lauantai 31. maaliskuuta 2012

Saturday sadness


You say you understand what I feel. I say you know nothing about hell.


Tulin kertomaan, että olen elossa. Yhä. Vielä. Valitettavasti. Olen auton alle jäänyt rusakko. Kidun. Teen hidasta kuolemaa neljän seinän sisällä. Pääni sisällä. Kaikki tuntuu turhalta. Tänään. Sillä kuitenkin minä olen täällä vielä huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana päivänä... etsien yhä onko tässä elämässä mitään mieltä.

Pari viime viikkoa meni suhteellisen hyvin. Mieli oli tasaisen harmaa. Nyt tuntuu tyhjältä. Harmittaa. Olo on surullinen. Yksinäinen. Tekee mieli syödä. Lappaa sisään pehmeää, lämmintä, sokerista mieltä hellivää lohturuokaa. Turruttautua sen suomaan hyvänolontunteeseen. Täyttyä sillä ja saada siten paha mieli ajettua pois. Mutta se sotisi anorektista ajatusmaailmaani vastaan. Eating is not allowed!

Menen suihkuun. Seison suihkun alla. Minä vain seison siinä ja annan kuuman veden valua hiuksiani ja selkääni pitkin alas. Käännän hanaa hiljalleen kuumemmalle. 40.. 41.. 42.. 43 asteista vettä. Itkettää. Kyyneleet sekoittuvat veteen. Kuuma vesi tuntuu lohduttavalta. Kuin joku silittäisi selkää. Yritän huuhtoa surullisen olon veden mukana alas viemäriin. Ei auta. Sitä ei saa huuhdottua pois. Ei edes mansikantuoksuisella suihkusaippualla.


En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.


Ivy - Worry About You

maanantai 26. maaliskuuta 2012

And the sea is so silent

Tämä on jatkoa kirjoitukselle Goodbye, my sister ja viimeinen kirjoitus aiheesta.

Joulukuusta 2004, kuukaudesta, jolloin menetin sinut, muodostui selvä rajapyykki elämääni. Se katkaisi elämäni kylmästi kahteen osaan. Kuin veitsellä leikaten. Onnelliseen ja onnettomaan. Hyvään ja huonoon. Aikaan sinun kanssasi ja aikaan ilman sinua. Muistan monien elokuvien, kirjojen ym. julkaisuajankohdan vain sillä perusteella ehditkö sinä nähdä sitä elokuvaa tai lukea sitä kirjaa vai et.

Aamut olivat kaikkein pahimpia. Se kun herää tähän päivään, mutta tietoisuus ei ole vielä herännyt. Niiden muutaman sekunnin ajan aamu tuntuu aivan tavalliselta aamulta. Kunnes muistaa. Kunnes muistaa sen kaiken. Kaikki vilistää pikakelauksella aivojen läpi. Tsunami-Hautajaiset-Suru-Kaipuu-Sinua ei enää ole. Muistan, sinua ei enää ole. Aamu on pilalla. Ja tämän minä kävin läpi luvattoman monena aamuna. Niin monena, etten jaksa edes muistaa.

Joinakin aamuina tietoisuuden herääminen on kestänyt kauemmin. Silloin olen miettinyt mitä sinä päivänä tekisin. Mietin, että soittaisin sinulle. Voisimme tehdä jotain yhdessä. En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Miksen ole? Olemmeko riidoissa? Emmehän me koskaan riidelleet. Kunnes muistan. Sinua ei enää ole.


Minä en jossitellut. Ei ollut mitään jossiteltavaa. En olisi voinut estää katastrofia tapahtumasta. En olisi voinut pelastaa sinua. En olisi voinut estää sinua lähtemästä. En myöskään ollut sinulle vihainen, että olisit hylännyt minut. Mutta minä tunsin syyllisyyttä. Pistävää syyllisyyttä. Siitä mitä jätin tekemättä ja sanomatta. Sillä enemmän harmittaa se, mitä on jättänyt tekemättä kuin se, mitä on tehnyt. Harmittelin, etten sanonut sinun olevan paras ystäväni. Toiset lohduttelivat minua. Kyllä sinä tiesit sen sanomattakin.

