Wow, she really eats!

Pitkästä aikaa ruokapäiväkirjaa! Mun on pitänyt jo monena päivänä ottaa päivän syömiset kuvina, mut jotenkin aina päivän lopussa huomaan, että mulla on puhelimessa vaan yks ateria kuvattuna ja oon kivasti unohtanut kuvata kaikki muut. Mut nyt muistin kuvailla kaikki!

Tässä on mun toissapäiväiset syömiset ja muuten tää olis aika normi päivä, mut kahvia juon yleensä paljon enemmän ja toi lämmin ruoka on tosi iso poikkeus. Mä kun en koskaan syö lämmintä ruokaa enkä edes muista milloin viimeks olisin syönyt, hups. Ja tulihan tosta lämpimän ruuan syömisestä hirveen huono omatunto. Kun ei sais syödä ei. Mut hyvää oli silti.

Mut keskiviikkona laitoin pitkästä aikaa ihan kunnon ruokaa kun oli niin tajuttoman kova nälkä ja jaksoin tehdä jopa perunamuusinkin itse! Oon siitä vähän ylpeäkin itsestäni. Kun hyvä että mä yleensä jaksan tehdä edes voileivät. Ja siis mä nimenomaan osaan laittaa ruokaa, mä en vaan koskaan jaksa.

2 mukia kahvia maidolla = 16 kcal

Keskikokoinen porkkana = 25 kcal

(En mä tota sentään kuorineen syönyt, se vaan näytti kuvassa

paremmalta kuorineen).

2 lasia Fun Lightia = 2 kcal

Chorizomakkara (soijaa) + perunamuusi + 1½ salaatinlehteä,

kurkkua, ½ tomaatti + lasi light-limsaa = 274 kcal

(Noi muhkurat tossa muussissa on sitten sipulia).

2 sämpylää + 2 siivua juustoa, 2 salaatinlehteä, kurkkua, kevytlevite + lasi light-limsaa

= 213 kcal

= 530 kcal

Okei, 530 kcal on sinänsä helpotus, koska mä luulin että näistä kaikista tulisi jotain yli 800 kcal. Mut silti. Hyi miten paljon. En mä nyt yleensä noin paljon syö. Normaali energiansaanti päivässä on mulla jotain 200-400 kcal.

Tää kuvaileminen oli oikeestaan ihan hauskaa ja ainakin paljon kivempaa kuin syömisten pelkkä listaaminen. Niin että kuvailen päivän syömisiä varmaan jatkossakin. Nyt oon viimeiset pari päivää vetänyt noita samoja pöperöitä, mut laitan kuvia kunhan syön taas jotain muuta.

Asylum

Taaskaan ei ehdi kirjoittaa pidemmästi, koska ihan kohta alkaa Subilta American Horror Storyn kakkoskausi Asylum!! Sehän siis sijoittuu mielisairaalaan. Ja joo kaikkihan odottaa taas sitä ihanista ihaninta Evan Petersiä paitsi mä joka odotan nyt kakkoskaudella olevaa Joseph Fiennesiä ♥ ♥ ♥.

Mä palailen pian kertoilemaan ihan kunnolla kuulumisia.


Edit: Ja avausjaksossa oli vielä lisäks Adam Levine!! OMG, tuplasulaminen... ♥ ♥

Super blue

Tälläinen pikainen infopostaus tällä kertaa. Mä halusin tulla vaan kertomaan, että tänään tulee tv:stä Ykköseltä klo 23:05 elokuva Koti-ikävä. Leffa kertoo 17-vuotiaasta Samista, joka joutuu hoitoon psykiatriseen sairaalaan. Syytä selvitellään leffan edetessä.

Kannattaa katsoa. Mä itse ainakin tykkäsin siitä ja mun mielestä se on aika hyvä ollakseen pienen budjetin elokuva. Totta kai mä tulin siitä tännekin kertomaan kun aiheet mun blogin kanssa osuu yks yhteen. Psykiatrisen sairaalan lääkäriä näyttelee Tiina Pirhonen, jonka mä olen sanonut muistuttavan mun ex-terapeuttia (vaikka ehkä se samankaltaisuus näkyy paremmin Kumman Kaan koulupsykologi Tarjasta, en tiedä). Ja on siinä leffassa yksi wrist cutterkin.

