Goodbye, my sister

Tämä on jatkoa kirjoitukselle So alone.

15.6.2005 palasin rippileiriltä keskiyöllä Suomeen. Seuraavana päivänä oli klo 7.00 lähtö Helsinki-Vantaan lentokentän VIP President -terminaaliin. Lähdin vastaanottamaan Eevan kotiin. VIP-terminaali oli erillään muusta Helsinki-Vantaasta. Tunnistetut vainajat tuotiin sinne, jossa omaisilla oli rauha lehdistöltä ja muilta uteliailta. Portilla vartija kysyi jokaisen autossa istujan nimen (minun ääneni värisi sanoessani omaa nimeäni), jotka oli täytynyt ilmoittaa etukäteen ja tarkisti ne lehtiöstä ennen kuin päästi meidät kentälle. Näin ketään ulkopuolisia ei pääsisi tilaisuuteen.

VIP-terminaali käsitti yhden suhteellisen ison salin, joka oli sisustettu tyylikkäästi ja kalliisti vaalealla puulla. Sali oli korkea ja yksi sen seinistä koostui korkeista lasi-ikkunoista, joista avautui näköala kiitoradalle. En tiedä miltä sali tavallisesti näytti. Nyt se koostui muutamasta pitkästä pöydästä, joissa oli valkeat liinat. Yksi pöytä jokaisen vastaanotettavan vainajan omaisia varten.

Itse tilaisuudesta en muista paljoakaan. Kaiken kaikkiaan se oli koruttoman kaunis. Alussa nuori tyttö soitti alttoviululla viulukonserton. Pastori puhui. Rukoilimme. Sitten menimme lasiovista ulos kiitoradan vierelle. Heinäkuisesta ilmasta huolimatta vilunväreet kulkivat pitkin kehoani. Pian eteemme alkoivat hiljalleen lipua mustat ruumisautot. Minulle kuiskattiin missä autossa Eeva oli. Pidimme hiljaisen hetken. Autot pysähtyivät eteemme ja omaiset kävivät viemässä kukkalaitteet arkkujen päälle.

Sitten autot lähtivät. Minulle kerrottiin, että autot ajoivat suoraan Helsingin oikeustieteelliselle laitokselle. Painoin mieleeni Eevaa vieneen auton rekisterinumeron. BBN-488. En tiedä miksi minun täytyi saada muistaa se. Halusin kai muistaa tapahtumasta jotain arkista ja tunteetonta, jotain, joka ei katoaisi mielestäni.

Palasimme takaisin sisälle. Vuorossa oli kakkukahvit. Muut omaiset olivat jo toipuneet tilaisuudesta ja pystyivät keskustelemaan keskenään. Minä olisin luultavimmin purskahtanut itkuun, jos olisin yrittänyt saada sanaakaan suustani. Mutten yrittänyt. En olisi edes osannut sanoa mitään. Muut puhuivat käytännön asioista. Yritin sulkea korvani ja olla kuuntelematta keskustelua. Tuntui sopimattomalta kuunnella sitä, koska en ollut sukua.

Istuin hiljaa ja keskityin syömään täytekakkupalaani. Mansikka- tai vadelmakakkua. En muista. Se oli turruttavan makeaa. En meinannut pystyä syömään sitä, mutten halunnut jättääkään sitä. Nämä sentään olivat Eevan muistokahvit. Samalla hoin mielessäni BBN-488, BBN-488, BBN-488, jotten vain unohtaisi sitä.

Hautajaiset olivat kauniit. Alkusoittona soitettiin hyvin kaunis kappale, Bach:n Air. Minulle se tulee olemaan aina sinun hautajaismusiikkisi, vaikka sitä soitettaisiin missä yhteydessä tahansa.

Ennen lähtöä hautajaisiin, olin lakannut kynteni värittömällä lakalla ja autossa matkalla kirkkoon lakka tuhriintui parista kynnestä, kun se ei ollut ehtinyt vielä kuivua. Muistan, kuinka paljon se suretti, ahdisti ja suututti minua. Sinun hautajaisesi ja minun pitäisi olla laittautunut kauniiksi pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta kynsilakkani on tuhraantunut. Sinun hautajaisissasi! Ei niin saisi käydä!

Tunsin hautajaisissa kaiken äärimmäisen vahvasti. Surun. Kaipuun. Ikävän. Olin koko tilaisuuden ajan lähes shokissa, joten en heti hautajaisten jälkeen muistanut niistä käytännössä yhtään mitään. Muistot palasivat myöhemmin, vähitellen. Sumuisina ja sirpaleisina. Eivät koskaan kokonaan. En muista kaikkia kohtia. En muista siirtymistä kirkosta ulos tai hautausmaalta muistotilaisuuteen. En muista sanoja, yksityiskohtia tai kasvoja. Muut olivat pelkkää mustaa ja etäistä massaa ympärilläni. Oli vain minä ja suunnattoman suuri suruni, joka painoi rinnassani ja jolle en osannut tehdä mitään.

Olin kirjoittanut Eevalle jäähyväisviestin kukkaseppeleeseen. Haudalla, kukkaseppelettä laskiessani, en pystynytkään lukemaan sitä. En saanut sanaakaan suustani. Äitini täytyi lukea se puolestani. Tätä harmittelin pitkään. Minusta tuntui pahalta, kun en pystynyt jättämään Eevalle jäähyväisiä ääneen. Tunsin tehneeni jotain väärin. Myöhemmin pystyin antamaan itselleni anteeksi. Uskoin, että Eeva ymmärsi.

Hautajaispäivän sää oli kaunis. Luvattoman kaunis. Aivan liian lämmin ja aurinkoinen hautajaisiin. Muistan ajatelleeni, kuinka minun pitäisi olla niin kauniina päivänä aivan jossain muualla kuin hautajaisissa. Kukkaseppeleiden laskun loppupuolella taivas kuitenkin repesi. Vaivihkaa mustat varjot aukeilivat ympärilläni suojaamaan surevia taivaan kyyneliltä. Taivaskin itki sinua ja siskoasi.

Song of the day: Guns N' Roses - Don't Cry