Muistan, kun kävin huoneessasi ensi kertaa tapahtuneen jälkeen. Katastrofista ei ollut kulunut vielä kauaakaan. Kaikki oli huoneessasi niin kuin ennenkin. Sinun tuoksusi viipyili vielä siellä. Voimakkaana. Lohdullisena. Minua ei ahdistanut olla huoneessasi. Tunsin itseni rauhalliseksi. Melkein odotin, koska sinä ilmestyt huoneeseen, iloisena ja nauravana, ja ihmettelet miksi näytän niin surulliselta. Kysyt, miksi seison vaatekaappisi edessä ja nuuhkin puseroasi. Olisin voinut viipyä huoneessasi vaikka miten pitkään. Istua vain sängylläsi ja muistella sinua. Kaikkien sinun tavaroidesi ja tuoksusi keskellä tunsin kuin olisit ollut jotenkin lähempänä minua. Lohduttanut minua. Olisin halunnut vain jäädä huoneeseesi.

Sinä pysyit pitkään kännykässäni. Nimesi vuoksi olit alkupäässä kännykkäni nimilistalla. Selasin usein nimesi ohi etsiessäni jonkun muun numeroa. Mutta minä en voinut poistaa sinua puhelimestani. En vaan voinut. Yritin kerran. Se tuntui kamalalta. Kuin olisin yrittänyt pyyhkiä sinut pois muistoistani. Tallensin sinut samantien takaisin. Joskus yritin soittaa sinulle. Mutta sinä et koskaan vastannut.

Enää sinä et ole puhelimessani. Poistin nimesi loppuvuodesta 2007. Se ei tuntunut samalta kuin muutamaa vuotta aiemmin. Se tuntui tarpeelliselta tehdä. Välttämättömältä. Minun oli aika päästää sinusta irti. Kuitenkin tulen aina muistamaan numerosi ulkoa. Samoin kuin kotipuhelimesi numeron. En unohda niitä koskaan. Niihin aikoihin tuntui muutenkin, ensimmäistä kertaa, että olen päässyt sinun menetyksestäsi yli. Niin yli kuin siitä vaan voi päästä. Koskaan siitä ei voi päästä kokonaan yli.


Joskus pelkäsin, että alan unohtaa sinut. Aloit lipua kauemmaksi. Muistot sumenivat. Haalenivat. Unohdin miltä naurusi kuulosti. Miltä äänesi kuulosti. Mutta tajusin sen olevan väistämätöntä. Joskus jopa mietin, että olen luonut sinut mielessäni. Että sinä et koskaan ollutkaan olemassa. Silloin katsoin valokuvia albumista. Jotta tiesin, että olit olemassa.

Minulle on myös muodostunut tapa sytyttää sinulle kynttilä joka kirkossa, jossa käyn. St Patrick's Cathedral - New York. Christ Church Cathedral - Dublin. Notre Dame - Pariisi. Eglise Saint Pierre d'Arène - Nizza. St Nicholas Church - Praha. Berliner Dom - Berliini. Siten minä haluan aina muistaa sinua.

Heti katastrofin jälkeen aloin kerätä fanaattisesti kaikkea katastrofiin liittyvää. Keräsin lehtileikkeitä ja aikakauslehtien haastatteluja, tallensin dokumentteja nauhalle. Ostin katastrofista kertovat kirjat. Luin maantieteellisiä faktoja tsunamista. Suutuin, jos minulta jäi yksikin lehtileike leikkaamatta, yksikin ainokainen saamatta. Minulla on vieläkin tallella kaikki keräämäni lehtileikkeet. En ole lukenut niistä juuri ainuttakaan (kirjat olen lukenut). En edes niitä monen sivun erikoisjuttuja. Ei siksi ettenkö olisi pystynyt. En vain ole saanut aikaiseksi. Minun oli vain pakonomaisesti saatava kerätä niitä.

