Ripping my head off

Hei, olen elossa. Ja osastolla. Yhä. Vielä.

Heti alkuun pahoittelut luvattoman pitkästä blogihiljaisuudesta ja tuhannet kiitokset kaikista lukuisista kommenteista. Ne ovat piristäneet ankeita päiviäni täällä osastolla ja saaneet minut tuntemaan itseni eläväksi. Kommentteja ja kysymyksiä saa ehdottomasti laittaa jatkossakin. Lupaan vastailla niihin ripeämmin. Saa myös nähdä lähteekö kirjoittaminen tästä taas luistamaan. Toivon ainakin niin. Olen kaivannut sitä.

Viimeisen kahden viikon aikana tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan. Musertavasta surullisuudesta, katatonisen välinpitämättömyyden kautta leiskuvaan kiukkuun. Se on ollut hyvin uuvuttavaa. Olen myös ajatellut paljon, mutten ole saanut siirrettyä ajatuksiani pois päästäni. En paperille enkä niin ikään blogiinkaan. En ole pystynyt ilmaisemaan itseäni. Kaikki tuhannet ja taas tuhannet ajatukset ovat pakkautuneet päähäni tehden sen tukkoiseksi ja lyijynraskaaksi, kuin se olisi täynnä hiilipölyä. On tehnyt mieli repiä pää irti.

Blogihiljaisuudelle on syynsä. Olen ollut jo jonkin aikaa sekaisin. En ole pystynyt keskittymään mihinkään. En lukemiseen enkä tv:n katseluun. Kirjat jäävät kesken. Biisit vaihdan puolessa välissä seuraavaan. En jaksa kuunnella niitä loppuun. Kirjoittamisesta ei tule yhtään mitään. Eikä rationaalisesta ajattelusta. Ajatukset vain sinkoilevat holtittomasti päässäni, minun saamatta niitä minkäänlaiseen järkevään muotoon.

Ahdistaa. En pysty olemaan paikoillani. Syke nousee. Tekee mieli hyppiä seinille. Tuntuu, että happi loppuu. Ramppaan terassilla syvähengittämässä raikkaan pistelevää ulkoilmaa. Ahmin ilmaa suun kautta ja yritän rauhoittaa itseäni. Tuloksetta.

Tahdon pois täältä. Pois tältä osastolta. Pois omasta itsestäni. En kestä enää.