Minä: Mä ajattelen usein mun kissaani täällä. Mä pakenen siten ehkä jotain ikäviä ajatuksia.
T: Meidän pitäis puhua niistä ajatuksista.
Minä: En mä tietoisesti tee niin. Mä en tiedä niitä ajatuksia.
Hiljaisuus. Mietin sanottavaa. Kello lyö TIK TOK TIK TOK. Ääni porautuu hiljaisuuden läpi aivoihini.
T: Monta sekuntia sait?
Minä: En mä laske niitä enää.
T: No hyvä.
T: Mä sain nyt viimeinkin luettua sen kirjan. Millä tavalla sä omasta mielestäsi muistutit sitä päähenkilöä?
Minä: No siis mäkin juoksen. Ja viiltelen... joskus just silloin jos mä tunnen epäonnistuneeni jossain. Ja usein mä tarkkailen ympäristöä. Enkä mäkään puhunut aluksi... ja sitten mä aloin puhua.
T: Miksi se ei puhunut aluksi?
Minä: Öö... en mä tiedä.
T: Miksi sä et puhunut aluksi?
Minä: Mä en halunnut joutua vaikeuksiin.
T: Mitä sä tarkoitat sillä?
Minä: Mä en halunnut huolestuttaa mun vanhempia. Mä en kestänyt nähdä sitä.
Minä pelkäsin myös osastolle joutumista jos puhuisin. En osaa kertoa syytä siihen. Osastohoito olisi varmasti ollut minulle hyväksi. Mutta minä maalasin sen mielessäni mustalla ja muovasin siitä uhkakuvan itselleni.
Minä: Tiedätsä Tiina Pirhosen? Se näyttelee Kumman Kaa:ssa koulupsykologia. Niin se näyttää ihan psykologilta.
T: No sittenhän ne on osanneet valita siihen sopivan näyttelijän. Miten se näyttää susta psykologilta?
Minä: En mä osaa selittää.
Sinä näytät myös psykologilta. En osaa kertoa miten. Enkä ajatellut ennen että sillä olisi mitään merkitystä, näyttääkö psykologilta vai ei. Mutta on sillä. Se saa minut luottamaan sinuun vielä enemmän. Luottamaan, että sinä pystyt parantamaan minut ja että jonain päivänä, jonain kauniina päivänä, minä voin jälleen olla onnellinen.
Culture Club - Do You Really Want To Hurt Me
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti