.

Ennen osastolle paluuta kävin juoksulenkillä. Tiedän, en olisi saanut, mutta hoitajatkin osasivat aavistaa, että menen lenkille. He tiesivät, etteivät pysty estämään sitä. Tuntui ihanalta saada pitkästä aikaa vetää juoksutrikoot jalkaan ja solmia tossujen nauhat. Uudenkarheat tossut, joilla juoksukilometrejä takana 0. IPhonesta Endomondo nakuttamaan lenkkitiedot ylös, kuulokkeet korviin ja menoksi. Tossut tuntuivat erinomaisilta, sää oli aurinkoinen ja raikas ja minä kulutin kuivia asfalttikatuja. Täydellistä! Tätä minä olin niin ikävöinyt. Juoksun jälkeen olo oli rentoutunut ja mieli keveä. Hoitajat eivät ikinä tule ymmärtämään, miten suuri merkitys tällä lenkillä minulle oli. Minun päälleni. Nyt jaksan taas jatkaa.

Osastolle paluu tuntui masentavalta. Aika oli kulunut niin nopeasti. Liian nopeasti. Seisoin osaston 9 oven takana ja mietin, olenko tosiaan palaamassa tuonne takaisin. Vapaaehtoisesti. Painoin summeria ja hoitaja tuli avaamaan. Perääntyä ei enää voinut.

Toiset saisivat lähteä kotijaksoille, mutteivät halua ja toiset haluaisivat mutteivät saa. Kuten minä. Voisin käyttää toisten kotijaksot, mutta nyt menen katsomaan Pirates Of The Caribbeania.

Daily schedule

7.30 Tupakkahuone aukeaa
7.55 Herätys
8.15 Aamupala ja -lääkkeet (la-su 8.30)
8.45 Hoitoryhmät: Päiväohjelman läpikäynti (la-su 9.00 Yhteinen aamukokous koko osaston kesken)

9.00-10.00 RVK (rajoitettu vapaakävely) - Minulla ei lupaa.
9.00-11.00 Huoneiden siivous (to)
11.15 Lounas

12.00-12.30 Yhteisökokous (ti)
14.00 Välipala ja lääkkeet

15.00 Ulkoiluryhmä
16.05 Päivällinen

17.00-18.00 RVK
19.30 Iltapala ja lääkket
22.00 Yölääkkeet ja hiljaisuus
23.00 Televisio suljetaan ja tupakkahuone menee kiinni

Ryhmiä:
- ATK, kädentaidot, kuntosali, liikuntasali, rentoutus, venyttely, pastorin vierailu, musiikkitila, sauna.

Activity day

Tiistai. Päivä täynnä toimintaa. Niin paljon, että olin hyvin väsynyt päivän taittuessa kohti iltaa.

Aamulla oli luuntiheysmittaus radiologian osastolla. Menin sinne hoitajan saattamana. Kävelimme uuvuttavan pitkiä käytäviä melko vaitonaisina. Kuului vain askeltemme äänet. Minä yritin kävellä niin hiljaa kuin pystyin. Äänettömästi. Lopulta kuului vain hoitajan kenkien tasainen tamina. Minä olin höyhenenkevyt, äänetön.

Radiologiassa ei mennyt kauaa. Suoritettuaan mittaukset hoitaja kysyi onko minulla vielä muita tutkimuksia samalle päivälle. Vastattuani kieltävästi hoitaja totesi iloisesti: No sittenhän sä pääsetkin kotiin! Olisinpa päässytkin.

Osastolle palasin yksin. Yritin kävellä mahdollisimman hitaasti ja siten viivyttää osastolle menoa, jotta saisin olla edes hiukan pidempään poissa sieltä (siitä huolimatta osaston 9 ovi tuli eteeni aivan liian nopeasti). Kuljin kissamaisesti pitkin käytävien pituussuuntaisia lattiasaumoja ja pysähdyin katselemaan seinään maalattuja kuvia ja runoja.

Eräässä runossa oli kohta: Ystävyys on silta yli vaikeuksien. Sen alle oli tuherrettu poikamaisella käsialalla joka räjäytetään juuri kun luulit ylittäneesi sen. Kyseinen lisäys oli ikuistettu kuulakärkikynällä, mikä näkyi vain läheltä katsottuna. Kaikenlisäksi teksti voisi olla minun kirjoittamani. Minun eräs ystävyyden siltani räjäytettiin 5 vuotta sitten. Se kaikkein tärkein.

Puoliltapäivin tapasin lääkärin hoitoneuvottelussa. Taas hän kierteli taidokkaasti tärkeät kysymykseni, eväsi pyyntöni ja lyttäsi minut kuin torakan. Purin leukojani yhteen vitutuksen kasvaessa tasaiseen tahtiin. Tarkkailin lääkärin tyyliä, joka sopi yksi yhteen hänen olemuksensa kanssa. Tiukka nuttura (ehkä liiankin tiukka), jossa jokainen hiussuortuva oli jämptisti ja siististi omalla paikallaan. Toivoin, että käsissäni olisi ollut virkkuukoukku, jonka olisin voinut tuikata nutturaan ja kiskaista niin, että huoliteltu kampaus olisi räjähtänyt auki, saaden mustanpuhuvat hiussuortuvat sinkoilemaan eri suuntiin. Olisin voinut siten edes hieman murentaa hänen alistavaa olemustaan.

Iltapäivällä oli ravitsemusterapia, jossa ateriasuunnitelmani nostettiin tasolle 3 ja kalorinsaantini 1400 kcal/päivä ja illalla vielä tunnin keskusteluhetki kahden omahoitajani kanssa. Uuvuttava päivä. Tästä päivästä taas ei ole mitään kerrottavaa.

The healing hour

Maanantai. On satanut kahdeksan päivää putkeen. Vaikka ei sillä ole minulle mitään merkitystä. Hoitajat ovat täällä ainoita, joita kurja, sateinen sää harmittaa.

Klo 12.30 terapia. Terapeuttini tulee tänne osastolle. En saa mennä yksin bussilla hänen vastaanotolleen, en edes isäni kuskaamana, eikä hoitajilla ole mahdollisuutta varata 1,5 tuntia viikossa minun saattamiseeni terapiaan. Miten heillä ei voi olla aikaa? Päivävuorossa osastolla on aina 6-7 hoitajaa ja osalla on kuitenkin aikaa katsoa tv:tä tai pelata korttia meidän kanssa. En ymmärrä.

Istun televisiohuoneessa, kun osaston ovikello soi. Minä tiedän, että se olet sinä. Minua jännittää. Olen tottunut tulemaan vastaanotollesi ja nyt tuntuu siltä kuin tulisit kotiini. Tunnen suunnatonta mielihyvää ja helpotusta istuutuessani Kulmahuoneessa nojatuoliin sinua vastapäätä. Vedän jalkani tuolille koukkuun ja hymyilen. Sinä tulit tänne, minua varten ja nyt sinä olet siinä ja minä voin puhua sinulle ja sinä kuuntelet ja ymmärrät.

Haluaisin kovasti kertoa sinulle, miten paljon arvostan sitä, että tulit osastolle minun takiani ja miten pahoillani olen siitä vaivasta, jota sinulle siitä aiheutuu, mutten saa sanoja suustani.

Terapeutti: No, mitäs tänään?
Minä: Tänään on parempi päivä... mut se johtuu vaan tästä terapiasta.
T: Miten muuten?
Minä: En mä tiedä... täällä on niin hiljaista ja tylsää. Aika kuluu hitaasti.
T: Se tylsyys varmasti herättää paljon ajatuksia.
Minä: En mä ajattele oikein mitään muuta kuin tätä osastoa. Mua vaan ketuttaa ja ärsyttää.
T: Ehkä se ärsytys on vaan hyväksi.
Minä: No mut ei se oo hyväks, että ärsyttää koko ajan.

Minä: Mua turhauttaa, kun mä en voi katsoa mitään mun ohjelmiakaan, kun ne tulee niin myöhään.
T: Mitä ohjelmia esimerkiksi?
Minä: No vaikka Sinkkuelämää ja Kumman Kaa.
T: Kuinka moneen kertaan sä olet ne jo nähnyt? 
Minä: Ehm... aika moneen kertaan... mut olis edes jotain, mitä odottaa.