Ennen kaikkea keräsin kaikkea, mikä muistutti minua sinusta. Valokuvia ja tavaroita, jotka olin saanut sinulta lahjaksi. Miten pientä ja mitätöntä tahansa. Mitä tahansa. Kaiken. Yhdeksi tärkeimmistä muistoesineistä minulle muodostui kortti, jonka sinä oli lähettänyt Thaimaasta. Siinä ovat sinun viimeiset sanasi minulle:


Moi!

Mites menee? Terkkuja Thaimaasta!
Täällä on tosi ihanaa, lämpötila
+ 30°C, merivesi +28°C. Ollaan uitu,
otettu aurinkoa, shoppailtu ym...
Käydään huomenna Phuketissa
shoppailemassa. "Ratsastettiin" nor-
suilla viidakossa ja snorklailtiin
Similanin saarilla, joissa on sato-
ja värikkäitä kaloja ja koralleja.
Älä ahmi liian paljon kinkkua... =)
T. Eeva


Song of the day: Pink Floyd - Wish You Were Here

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Can't do the dishes


Ja tänne kuolee kasvitkin.



Väsyttää. Mikä? No elämä. Elämä väsyttää.

Asun yksin. Pidän siitä. En tosin enää edes voisi asua vanhempieni luona. Olen 21. Yhteiskunta vaatii asumaan jo omillaan. Sitä paitsi tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa. Minun masennukseni tarvitsee tilaa ympärilleen. Jakamattoman tilan. Masennus on petollinen. Se myrkyttää huoneilman. Kurkottaa nihkeitä sormiaan jokaista lähettyvillä olevaa kohti. En halua, että se pääsee yhtään lähemmäksi vanhempiani kuin mitä se jo on. En halua, että se tukahduttaa heidätkin.

Ja kyllä, tarvitsen minä sitä omaa tilaa kaikkeen siihen mihin minun ei kuuluisi sitä tarvita. Oksentamiseen viiltämiseen itkemiseen suremiseen syömättömyyteen ahdistuksen purkamiseen aamuyön lohduttomina tunteina. Jotta minun ei tarvitse selitellä. Jotta minun ei tarvitse valehdella. Jotta minun ei tarvitse ajoittaa syömis-oksentamista siihen hetkeen, kun vanhemmat eivät ole kotona. Jotta minä voin hengittää. Olla omissa oloissani niin, ettei minun tarvitse jatkuvasti kommunikoida jonkun kanssa. Olla niin kuin kotona kuuluu saada olla. Oma itsensä. Ilman, että koko ajan tarvitsee olla varomassa etteivät viiltojäljet näy.

Mutta tämä yksinasuminen on toisinaan raskasta. Äärettömän raskasta masentuneelle. Ei ole ketään auttamassa siivoamisessa. Imuroimassa. Pyyhkimässä pölyjä. Käymässä kaupassa. Pesemässä pyykkiä. Jos et pese pyykkiä, ei sitä kukaan muukaan tee. Eikä pyykki peseydy itsestäänkään. Kukaan ei auta, deal with it. Kukaan ei muistuta lääkkeiden ottamisesta, laskujen maksamisesta. Kukaan ei peittele iltaisin sänkyyn, silitä hiuksia ja lohduta huomisen olevan parempi. Kukaan ei aamuisin keitä kahvia ja kisko sängystä kouluun. Kukaan ei patista läksyjen tekemiseen ja tentteihin lukemiseen. Kukaan ei ole vierellä tukemassa. Saat pärjätä yksin.


Entä jos ei pärjääkään? Sitä minä pelkään. Minusta tulee taakka. Vanhemmilleni. Yhteiskunnalle. Kaikille. Rasite. Ehkä minä olen sitä jo. Ei kaikkia ole luotu jaksamaan. Selviämään. Vain vahvat selviävät. Mutta mitä tapahtuu niille, jotka eivät ole vahvoja? Ravintopyramidissa he tulisivat ylemmällä tasolla olevien syödyksi. Mutta entä kun on ravintopyramidin huipulla. Mitä heikoille tapahtuu? Mitä heille tehdään? Tuupitaanko heitä sillankaiteilta alas? Jos ei konkreettisesti niin ajatuksen voimalla?

