tiistai 2. lokakuuta 2012

The healing hour

Maanantai. On satanut kahdeksan päivää putkeen. Vaikka ei sillä ole minulle mitään merkitystä. Hoitajat ovat täällä ainoita, joita kurja, sateinen sää harmittaa.

Klo 12.30 terapia. Terapeuttini tulee tänne osastolle. En saa mennä yksin bussilla hänen vastaanotolleen, en edes isäni kuskaamana, eikä hoitajilla ole mahdollisuutta varata 1,5 tuntia viikossa minun saattamiseeni terapiaan. Miten heillä ei voi olla aikaa? Päivävuorossa osastolla on aina 6-7 hoitajaa ja osalla on kuitenkin aikaa katsoa tv:tä tai pelata korttia meidän kanssa. En ymmärrä.

Istun televisiohuoneessa, kun osaston ovikello soi. Minä tiedän, että se olet sinä. Minua jännittää. Olen tottunut tulemaan vastaanotollesi ja nyt tuntuu siltä kuin tulisit kotiini. Tunnen suunnatonta mielihyvää ja helpotusta istuutuessani Kulmahuoneessa nojatuoliin sinua vastapäätä. Vedän jalkani tuolille koukkuun ja hymyilen. Sinä tulit tänne, minua varten ja nyt sinä olet siinä ja minä voin puhua sinulle ja sinä kuuntelet ja ymmärrät.

Haluaisin kovasti kertoa sinulle, miten paljon arvostan sitä, että tulit osastolle minun takiani ja miten pahoillani olen siitä vaivasta, jota sinulle siitä aiheutuu, mutten saa sanoja suustani.




Terapeutti: No, mitäs tänään?
Minä: Tänään on parempi päivä... mut se johtuu vaan tästä terapiasta.
T: Miten muuten?
Minä: En mä tiedä... täällä on niin hiljaista ja tylsää. Aika kuluu hitaasti.
T: Se tylsyys varmasti herättää paljon ajatuksia.
Minä: En mä ajattele oikein mitään muuta kuin tätä osastoa. Mua vaan ketuttaa ja ärsyttää.
T: Ehkä se ärsytys on vaan hyväksi.
Minä: No mut ei se oo hyväks, että ärsyttää koko ajan.

Minä: Mua turhauttaa, kun mä en voi katsoa mitään mun ohjelmiakaan, kun ne tulee niin myöhään.
T: Mitä ohjelmia esimerkiksi?
Minä: No vaikka Sinkkuelämää ja Kumman Kaa.
T: Kuinka moneen kertaan sä olet ne jo nähnyt? 
Minä: Ehm... aika moneen kertaan... mut olis edes jotain, mitä odottaa.

Minä: Mä en muuten katso täällä ketään silmiin. Eikä kukaan ole ottanut sitä puheeksi.
T: Mutta mä huomasin, että sä et katso täällä käsiisi.

En katsokaan. Istun nojatuolissa rennon mukavasti ja hypistelen sukassani olevaa nukkapaakkua. Olen tuolissa sivuttain ja katselen edessäni olevasta ikkunasta siintävää vaaleansinistä taivasta, välillä siirtäen katseeni viereisessä nojatuolissa röhnöttävään jättimäiseen koristetyynyyn. Sinä istut näkökenttäni vasemmassa laidassa. Yritän epätoivoisesti saada itseni vihdoinkin katsomaan sinua silmiin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hivutan katsettani hiljalleen, vähä vähältä, vasemmalle. Olen jo television kohdalla, kunnes huomaan kuvajaisesi heijastuvan siitä ja päädyn katselemaan jälleen ikkunasta ulos.

Minä: Mä kuulin, että noi hoitajat on lukeneet niitä tekstejä, joita sä kirjoitat mun käynneistäni.
T: Mitä sä ajattelet siitä?
Minä: No siis en mä halua, että ne lukee niitä. En mä niille halua puhua. Ihan sama kun ne nyt istuis tässä!

Kuvittelen itseni puhujankorokkeelle ja eteeni muutaman rivin tuoleja, joissa istuisit sinä ja ne tusina hoitajaa osalla muistiinpanovälineet käsissään. Loistavaa.

T: Mä en ole kirjoittanut sun käynneistäsi paljon, kun tämän terapian tarkoitus olisi pysyä luottamuksellisena ja meidän välisenä niin, että sä voisit puhua ihan kaikista asioista.

Kiitos.

(Ja jos joku nyt ajattelee, että kirjoitanhan mä terapiakäynneistäni tänne blogiin, niin mä voin sanoa, että täällä jakamani asiat ovat pelkkää pintaraapaisua terapiakeskusteluistamme. En jaa täällä niitä kaikkein henkilökohtaisimpia asioita, niitä, joita työstän terapiassa).

6 kommenttia:

Kia kirjoitti...

No, hyvä että sulla on kumminkin terapia :)

Anonyymi kirjoitti...

Kyselisin vaan sellasta, kun mä itsekin olisin nyt hakeutumassa terapiaan, niin miten sä osasit löytää oikean terapeutin? Voisitko kertoa jotain siitä vaiheesta? Tärppäsikö heti ensimmäisellä kerralla ja saitko heti kelalta hyväksytyn päätöksen terapian korvaamiseen?

Pura kirjoitti...

Niin on! On surullista, että se on kahden kerran sijaan vain kerran viikossa, mutta sekin on tyhjää parempi. Ilman terapiaa olisin varmasti tullut jo hulluksi täällä!

Anonyymi kirjoitti...

Mikset vastaa mun kysymykseen? :o

Pura kirjoitti...

Mä en ole koskaan saanut itse valita terapeuttiani. Kahden ensimmäisen kanssa lopetin suhteen, koska en halunnut puhua. Kolmannen (ja nykyisen) terapeuttini kanssa kesti pitkään ennen kuin pystyin avautumaan, mutta se johtui musta itsestäni, koska mun on vaikea luottaa ihmisiin ja puhua itsestäni.

Mulla ei ole omakohtaista kokemusta, mutta joissain tapauksissa potilas soittaa valitsemalleen terapeutille, he juttelevat puhelimessa ja kenties sopivat muutaman tapaamisen. Jos terapeutilla on tilaa almanakassaan ja yhteistyö näyttäisi alkavan sujua, voi terapiasuhteen aloittaa.

Tärkeintä on, että yhteistyö sujuu, että pystyt puhumaan terapeutillesi ihan kaikesta ja tunnet, että hän kuuntelee ja ymmärtää sinua ja että terapiasta on apua. Jos tunnet, ettei suju, juttele asiasta terapeuttisi kanssa! Tsemppiä!

Kela-asiaan en osaa omalta kohdaltani sanoa mitään, mutta hae ihmeessä korvausta.

Pura kirjoitti...

Anteeksi kovasti, että kesti vastata. Missään tapauksessa ei ollut tarkoitus jättää vastaamatta. Musta ei varmaan ollut paljoakaan apua, mutta kysy jos jotain jäi epäselväksi tai mieleesi tuli lisää kysyttävää. Lupaan vastata nopeammin!

Lähetä kommentti