Can't do the dishes

Ja tänne kuolee kasvitkin.

Väsyttää. Mikä? No elämä. Elämä väsyttää.

Asun yksin. Pidän siitä. En tosin enää edes voisi asua vanhempieni luona. Olen 21. Yhteiskunta vaatii asumaan jo omillaan. Sitä paitsi tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa. Minun masennukseni tarvitsee tilaa ympärilleen. Jakamattoman tilan. Masennus on petollinen. Se myrkyttää huoneilman. Kurkottaa nihkeitä sormiaan jokaista lähettyvillä olevaa kohti. En halua, että se pääsee yhtään lähemmäksi vanhempiani kuin mitä se jo on. En halua, että se tukahduttaa heidätkin.

Ja kyllä, tarvitsen minä sitä omaa tilaa kaikkeen siihen mihin minun ei kuuluisi sitä tarvita. Oksentamiseen viiltämiseen itkemiseen suremiseen syömättömyyteen ahdistuksen purkamiseen aamuyön lohduttomina tunteina. Jotta minun ei tarvitse selitellä. Jotta minun ei tarvitse valehdella. Jotta minun ei tarvitse ajoittaa syömis-oksentamista siihen hetkeen, kun vanhemmat eivät ole kotona. Jotta minä voin hengittää. Olla omissa oloissani niin, ettei minun tarvitse jatkuvasti kommunikoida jonkun kanssa. Olla niin kuin kotona kuuluu saada olla. Oma itsensä. Ilman, että koko ajan tarvitsee olla varomassa etteivät viiltojäljet näy.

Mutta tämä yksinasuminen on toisinaan raskasta. Äärettömän raskasta masentuneelle. Ei ole ketään auttamassa siivoamisessa. Imuroimassa. Pyyhkimässä pölyjä. Käymässä kaupassa. Pesemässä pyykkiä. Jos et pese pyykkiä, ei sitä kukaan muukaan tee. Eikä pyykki peseydy itsestäänkään. Kukaan ei auta, deal with it. Kukaan ei muistuta lääkkeiden ottamisesta, laskujen maksamisesta. Kukaan ei peittele iltaisin sänkyyn, silitä hiuksia ja lohduta huomisen olevan parempi. Kukaan ei aamuisin keitä kahvia ja kisko sängystä kouluun. Kukaan ei patista läksyjen tekemiseen ja tentteihin lukemiseen. Kukaan ei ole vierellä tukemassa. Saat pärjätä yksin.

Entä jos ei pärjääkään? Sitä minä pelkään. Minusta tulee taakka. Vanhemmilleni. Yhteiskunnalle. Kaikille. Rasite. Ehkä minä olen sitä jo. Ei kaikkia ole luotu jaksamaan. Selviämään. Vain vahvat selviävät. Mutta mitä tapahtuu niille, jotka eivät ole vahvoja? Ravintopyramidissa he tulisivat ylemmällä tasolla olevien syödyksi. Mutta entä kun on ravintopyramidin huipulla. Mitä heikoille tapahtuu? Mitä heille tehdään? Tuupitaanko heitä sillankaiteilta alas? Jos ei konkreettisesti niin ajatuksen voimalla?

Roskapussi nököttää eteisessä neljättä päivää. Peti on ollut viikon petaamatta. Tosin miksi pedata, jos on enemmän sängyssä kuin jalkeilla. Kirjahylly on saanut pölykuorrutteen. Kissan karvoja on siellä sun täällä. Joka paikassa. Tyhjät pullot kansoittavat keittiön allaskaappia. Tiskialtaassa lojuu kahden viikon tiskit. Odotan, että joku tulisi tiskaamaan ne puolestani. Minä en jaksa.

Tänään olisi ollut bileet luokkalaistemme kesken. Minun oli tarkoitus mennä. Laittauduin. En päässyt rappukäytävää pidemmälle. Se siitä. Harmitti. Itketti. Olisi tehnyt mieli viiltää. Ranteeni huusi Viillä minua! Viillä minua!. Puin ylleni villaneuleen ja tukahdutin huudot verhoamalla ranteeni sinisellä puuvillalla. Päädyin mekossa ja sukkahousuissa (olin liian väsynyt vaihtaakseni vaatteita) sohvannurkkaan katsomaan Narnian tarinat: Prinssi Kaspian.

Lohdutan sua kun sielu tummuu ja sydän sanoo poks.

Zen Café - Lohdutan Sua