Roskapussi nököttää eteisessä neljättä päivää. Peti on ollut viikon petaamatta. Tosin miksi pedata, jos on enemmän sängyssä kuin jalkeilla. Kirjahylly on saanut pölykuorrutteen. Kissan karvoja on siellä sun täällä. Joka paikassa. Tyhjät pullot kansoittavat keittiön allaskaappia. Tiskialtaassa lojuu kahden viikon tiskit. Odotan, että joku tulisi tiskaamaan ne puolestani. Minä en jaksa.

Tänään olisi ollut bileet luokkalaistemme kesken. Minun oli tarkoitus mennä. Laittauduin. En päässyt rappukäytävää pidemmälle. Se siitä. Harmitti. Itketti. Olisi tehnyt mieli viiltää. Ranteeni huusi Viillä minua! Viillä minua!. Puin ylleni villaneuleen ja tukahdutin huudot verhoamalla ranteeni sinisellä puuvillalla. Päädyin mekossa ja sukkahousuissa (olin liian väsynyt vaihtaakseni vaatteita) sohvannurkkaan katsomaan Narnian tarinat: Prinssi Kaspian.



Lohdutan sua kun sielu tummuu ja sydän sanoo poks.


Zen Café - Lohdutan Sua

torstai 22. maaliskuuta 2012

I don't know


I love being in therapy. It's just constantly fulfilling for me.
- Jennifer Jason Leigh

Terapia.

Terapeutti: Sä jätät joskus menemättä kouluun aamutunnille, mutta terapiaan sä tulet aina, vaikka on meilläkin joskus ollut aamuaikoja. Yhdeksältäkin. Ja muutenkin sä käyt täällä säännöllisesti. Sulla ei ole lähes ollenkaan peruutettuja aikoja. Sä et ole ollut juuri kipeänäkään. Sun peruutetut ajat on varmaan laskettavissa yhden käden sormilla.
Minä: Niin kun mä tarvitsen nämä käynnit... että mä pysyn hengissä.

T: Millä tavalla tää terapia auttaa sua?
Minä: En mä tiedä. 
T: En mäkään.
Minä: Mut onks sillä väliä? Eiks oo tärkeintä, että tää auttaa?
T: On musta hienoa, että tää pitää sut hengissä, mutta kyllä mä haluan tietää miten tää auttaa sua.
Minä: No puhuminen auttaa.
T: Mutta ethän sä enää puhu... tai no puhut, mutta et sillä tavalla kuin ennen.
Minä: Ennen mä valehtelin.
T: No mä en sanoisi sitä valehteluksi. Susta kuitenkin näki, että sä olet masentunut.

Minä näen sen kuitenkin valehteluna. Enkä tiedä, voinko antaa sitä itselleni koskaan anteeksi.

Hiljaisuus. Kuuntelen käytävältä kantautuvia ääniä. Kuulostaa aivan siltä kuin kollegoillasi olisi kakkukahvit. Jollakin olisi syntymäpäivä. Synttärikakkukahvit. Sinä varmasti toivot, että aikamme olisi jo lopussa ja pääsisit rupattelemaan kollegoidesi kanssa ja juomaan kahvia ja syömään kakkua. Toivon, että he jättävät sinullekin kakkua.

T: Mitä sä haluat?
Minä: En mä tiedä.
T: Mitä sä ajattelet?
Minä: En mä tiedä... kun en mä osaa tulkita itseäni enkä mä ymmärrä mitään enkä tiedä mistään mitään.

T: Me voitais sopia, että 'en mä tiedä' olis kiellettyjen asioiden listalla. Kun näyttää, että sä vastaat usein samantien 'en mä tiedä', etkä edes pohdi tarkemmin sitä kysymystä. 'En mä tiedä' tulee sulta aina vaan niin luontevasti.

Olen jo aiemmin puhunut terapiassa 'en mä tiedä' -fraasini käytöstä ja päättänyt luopua siitä (ellen oikeasti tiedä vastausta), mutta nyt olen näemmä huomaamattani alkanut taas viljellä sitä. Täytyy alkaa ajatella. Enemmän.




Kilpirauhaseni vajaatoimintaan määrätty Thyroxin on nyt lopetettu, koska verenpaineeni on jostain syystä korkea.




Devendra Banhart - Inaniel

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Wednesday coma


Pakenin maailmaa sukkalaatikkoon, koirankoppiin, vierashuoneen sohvan alle. Ei auttanut. En lakannut olemasta. Eikä maailmakaan.


Olen niin uupunut. Lopussa. Päivät vaihtuvat toisiksi. Minä en edes elä niitä päiviä. Katson vain kun ne lipuvat ohitseni. Ne ovat katkeamatonta nauhaa. En aina erota mikä päivä kulloinkin on. Ne ovat kaikki toistensa kaltaisia. Harmaita. Samanlaisia. Eikä huominen ole koskaan parempi.

Milloin minun pieni pääni meni näin sekaisin? Miksi se meni sekaisin? Menetin parhaan ystäväni. Kyllä, mutta siitä on 7 vuotta. Ihmiset menettävät läheisiään. He surevat. Heillä on suruaikansa. He tekevät surutyönsä ja toipuvat. Jatkavat elämäänsä. Eivät he halua päättää omaa elämäänsä. What happened to me?

Nukun. Minä vain nukun. Miksi olla valveilla, kun voi nukkua. Se ei tee kipeää. Minä nukun tämän elämän ohi. Jonain päivänä huomaan olevani 30. Ramppaan ystävieni häissä, tupareissa, heidän lastensa ristiäisissä, kissanristiäisissä... ja katkeroidun. Heillä on elämä - minulla ei. Heillä on sellainen elämä, jonka minäkin tahtoisin, mutta jota minulle ei ole suotu. Sitten olen 40 - sairaslomalla tai työkyvyttömyyseläkkeellä. Yksin. Mies ottaa eron. Hän ei jaksa enää katsella minua. Jos joku nyt on erehtynyt rakastumaan minuun. 50 - hautaan vanhempani ja ehkä samalla itsenikin. 60 - väsynyt ja yksin. 70 - helvetin väsynyt ja helvetin yksin. 80 - kuopattu. Viimeistään silloin. Sounds like a happy future.


I think that God's got a sick sense of humor
and when I die I expect to find Him laughing.
Depeche Mode - Blasphemous Rumours


Haluaisin tietää kauanko tätä saa vielä kestää. Vuosissa. Jos vastaukseen ei riitä kahden käden sormet niin... en tiedä. En kestä. En tosin kestä vaikka riittäisi ne yhdenkin käden sormet. Viisikin vuotta vielä tuntuu ikuisuudelta. Jotkut kertovat sairastaneensa masennusta 15 vuotta. Se tarkoittaisi, että minulla olisi vielä 8 vuotta edessä. En olisi vielä edes puolessa välissä. En halua ajatella.






The Stranglers - Golden Brown

tiistai 13. maaliskuuta 2012

The Beaver

Katsoin hiljattain elokuvan The Beaver. Se kertoi keski-ikäisestä, masentuneesta perheenisästä, joka alkoi pitää kädessään majava-käsinukkea ja puhua sen välityksellä. Majavan avulla mies siirsi masennuksensa taka-alalle ja pystyi jälleen olemaan elämänhaluinen ja iloinen.


Ehkä käsinukke on juuri se mitä tarvitsen. Ehkä sen avulla löytäisin uudelleen sanat, joilla ilmaista itseäni terapiassa. Vaikka ei sekään olisi kovin ilmeikäs. Ei, olisi se sentään ilmeikkäämpi kuin minä. Ja sympaattisempi. Vähemmän ärsyttävä. Se hymyilisi ja katsoisi silmiin kiiltävillä nappisilmillään.