Kertokaa sitten mitä tykkäsitte! :)

Slowhill - Super Blue (Koti-ikävän soundtrackilta)

Elokuvan voi katsoa viikon ajan myös tästä.

You shouldn't be here today

Viimekertainen käynti keskiviikolta 14.5.2014.

Psykologi: Joo tota mä en kyllä odottanut sua nyt käynnille. Mä odotin sua eilen.
Minä: !!! Mulla oli kalenterissa, että tänään.
P: Joo mä ihmettelinkin kun sä et ollut edes perunut, kun et sä koskaan jätä tulematta ilmoittamatta siitä. Mutta mulla ei ole nyt ketään niin voidaan pitää sun käynti nyt.

Phuuh, luojan kiitos. Mä en olisi millään selvinnyt ensi kertaan etenkin kun mä olin asennoitunut, että nyt on käynti ja mä pääsen puhumaan. Mä en tiedä, oliko se sitten mun moka. Tosin viime kerralla se oli psykologi joka sääti jotain.

P: No miten sulla on viikko mennyt?
Minä: Mä kävin ratsastamassa!
P: Oho! No mä oon kyllä nyt ylpeä susta. Muistatko, kun mä piirsin kerran sen kaavion, jossa oli sinä ja sun unelmasi... niin nyt sä olet ottanut oikein ison harppauksen. Hienoa!
Minä: Joo ja se oli kivaa. Mä en edes muistanut, että se on niin kivaa. Mä meen ens viikollakin.

P: Mä haluaisin, että sä alkaisit kirjata joka päivä jonkun asian, josta sä pidät tai olet ylpeä itsessäsi.
Minä: Enhän mä nyt herranjestas voi kehua itseäni!
P: Niin sun olis tarkoitus. Kirjoitat sen asian lapulle ja laitat ne laput vaikka johonkin rasiaan.
Minä: No mä en kyllä sitten ikinä avaa sitä rasiaa!
P: EIhän se käy, kun sun nimenomaan pitäisi lukea niitä lappuja aina välillä.
Minä: No huh! Kyllä mä ehkä pystyn kirjoittamaan aina yhden asian, jos mä vaan keksin yhtäkään, mut tota lukemishommaa täytyy kyllä sitten harjoitella.

Minä: Mä lopetin mun lääkkeet.
P: Miks?
Minä: Koska mä haluan taas tuntea.
P: No ootko sä huomannut jotain eroa?
Minä: Joo. Mä taas tunnen ja mun on helppo kirjoittaakin. Mut se alkaa varmaan taas hajottaa aika pahasti, jos mä olen ilman.
P: Tietääkö sun lääkäri?
Minä: Ei.
P: Mitä sä luulet, mitä se olisi mieltä asiasta?
Minä: Ei se varmaan tykkäisi. Kun mulla on ehm... vähän taipumusta lopetella lääkkeitä omin päin tai lisäillä annostusta... mut syön mä niitä pääasiassa ihan ohjeen mukaan.
P: Jos susta tuntuu, että sulla alkaa mennä huonommin tai sua alkaa ahdistaa niin otat sitten heti yhteyttä, joohan?
Minä: Joo.

P: Kun mä sitten lähden täältä niin mun tilalle tulee uusi psykologi ja siitä saattaa sitten tulla sun psykologisi eikä siitä, jonka sä tapasit. Mutta se hyvä puoli on, että ne käynnit voidaan aloittaa ehkä jo ennen syksyä... Niin ja ens viikolla meillä ei ole sitten käyntiä, kun mä pidän loman, mutta katsotaan aika sitä seuraavalle viikolle.

Lääkäri oli määrännyt, että multa aletaan ottaa paino joka viikko. Viime käynnillä otettiin, mutta tällä käynnillä sitä ei muistettu ottaa. Enkä mä hups sentään muistuttanut asiasta. No ens kerralla mä tuskin pääsen luistamaan siitä.

