Wednesday coma

Pakenin maailmaa sukkalaatikkoon, koirankoppiin, vierashuoneen sohvan alle. Ei auttanut. En lakannut olemasta. Eikä maailmakaan.

Olen niin uupunut. Lopussa. Päivät vaihtuvat toisiksi. Minä en edes elä niitä päiviä. Katson vain kun ne lipuvat ohitseni. Ne ovat katkeamatonta nauhaa. En aina erota mikä päivä kulloinkin on. Ne ovat kaikki toistensa kaltaisia. Harmaita. Samanlaisia. Eikä huominen ole koskaan parempi.

Milloin minun pieni pääni meni näin sekaisin? Miksi se meni sekaisin? Menetin parhaan ystäväni. Kyllä, mutta siitä on 7 vuotta. Ihmiset menettävät läheisiään. He surevat. Heillä on suruaikansa. He tekevät surutyönsä ja toipuvat. Jatkavat elämäänsä. Eivät he halua päättää omaa elämäänsä. What happened to me?

Nukun. Minä vain nukun. Miksi olla valveilla, kun voi nukkua. Se ei tee kipeää. Minä nukun tämän elämän ohi. Jonain päivänä huomaan olevani 30. Ramppaan ystävieni häissä, tupareissa, heidän lastensa ristiäisissä, kissanristiäisissä... ja katkeroidun. Heillä on elämä - minulla ei. Heillä on sellainen elämä, jonka minäkin tahtoisin, mutta jota minulle ei ole suotu. Sitten olen 40 - sairaslomalla tai työkyvyttömyyseläkkeellä. Yksin. Mies ottaa eron. Hän ei jaksa enää katsella minua. Jos joku nyt on erehtynyt rakastumaan minuun. 50 - hautaan vanhempani ja ehkä samalla itsenikin. 60 - väsynyt ja yksin. 70 - helvetin väsynyt ja helvetin yksin. 80 - kuopattu. Viimeistään silloin. Sounds like a happy future.

I think that God's got a sick sense of humor
and when I die I expect to find Him laughing.
Depeche Mode - Blasphemous Rumours

Haluaisin tietää kauanko tätä saa vielä kestää. Vuosissa. Jos vastaukseen ei riitä kahden käden sormet niin... en tiedä. En kestä. En tosin kestä vaikka riittäisi ne yhdenkin käden sormet. Viisikin vuotta vielä tuntuu ikuisuudelta. Jotkut kertovat sairastaneensa masennusta 15 vuotta. Se tarkoittaisi, että minulla olisi vielä 8 vuotta edessä. En olisi vielä edes puolessa välissä. En halua ajatella.

The Stranglers - Golden Brown