Minulla oli pienenä käsinukke. Ruskea-valkoinen apina. Apsu. En tiedä onko se minulla enää. Se taisi päätyä kirpputorille. Minä en mene etsimään sitä. En voi jakaa persoonaani apinan kanssa. Enkä kenenkään muunkaan. Enkä minä voi enää siirtää masennustani. Minun on käsiteltävä se.



Titiyo - Come Along

perjantai 9. maaliskuuta 2012

No reason

Eilinen terapia. Astun hissiin. Odotan, että kanssani hissiä odottanut nainen tulisi myös. Nainen ei kuitenkaan tee elettäkään tullakseen. Mene vaan, hän sanoo. Seison yksin ja pienenä hissin takaosassa. Kyllä tänne mahtuu, huikkaan takaisin. Nainen arpoo hetken, jonka jälkeen tulee. Vasta hissin lähdettyä liikkeelle ymmärrän, että nainen olisi halunnut mennä sillä yksin. Hän on ahdistunut. Se huokuu hänestä. Jos hissimatka kestäisi yhtään kauemmin, minä todennäköisesti tukehtuisin siihen ahdistukseen. Yritän lähettää sanattomia anteeksipyynnön aaltoja. En tiedä saavuttavatko ne hänet.

Minä: Mä haluaisin tietää miksi mä olen masentunut.
T: Niin sen mäkin haluaisin tietää.
Minä: Jos mä en tiedä miksi mä olen masentunut niin en mä voi parantuakaan... mikäli mä nyt haluan parantua.
T: Kuka sen sitten tietää?

Sinä? En minä osaa tulkita itseäni. Eivätkö edes herrat Beck, Rorschach tai Wartegg ole osanneet antaa vastauksia? Edes mitään suuntaviivoja?

T: Suru voi kyllä kehittyä masennukseksi, mutta en mä usko niin sun kohdalla. En ainakaan enää näin monen vuoden jälkeen...
Minä: Mutta kun ei ole mitään muutakaan syytä!
T: Masennuskin on sairaus niin kuin vaikka syöpä. Sille ei aina löydy syytä.

Tätä minä en tahtonut kuulla. Ei välttämättä ole syytä. Kuinka siitä sitten parannutaan? Vai eikö siitä voi parantua?

T: Mä haluaisin myös tietää mikä muu sulla on kuin masennus.
Minä: Syömisongelmia?

Ehkä joku persoonallisuushäiriö?

T: On varmasti paljon mitä mä en vain osaa kysyä ja sä et osaa kertoa, koska sä ehkä ajattelet, ettei ne ole oleellisia asioita ja ettei niillä ole merkitystä, vaikka mä saattaisin osata tulkita niistä jotain.

Minä tiedän mikä tähän auttaa. Minun on opeteltava jälleen puhumaan. Ei se voi olla niin vaikeaa, olenhan sen joskus jo kertaalleen oppinut.




Miksi olen masentunut? En tiedä. Toivoisin, että tietäisin syyn. On se sitten mikä tahansa. Miten musertava tai lohduton tahansa. Minä en tahdo enää elää tässä epätietoisudessa. Minä tahdon vastauksia! Miksi? Miksi jo seitsemän vuotta pahaa oloa. Ja ennen kaikkea... Kuinka kauan vielä?



Marvin Gaye - What's Going On

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Goodbye, my sister

Tämä on jatkoa kirjoitukselle So alone.

15.6.2005 palasin rippileiriltä keskiyöllä Suomeen. Seuraavana päivänä oli klo 7.00 lähtö Helsinki-Vantaan lentokentän VIP President -terminaaliin. Lähdin vastaanottamaan Eevan kotiin. VIP-terminaali oli erillään muusta Helsinki-Vantaasta. Tunnistetut vainajat tuotiin sinne, jossa omaisilla oli rauha lehdistöltä ja muilta uteliailta. Portilla vartija kysyi jokaisen autossa istujan nimen (minun ääneni värisi sanoessani omaa nimeäni), jotka oli täytynyt ilmoittaa etukäteen ja tarkisti ne lehtiöstä ennen kuin päästi meidät kentälle. Näin ketään ulkopuolisia ei pääsisi tilaisuuteen.