This isn't my life

Välillä taas jotain positiivisempaa. Torstaina oli ratsastustunti. Mä olin hiljaa mielessäni toivonut tallin isointa heppaa. Siroa, 170 cm:stä hevosta, jolla olisi varmasti unelmien keinuhevoslaukka. Mä sain kuitenkin säkäkorkeudeltaan 135 senttisen risteytysponin, mutta ei se haitannut. Pääasia, että pääsin ratsastamaan.

Tunti meni taas tosi hyvin. Me tehtiin laukanvaihtoja enkä mä muista, että mulla olisi tainnut tulla kertaakaan väärä laukka. Ihan kuin mä olisin jopa kehittynyt ratsastajana. Ja sillä ponilla oli koostaan huolimatta tosi tasainen askellus. Vitsit, että oli kivaa. Mä en voi uskoa, että on sittenkin vielä asioita, jotka saa mut hyvälle mielelle. Mä luulin, ettei niitä enää ole. Ehkä mä en ole vaan etsinyt niitä kunnolla.

Parit viime päivät on muutenkin olleet jotenkin parempia. En tarkoita tasaisia, sellaisia jolloin mieliala pysyy suht normaalissa eikä notkahtele synkkyyteen ja ahdistukseen. Päivät ovat olleet ihan jopa vähän parempia. On tosi outoa kirjoittaa paremmista päivistä. Eihän mulla ole mitään parempia päiviä, ei mun elämä ole kivaa, koskaan. Suorastaan epätodellista. Niiden on pakko olla ollut joidenkin ihan toisten elämästä. Ei mun.

Mä olen kyllä puuhastellut viime päivinä aika paljon. Käynyt ratsastamassa, siivonnut kotia ja pyörinyt kaupungilla. Eilen katsoin telkusta Pirates Of The Caribbeanin. On ollut enemmän tekemistä ja vähemmän aikaa murehtia omaa olemassaoloaan. Mut nyt mä olen ihan poikki enkä jaksa tehdä enää yhtään mitään.

Tänään on vielä heppailua tiedossa, kun mä menen katsomaan mun serkun uutta hevosta ja pääsen harjailemaan sitä ja ratsastamaankin sillä. Sen jälkeen mennään tädille grillaamaan ja mun täytyy keksiä miten mä peitän viiltojäljet mun ranteesta. Ne on jo melkein parantuneet, mutta ne näkyy vielä selkeän punertavina. Tyhmä tyttö, mitäs menit viiltelemään siihen. Oma vika.

Tänäänkin on siis tiedossa kiva päivä. Vaikka mä tiedän että päivä tulee olemaan rankka, kun on taas oltava niin sosiaalinen.

B.I.T.C.H.

Susta mä en tule kirjoittamaan tässä blogissa, en ikinä! Sä et ole sen arvoinen. Noin mä ajattelin joskus. Mutta nyt mun on pakko avautua susta. Tai oikeammin avautua lisää. Mä kun tein susta jo postauksen Thanks for the memories. Mut se ei nyt sittenkään riitä. Mun on saatava kertoa koko maailmalle miten paljon sä todella satutit mua.

Mä en kirjoita susta sun omalla nimelläsi. En tietenkään. Sä voit olla vaikka N, jos mun tarvitsee kutsua sua jotenkin.

Mä tunsin sut jo ala-asteella. Me oltiin samalla luokalla ja kavereita. Yläasteella me lähennyttiin, kun mä menetin mun sen aikaisen bestikseni tsunamissa. Sä tuit ja lohdutit mua. Ja meistä tuli bestikset. Erottamattomat.

Me oltiin osin erilaisia, mutta ehkä se vaan yhdisti meitä. Ying ja Yang. Samanlaiset palat kun ei olisi sopineet yhteen. Mä opetin sulle rohkeutta heittäytyä asioihin ja hullutella. Sä opetit mulle rauhallisuutta ja henkistä kypsyyttä.