Minä: Mä en muuten katso täällä ketään silmiin. Eikä kukaan ole ottanut sitä puheeksi.
T: Mutta mä huomasin, että sä et katso täällä käsiisi.

En katsokaan. Istun nojatuolissa rennon mukavasti ja hypistelen sukassani olevaa nukkapaakkua. Olen tuolissa sivuttain ja katselen edessäni olevasta ikkunasta siintävää vaaleansinistä taivasta, välillä siirtäen katseeni viereisessä nojatuolissa röhnöttävään jättimäiseen koristetyynyyn. Sinä istut näkökenttäni vasemmassa laidassa. Yritän epätoivoisesti saada itseni vihdoinkin katsomaan sinua silmiin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hivutan katsettani hiljalleen, vähä vähältä, vasemmalle. Olen jo television kohdalla, kunnes huomaan kuvajaisesi heijastuvan siitä ja päädyn katselemaan jälleen ikkunasta ulos.

Minä: Mä kuulin, että noi hoitajat on lukeneet niitä tekstejä, joita sä kirjoitat mun käynneistäni.
T: Mitä sä ajattelet siitä?
Minä: No siis en mä halua, että ne lukee niitä. En mä niille halua puhua. Ihan sama kun ne nyt istuis tässä!

Kuvittelen itseni puhujankorokkeelle ja eteeni muutaman rivin tuoleja, joissa istuisit sinä ja ne tusina hoitajaa osalla muistiinpanovälineet käsissään. Loistavaa.

T: Mä en ole kirjoittanut sun käynneistäsi paljon, kun tämän terapian tarkoitus olisi pysyä luottamuksellisena ja meidän välisenä niin, että sä voisit puhua ihan kaikista asioista.

Kiitos.

(Ja jos joku nyt ajattelee, että kirjoitanhan mä terapiakäynneistäni tänne blogiin, niin mä voin sanoa, että täällä jakamani asiat ovat pelkkää pintaraapaisua terapiakeskusteluistamme. En jaa täällä niitä kaikkein henkilökohtaisimpia asioita, niitä, joita työstän terapiassa).

Time is dragging

Eilen tuli tasan viikko täyteen osastolla oloani. Ensimmäiset päivät osastolla olivat musertavan rankkoja, mutta ajan myötä oleminen täällä on muuttunut hieman helpommaksi siedettävämmäksi. Eilinen oli päivänä jopa parempi, tosin uskon sen vain johtuneen terapian parantavasta vaikutuksesta, jonka tunnen jo hälvenneen. Se siitä sitten. Nyt täytyy jotenkin vain jaksaa sinnitellä maanantaihin asti, jolloin on seuraava terapia.

Olen ollut osastolla nyt viikon, mutta tuntuu kuin olisin ollut jo kuukauden. Päivissä on 24 tunnin sijaan 37 tuntia. Aika matelee. Se ei tunnu kuluvan millään. Olen varma, että joku kääntää kelloja taaksepäin, kun en huomaa. Pyörittelee viisareita sormillaan, pysäyttelee aikaa ja nauraa minulle. Kärsi, tyhmä tyttö, kärsi.

Ajoittain tunnun jopa vaipuvan jonkinlaiseen katatoniseen tilaan, jossa tuijotan tyhjyyteen ajantajun ja olemassaoloni kadottaen. Siinä tilassa en tunne itseäni pitkästyneeksi enkä tunne, että minkäänlaisilla asioilla olisi loppupeleissä mitään merkitystä. Olin varma, että diapam saa sellaisen tilan aikaan, mutten ole enää edes napsinut sitä.

Nämä viikonloput ovat pahimpia osastolla. Aika tuntuu menevän vielä hitaammin. Kaikki, jotka saavat lähteä viikonlopuksi kotiin, lähtevät. Arkisin meitä on täällä 12, tänään oli 5. Sitä myötä hoitajiakin on paikalla vähemmän. Hiljaisuus on päivisinkin käsin kosketeltavaa. Pikemminkin veitsellä leikattavaa. Voisi kuulla nuppineulan tippuvan lattialle. Tahdon ihmisiä ympärilleni. Puhetta ja naurua. Tämä hiljaisuus vie minulta järjen!

Easier to breathe

Eilen olin liian uupunut kirjoittaakseni ja koska tästä päivästä ei ole minkäänlaista mainitsemisen arvoista kerrottavaa, voin aivan hyvin kertoa eilisestä.

Keskiviikko. Hoitoneuvottelu. Hoitoneuvottelut ovat kerran viikossa, jolloin juttelemme lääkärin ja omahoitajani kanssa voinnistani ja mahdollisista muutoksista hoitosuunnitelmaan. Suunnitelmaan ei tehty muutoksia enkä saanut vastausta siihen, kuinka kauan joudun vielä olemaan osastolla. En edes suuntaa antavaa. Kuten en ole saanut aiempinakaan kertoina. En pidä lääkäristä. En vain pidä. Että sori vaan. Minun mielipiteilläni tai tuntemuksillani ei ole minkäänlaista painoarvoa. Tiukkis lääkäri. Tai sitten psykiatrian suljettujen osastojen lääkäreiden kuuluu olla. En tiedä. Silti v-käyräni nousee aina huippuunsa jokaisen tapaamisemme jälkeen.

Yhdeltä oli terapia. Rakas, elintärkeä, oloani helpottava terapia. Ajatuksena tuntuu helpommalta luopua vaikka toisesta munuaisesta kuin terapiasta. Maanantainakin olisi ollut terapia, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa ahdistavien ensimmäisten osastopäivien jälkeen. Terapia kuitenkin julmasti evättiin minulta (mielestäni ilman riittävän pätevää syytä), kiitos tämän edellämainitun lääkärin.

Nyt kuitenkin pääsin terapiaan. Tosin hoitajan saattamana. Tunsin itseni vaaralliseksi elinkautisvangiksi, jolla ei ole lupa liikkua ilman saattajaa. Käsiraudat vain puuttuivat (olen varma, että hoitajalla oli sellaiset käsilaukussaan). Tuijottelin bussin ikkunasta ohi viistävää maisemaa ja kadehdin toisten matkustajien rajoittamatonta vapautta.

Terapeuttini hakiessa minut hoitaja tuli mukaan vaihtaakseen terapeuttini kanssa muutaman sanan käytännön asioista. Minä kiristelin leukojani ja tuijotin vihaisesti kirjoituspöydän kulmaa. Mieleni olisi tehnyt tyrkätä hoitaja ulos huoneesta ja kiskaista ovi hänen nenänsä edestä kiinni. Hän vei minun kullanarvoista keskusteluaikaani.

Tuntuu kuin edellisestä terapiasta olisi ikuisuus. Viimeksi olen kaivannut terapiaan yhtä kipeästi kesällä, terapeuttini loman aikana. Tällä kerralla ei tarvinnut miettiä mistä puhua. Puhuin puhuin puhuin. Hyvä, että muistin välillä vetää henkeä. Puhuin kaikista osaston herättämistä tunteista, päällimmäisenä ahdistuksesta ja vitutuksesta. Nyhdin paidastani purkautuvaa langanpätkää käydessäni läpi kaikkia negatiivisia tunteita.

Avauduin kunnolla. Ja se teki uskomattoman hyvää. Kuin olisi saanut oksennettua suuren, mustan pahan olon möykyn ulos vatsasta pyörimästä. Nyt on helpompi hengittää. Ja ylipäätään olla. Olotila on kevyt ja puhdistunut. En vain tiedä, kauanko tätä autuutta kestää.

Illalla oli vielä ravitsemusterapeutin aika. Ateriasuunnitelmani nostettiin tasolle 2. Mikä tarkoittaa annoskokojeni suurentamista. Päivittäinen kalorinsaantini on nyt 1200 kcal. Saa nähdä miten selviän tästä. Wish me luck!

Fuck this shit

Masentaa. Ahdistaa. Vituttaa. Ennen kaikkea vituttaa. Tahdon ulos. Vaikka sitten sateeseen. Ihan sama. Tuntuu, että tukehdun tänne. Eniten suututtaa se, että jotkut eivät mene ulos vaikka saisivat. Ulkona on tylsää... en mä jaksa. Ulkona on raitista ilmaa ja vapaus. VAPAUS. Vaikkakin vain rajallinen. Ja mahdollisuus liikkua. Minä tahdon ulos. Päästäkää minut ulos!