VIP-terminaali käsitti yhden suhteellisen ison salin, joka oli sisustettu tyylikkäästi ja kalliisti vaalealla puulla. Sali oli korkea ja yksi sen seinistä koostui korkeista lasi-ikkunoista, joista avautui näköala kiitoradalle. En tiedä miltä sali tavallisesti näytti. Nyt se koostui muutamasta pitkästä pöydästä, joissa oli valkeat liinat. Yksi pöytä jokaisen vastaanotettavan vainajan omaisia varten.


Itse tilaisuudesta en muista paljoakaan. Kaiken kaikkiaan se oli koruttoman kaunis. Alussa nuori tyttö soitti alttoviululla viulukonserton. Pastori puhui. Rukoilimme. Sitten menimme lasiovista ulos kiitoradan vierelle. Heinäkuisesta ilmasta huolimatta vilunväreet kulkivat pitkin kehoani. Pian eteemme alkoivat hiljalleen lipua mustat ruumisautot. Minulle kuiskattiin missä autossa Eeva oli. Pidimme hiljaisen hetken. Autot pysähtyivät eteemme ja omaiset kävivät viemässä kukkalaitteet arkkujen päälle.

Sitten autot lähtivät. Minulle kerrottiin, että autot ajoivat suoraan Helsingin oikeustieteelliselle laitokselle. Painoin mieleeni Eevaa vieneen auton rekisterinumeron. BBN-488. En tiedä miksi minun täytyi saada muistaa se. Halusin kai muistaa tapahtumasta jotain arkista ja tunteetonta, jotain, joka ei katoaisi mielestäni.


Palasimme takaisin sisälle. Vuorossa oli kakkukahvit. Muut omaiset olivat jo toipuneet tilaisuudesta ja pystyivät keskustelemaan keskenään. Minä olisin luultavimmin purskahtanut itkuun, jos olisin yrittänyt saada sanaakaan suustani. Mutten yrittänyt. En olisi edes osannut sanoa mitään. Muut puhuivat käytännön asioista. Yritin sulkea korvani ja olla kuuntelematta keskustelua. Tuntui sopimattomalta kuunnella sitä, koska en ollut sukua.

Istuin hiljaa ja keskityin syömään täytekakkupalaani. Mansikka- tai vadelmakakkua. En muista. Se oli turruttavan makeaa. En meinannut pystyä syömään sitä, mutten halunnut jättääkään sitä. Nämä sentään olivat Eevan muistokahvit. Samalla hoin mielessäni BBN-488, BBN-488, BBN-488, jotten vain unohtaisi sitä.



Hautajaiset olivat kauniit. Alkusoittona soitettiin hyvin kaunis kappale, Bach:n Air. Minulle se tulee olemaan aina sinun hautajaismusiikkisi, vaikka sitä soitettaisiin missä yhteydessä tahansa.

Ennen lähtöä hautajaisiin, olin lakannut kynteni värittömällä lakalla ja autossa matkalla kirkkoon lakka tuhriintui parista kynnestä, kun se ei ollut ehtinyt vielä kuivua. Muistan, kuinka paljon se suretti, ahdisti ja suututti minua. Sinun hautajaisesi ja minun pitäisi olla laittautunut kauniiksi pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta kynsilakkani on tuhraantunut. Sinun hautajaisissasi! Ei niin saisi käydä!

Tunsin hautajaisissa kaiken äärimmäisen vahvasti. Surun. Kaipuun. Ikävän. Olin koko tilaisuuden ajan lähes shokissa, joten en heti hautajaisten jälkeen muistanut niistä käytännössä yhtään mitään. Muistot palasivat myöhemmin, vähitellen. Sumuisina ja sirpaleisina. Eivät koskaan kokonaan. En muista kaikkia kohtia. En muista siirtymistä kirkosta ulos tai hautausmaalta muistotilaisuuteen. En muista sanoja, yksityiskohtia tai kasvoja. Muut olivat pelkkää mustaa ja etäistä massaa ympärilläni. Oli vain minä ja suunnattoman suuri suruni, joka painoi rinnassani ja jolle en osannut tehdä mitään.