Sä olit jo yläasteella ikäistäsi henkisesti kypsempi ja viisaampi. Mä ihailin sua siinä. Mä olisin halunnut olla samanlainen. Välillä mä ajattelin, että mä olen liian lapsellinen. Mutta sitten kun me hassuteltiin yhdessä, mä tajusin että mehän vain täydennetään toisiamme.

Mitäs. Ei mun pitänyt kirjoittaa susta mitään kauniita ylistyksen sanoja. Mun piti haukkua sut maanrakoon siitä miten sä olet satuttanut mua, koska mua vituttaa niin suunnattoman paljon. No menköön...

Me naurettiin. Paljon. Meillä oli omia vitsejä, joita muut ei tajunneet. Me ymmärrettiin toisiamme. Me käytiin välillä laskettelemassa tai ratsastamassa maastossa ja sä opetit mut kuuntelemaan Santanaa ja mä soitatin sulle Fools Gardenin Lemon Treen, johon sä ihastuit. Me kuljettiin koulun käytävillä napit korvilla, toisella toinen kuuloke ja toisella toinen, ja kuunneltiin sun iPodista Gnarls Barkleyn Smiley Faces:ia ja Culture Clubin Do You Really Want To Hurt Me:tä ja laulettiin mukana. Kerran me yritettiin lukea yhdessä saksan kokeisiin, mut siitä ei tullut mitään kun me vaan höpötettiin kaikkea muuta ja naurettiin.

Me istuttiin kaikilla tunneilla vierekkäin, kun vaan oli mahdollista ja käytiin tuntikeskusteluja vihkojen takasivuilla. Koulun jälkeen me mentiin usein ostamaan Makuunista irttareita. Sun lemppareita oli kelta-mustat autonrenkaat ja niistä tuli munkin lemppareita. Niitä me syötiin leikkarin keinuilla tai yhdellä aidalla istuen. Sitten mä saatoin sua, koska sulla oli pidempi kotimatka.

Sitten tuli riita. Loppuvuodesta 2007. Se oli mun syytä. Mä olin tyhmä ja ajattelematon. Mä sain anteeksi, mutta mikään ei ollut enää niin kuin ennen. Sä olit yhä suuttunut mulle ja pistit meidän välit lopullisesti poikki, enkä mä edes tiennyt miksi. Meidän ystävyys oli lopullisesti ohi.

Silloin sä taannuit. Sä olit aina ollut niin kypsä ja yhdessä hetkessä susta tuli äärettömän lapsellinen. Sä aloitit mykkäkoulun ja sitä sä pidit 7 kokonaista kuukautta. Seitsemän! Yhtäkkiä musta tuli se fiksumpi osapuoli. Mä yritin selvittää asiat puhumalla. Anelin anteeksiantoa ja sanoin voivani tehdä mitä tahansa, ihan mitä tahansa, jotta me voitaisiin olla taas bestikset. Mä en saanut anteeksi. Mä en saanut edes vastauksia, joita mä yritin nyhtää sulta koulun käytävillä. Miksi sä olet suuttunut?, mä kysyin. Siksi, sä vastasit. Miksi me ei voida olla enää ystäviä? Siksi. Aina sama vastaus. Mun olis tehnyt mieli läimiä sua ympäri kasvoja. Herää! Sä olet 17, mutta sä käyttäydyt lapsellisemmin kuin 6-vuotias.

Sä olisit varmaan jatkanut mykkäkoulua loputtomiin, mutta mä sanoin etten mä jätä sua ikinä rauhaan, ellet sä kerro syytä. Kyse ei ole vain susta vaan myös musta. Mulla on oikeus tietää syy.

"Koska sä olet niin masentava ja aina vaan avaudut mulle sun asioista ja mä en jaksa enää. Mä hajoan kohta itsekin". No mikset sä koskaan puhunut mulle siitä? Ystävien kuuluu voida puhua kaikesta varsinkin jos se koskee ystävyyttä ja sä et koskaan, et koskaan, edes vihjannut mitään. Mä en ole mikään ajatustenlukija. En mä tajunnut. Mä olin masentunut ja tein surutyötä. Mä näin vaan oman suruni. Mä en tajunnut! Kouluterkalle sä kyllä kävit avautumassa asiasta. Mikset sä puhunut mulle? Siksi, sä vastasit. Taas.