Suututtaa, etten saa osallistua mihinkään yhteisiin tekemisiin. En saanut lähteä tänään kirjastoon, enkä päässyt atk-luokkaan. Kaikki on evätty minulta, riippumatta siitä kuluttaako se kaloreita vai ei. Olen iloinen siitä, että minulla on IPhone, jolla pääsen Facebookiin, lukemaan uutisia ja ennen kaikkea päivittämään blogia. Kaikki muu yhteyteni ulkomaailmaan on riistetty minulta.

Olen sitoutunut mukisematta osaston sääntöihin ja hammasta purren niellyt kiukkuni ja ollut pullikoimatta vastaan. Nousen joka aamu sängystä klo 8.00, niin vaikeaa kuin se minulle onkin ja lapan neljästi päivässä ruokaa suuhuni tuntien itseni lihotettavaksi teuraseläimeksi. En ole tehnyt mitään kiellettyä ja olen ollut aina ajoissa paikalla aikataulutetuissa ohjelmissa. Siitä huolimatta en saa minkäänlaisia oikeuksia itselleni.

Minuun ei edes luoteta tippaakaan. En saa aterioiden jälkeen käydä edes niistämässä nenääni omassa huoneessani. Luulevatko he, että ehtisin siinä ajassa oksentaa? Ei se ole mitään sekuntihommaa. Sitä paitsi olisin todellakin mennyt vain ja ainoastaan niistämään. Suihkuun sain mukaani höylän, kumma kyllä, mutta hyvä että olin ehtinyt kainaloni sheivata kun se tultiin jo hakemaan pois.

En muista, koska viimeksi olisin tuntenut itseni näin kiukkuiseksi ja vittuuntuneeksi. Olen yleensä tottunut tuntemaan vain ahdistusta. Olen melko lähellä saavuttaa kiehumispisteeni ja napsahtaa täysin. Muista psykiatrian osastoista en tiedä, mutta täällä on ainakin käytössä kunnon natsimeininki.

Karkaisin jos voisin.

Food food food

Tänä aamuna otettiin sydänfilmi ja labrat. En jaksaisi yllättyä, vaikka niissäkin olisi jotain vialla. 

Tuntuu, ettemme tee täällä osastolla mitään muuta kuin syömme. Syömme koko ajan. Aamiainen, lounas, välipala, päivällinen, illallinen. Ruokaa ruokaa ruokaa. Rekkalasteittain ruokaa. (Vai onko anoreksia vääristänyt käsitykseni normaalista syömisestä?)

Minulla ei ole missään vaiheessa vuorokautta nälkä. Silti on syötävä. Minua etoo jo ennen ensimmäistäkään haarukallista. Oikeastaan pelkkä ruuan ajatteleminen saa minut voimaan pahoin. En jaksa koskaan syödä lautasta tyhjäksi. Korjaan: niitä kolmea lautasta, jotka saan. Joka aterian jälkeen olo on oksettava ja tekee mieli mennä vessaan ja työntää sormet kurkkuun. En vain voi kun minua vahditaan. Lounaan ja päivällisen jälkeen tunti, muiden aterioiden jälkeen puoli tuntia.

Olen varma, että olen jo lihonut ainakin 1,5 kg. Tunnen itseni vastenmieliseksi. Poissa on se jumalainen, höyhenenkeveä olo. En tiedä paljonko todellisuudessa painan. Paljon. Liian paljon. Perjantain jälkeen minua ei ole punnittu. Silloin painoni oli laskenut reilu 0,5 kg (katsoin, vaikken olisi saanut).

Tänään oli ravitsemusterapeutin aika. Päivittäinen kalorinsaantini on vielä 800 kcal (kotona se oli 200-400 kcal). Tiedän, että se on hyvin vähän, mutta silti tuntuu, että söisin kuin norsu. Odotan kauhulla milloin kalorinsaantiani aletaan nostaa. 

Kolmelta tänään muut lähtivät kävelylle, mutta minun oli ainoana jäätävä sohvalle löhnöttämään. En saa enää osallistua edes päivittäisille kävelyille. En saa myöskään mennä muiden kanssa kuntosalille tai pelaamaan sulkkista. Masentaa.

Nyt iltapalalle. Yäk.