Olin kirjoittanut Eevalle jäähyväisviestin kukkaseppeleeseen. Haudalla, kukkaseppelettä laskiessani, en pystynytkään lukemaan sitä. En saanut sanaakaan suustani. Äitini täytyi lukea se puolestani. Tätä harmittelin pitkään. Minusta tuntui pahalta, kun en pystynyt jättämään Eevalle jäähyväisiä ääneen. Tunsin tehneeni jotain väärin. Myöhemmin pystyin antamaan itselleni anteeksi. Uskoin, että Eeva ymmärsi.

Hautajaispäivän sää oli kaunis. Luvattoman kaunis. Aivan liian lämmin ja aurinkoinen hautajaisiin. Muistan ajatelleeni, kuinka minun pitäisi olla niin kauniina päivänä aivan jossain muualla kuin hautajaisissa. Kukkaseppeleiden laskun loppupuolella taivas kuitenkin repesi. Vaivihkaa mustat varjot aukeilivat ympärilläni suojaamaan surevia taivaan kyyneliltä. Taivaskin itki sinua ja siskoasi.


Song of the day: Guns N' Roses - Don't Cry

torstai 1. maaliskuuta 2012

Some tick and tock

Viikon ainoa terapia. Maanantain aika peruuntui. Olen koko aamun odottanut kauhulla viestiä, että tämänkin päivän aika peruuntuisi. Viestiä ei onneksi tullut.

Minä: Mä ajattelen usein mun kissaani täällä. Mä pakenen siten ehkä jotain ikäviä ajatuksia.
T: Meidän pitäis puhua niistä ajatuksista.
Minä: En mä tietoisesti tee niin. Mä en tiedä niitä ajatuksia.
T: Kyllä mä sen uskon.

Hiljaisuus. Mietin sanottavaa. Kello lyö TIK TOK TIK TOK. Ääni porautuu hiljaisuuden läpi aivoihini.

T: Monta sekuntia sait?

Minä: En mä laske niitä enää.
T: No hyvä.



T: Mä sain nyt viimeinkin luettua sen kirjan. Millä tavalla sä omasta mielestäsi muistutit sitä päähenkilöä?
Minä: No siis mäkin juoksen. Ja viiltelen... joskus just silloin jos mä tunnen epäonnistuneeni jossain. Ja usein mä tarkkailen ympäristöä. Enkä mäkään puhunut aluksi... ja sitten mä aloin puhua.
T: Miksi se ei puhunut aluksi?
Minä: Öö... en mä tiedä.
T: Miksi sä et puhunut aluksi?
Minä: Mä en halunnut joutua vaikeuksiin.
T: Mitä sä tarkoitat sillä?
Minä: Mä en halunnut huolestuttaa mun vanhempia. Mä en kestänyt nähdä sitä.

Minä pelkäsin myös osastolle joutumista jos puhuisin. En osaa kertoa syytä siihen. Osastohoito olisi varmasti ollut minulle hyväksi. Mutta minä maalasin sen mielessäni mustalla ja muovasin siitä uhkakuvan itselleni.

Minä: Tiedätsä Tiina Pirhosen? Se näyttelee Kumman Kaa:ssa koulupsykologia. Niin se näyttää ihan psykologilta.
T: No sittenhän ne on osanneet valita siihen sopivan näyttelijän. Miten se näyttää susta psykologilta?
Minä: En mä osaa selittää.

Sinä näytät myös psykologilta. En osaa kertoa miten. Enkä ajatellut ennen että sillä olisi mitään merkitystä, näyttääkö psykologilta vai ei. Mutta on sillä. Se saa minut luottamaan sinuun vielä enemmän. Luottamaan, että sinä pystyt parantamaan minut ja että jonain päivänä, jonain kauniina päivänä, minä voin jälleen olla onnellinen.



Culture Club - Do You Really Want To Hurt Me