Ei meidän ystävyys ollut vain sitä, että mä angstasin ja sä kuuntelit. Me tehtiin kaikkea yhdessä niin kuin nyt bestikset tekee. Mä kuuntelin aina sua, jos sulla oli murheita ja lohdutin ja autoin parhaani mukaan. Mä en koskaan sivuuttanut sun huolia.

Meidän ystävyys oli mulle tärkeintä koko maailmassa. Niin tärkeää, että mä tein kaikkeni, jotta me oltaisiin saatu sovittua. Mä maanittelin, että puhuttaisiin asiat yhdessä kolmannen osapuolen kanssa. Järkevän aikuisen, joka toimisi välienselvittelijänä. Meni kauan ennen kuin sä suostuit. Mutta me ei saatu sovittua. Sä puhunut siellä mitään etkä selventänyt mulle ajatuksiasi. Sä aloit vaan itkeä vuolaita krokotiilinkyyneleitä, jolloin sä sait kaikki sympatiat osaksesi. Mä en saanut mitään. Vaikka mä olin se, johon sattui.

Seuraavana päivänä koulussa sä olit kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sä nauroit muiden kanssa ja vaikutit onnellisemmalta kuin koskaan aiemmin. Sä et ollut moksiskaan. Susta ei edes huomannut mitään. Tosta noin vaan, naps, yli kahden vuoden erottamaton ystävyys, best friends forever, oli ohi. Sä hommasit heti uuden bestiksen itsellesi. Mä en ollut merkinnyt sulle mitään. Sä olit merkinnyt mulle kaikkea.

On asioita, joista mä en ole voinut puhua kenellekään. En mun ystävilleni, vanhemmilleni enkä edes mun terapeutille. Ne tuotti liikaa tuskaa ja häpeää, vaikka mulla ei ollut mitään syytä hävetä. Mutta mä häpesin, koska sä nöyryytit mua niin pahasti. Kyllä mä monesti yritin puhua niistä terapiassa. Avasin suuni, mutta ääntäkään ei kuulunut. Mä en pystynyt jakamaan niitä kenenkään kanssa. Ne tuotti liian kipeää. Ja niistä mä kirjoitan ensi kerralla, koska tämä oli jo itsessään tarpeeksi ikävä kirjoittaa.

I just wanna live

Pitkästä aikaa taas. Ihan vaan pikaista postausta tiedossa, koska mun pitäisi olla jo nukkumassa. Vaikka enhän mä koskaan ole tähän aikaan.

Oli tosi järkevää multa viiltää sitten ranne auki päivää ennen hellesäitä. On ollut kiva työ peitellä sitä viimeiset pari päivää vielä kun vanhemmatkin on käyneet kylässä. Eilen ja tänään. Mut mä en vaan pystynyt hillitsemään itseäni. Mun oli ihan ihan ihan pakko saada viiltää. Enkä mä ees paljoo... Mutta se helpotti heti mun oloa ja auttoi. Tiedän, mä en saisi.

Mulla ei ole ollut jääkaapissa oikein mitään mitä mun tekis mieli syödä. Kaikki vaihtoehdot hedelmistä jogurttiin tuntuu jotenkin vastenmieliseltä. Oikeastaan kaikki ruoka tuntuu tällä hetkellä vastenmieliseltä ja oksettavalta. Mä en keksi mitään mitä mä voisin syödä. Se voi tietty johtua tästä kuumuudestakin. Tänään mä raahauduin sitten lähikauppaan ostamaan leipää ja salaattia. Vaikka en mä tiedä, pystynkö mä niitäkään syömään.

Mä mietin, että mitä mä oikein laitan päälle, kun viiltoarvet vasemmassa ranteessa on vielä huutavan punaiset. En mä oikein voi pitkähihaistakaan laittaa, kun mittari näyttää 24 astetta. Mä päätin laittaa t-paidan. Paskat jos ihmiset kattoo. Kattokoon! Mä en jaksa välittää. Enkä mä mene kuin lähikauppaan. Mä peittelin enimmät punaisuudet meikkivoiteella ja ei ne sitten erottunutkaan enää niin selkeästi. Eikä kukaan kattonut.

Nyt mun tekee mieli viiltää lisää...

Mä lopetin myös nesteenpoistolääkkeet. Niiden napsiminen helteiden aikana tuskin on kovin hyvä idea. Mä kyllä luin just, että ne auttaa sydämen vajaatoimintaan sekä korkeaan verenpaineeseen (joita kumpaakin mulla on), mutta mä en silti taida uskaltaa syödä niitä.

Mulla oli muistaakseni jotain muutakin mistä mä olin ajatellut kirjoittaa, mutta mä en saa sitä nyt päähäni. Tämän nyt tosin olikin tarkoitus olla ihan vaan tälläinen pikapostaus ja mä palailen taas pian kirjoittelemaan kuulumisia.

Loppuun vielä yksi biisi, joka oli hittinä mun yläasteaikoina. Mä en edes tiedä, mistä tää tuli mun mieleen. Tässäpä tämä ihan musavideon kanssa, kun siitä mä tän aina muistan. Vitsit, että tuli kiva fiilis pelkästään vanhan, hyvän biisin löytämisestä, jota ei ole kuullut aikoihin.

Help me!

No niin, nyt tähän väliin tälläinen pieni kysely elikkä sattuisko teillä olemaan mitään postaustoiveita? Mistä aiheesta tai asiasta haluaisitte mun kirjoittavan tai millaisia postauksia olisi kiva lukea?

Jep jep, tälläinen pieni writer's block tässä vaan...

Laugh! Your life is tragic enough

Välillä jotain piristävää tähänkin über-masentavaan blogiin. Hahaa, mullapas on ainakin oikeus vitsailla näillä aiheilla.

Yritän palailla vielä illalla. Kivaa perjantaita kaikille! :)

I'm sad. Sad is what I am.

Mä olen surullinen. Oon ollut jo monta päivää. Ne kysyvät miksi. Mä vastaan en mä tiiä. Mä vaan oon. Surullinen aina.

Mä tunnen, miten se on mussa. Miten se näkyy musta ja mun silmistä, vaikka mä en sitä itse kykenisikään näkemään. Mä oon niin surullinen, että mä saatan kohta ihan konkreettisesti hukkua siihen. Sitä on niin paljon.

Mä osaan taas erottaa tunteita. Se on selkeesti surua. Ei mitään muuta. Se painaa tummansinisenä möykkynä rintakehässä. Se on painava ja ahdistava. Eikä se lähde pois. Mä en saa sitä lähtemään pois. Se lähtee pois kun on sen aika lähteä.

Suru valtasi mut jo tiistaina. Mut voiko ne tunteet tulla näin nopeasti takaisin? Vastahan mä lauantaina lopetin lääkityksen. Kai ne voi. Ne tulee voimalla esiin nyt kun mikään ei pidä niitä piilossa. Mikään ei estä mua hukkumasta epätoivoon.

Mä kykenen taas tuntemaan. Musta tuntuu niin kuin mä en olisi kuukausiin ollut elossa ja nyt mä taas eläisin. Tältäkö se tuntuu? Olla elossa. Olla elävä ja tunteva kokonaisuus. Mut tää vaan ei oo kivaa. Kun enhän mä muistanut, että tää ei oo kivaa. Tää sattuu.

It's therapeutic

Aurinko paistaa. Paistaa vieläkin, vaikka kello on jo yhdeksän illalla. On paistanut koko päivän. Oikein kaunis, aurinkoinen keväinen päivä. Kuinka masentavaa. Mua masentaa jo pelkästään kun mä katson ikkunasta ulos. Tekis mieli vaan vetää verhot eteen.

Maanantain ratsastustunti meni hyvin. Tai oikeastaan tosi hyvin. Mä olin jopa innoissani ennen tuntia ja vielä tunnin jälkeenkin oli kiva fiilis. Vitsit, miks mä aikoinaan edes lopetin ratsastustunneilla käymisen? Ai niin, mähän masennuin enkä jaksanut enää harrastaa. Mutta nyt mä voisin aloittaa tunnit uudestaan. Mä en edes muistanut, miten kivaa ratsastaminen on. Mulla on ens viikollakin tunti. Vähänkö kivaa.

Siis olihan mun istunta jotain aivan järkyttävää 9 vuoden ratsastustauon jäljiltä, mut siitä huolimatta mä ratsastin paremmin kuin aikoihin. Tuntuma hevoseen parani vielä tunnin edetessä ja ope kehui mua sulavista käynti-laukka-nostoista. Mut en mä ollutkaan tehnyt koskaan aiemmin yhtä hyviä.

En mä tiedä. Kaikista parhainta oli ehkä se tunne, kun istuutui satulaan. Se on vaan niin terapeuttista. Ja kun laittaa jalat jalustimiin ja ottaa ohjat niin siinä ei ajattele enää mitään muita asioita. Eikä edes voisi ajatella. Tunnista ei tulisi muuten yhtään mitään.

Ja mun paino... se on laskenut nyt pysyvästi 39,1 kg. Jee jee. Mä en oo ikinä painanut noin vähän. Vitsit miten ihanaa. Ja mä tajusin, että mä voisin nykyään ratsastaa taas jopa shettiksillä. Shettisten painoraja ratsastajalla on sellaiset 40-45 kg. Ja mä painan 39 kg. Ainoastaan lapset ratsastaa niillä... että jooh.

Mä tosin toivon, ettei mua laiteta enää shettikselle. Ne on söpöjä, mut kyllä mä haluan ratsastaa ihan isommilla poneilla tai mieluiten hevosilla. Welsh Mountainitkin tuntuu liian pieniltä. Mut onneks mulla on sen verran pituutta, että tuskin mä enää shettistä saan tunnille.

Tästä tuli nyt vähän tämmöinen heppapostaus, mutta ainakin mä kirjoitin välillä jostain ihan muustakin kuin läskiahdistuksesta ja masennuksesta.

Unhappy 4-ever

Väsyttää. Voi kun mä voisin vaan nukkua. Mut en mä kehtaa tähän aikaan. Ulkona sataa. Varmaan toi sadesääkin osaks unettaa.

Mä muistin taas, että tänään olis ollut psykologi, mutta sitten kun mä katsoin kalenterista niin sehän on vasta keskiviikkona. Möh. Mut ei se haittaa. Mulla on tänään illalla piiiitkästä aikaa ratsastustunti ja mä oon oikeestaan ihan vähän innoissanikin siitä. Mä en oo aikoihin enää käynyt ridatunneilla kun en oo vaan jaksanut. Se on sääli, kun se on kuitenkin niin kivaa.

Oon mä vähän ylpeäkin itsestäni, kun mä sain varattua tunnin. Välillä olis ihan kiva tehdä asioita, mut kun ei vaan meinaa jaksaa tehdä mitään. Pelkästään jo tekemisten järjestäminen on liian uuvuttavaa. Masennus on niin lamaannuttava. Sohvanpohjalta on niin vaikea päästä ylös.

Mut tänään on tiedossa kivaa tekemistä. Mut silti masentaa. Mä en vaan pääse eroon siitä. Tuntuu ettei mikään ole enää kivaa eikä mistään tahdo saada enää mielihyvää. Ei edes sellaisista asioista joista ennen sai. Musta tuntuu, että mun on ihan fyysisesti mahdotonta olla enää iloinen tai tuntea iloa. Sama se vaikka mä miten yrittäisin, mä en silti ole. Niin kuin jotain olis muuttunut mussa itsessäni pysyvästi mikä tekee mahdottomaksi olla onnellinen.

Kai mun pitäis vaan tottua siihen, että mä tulen olemaan aina ja ikuisesti, koko lopun elämääni masentunut. Ehkä mun olis pitänyt jo olla totuttautunut siihen. Surullista.

Sorry I'm not the perfect daughter

Äitienpäivä. Mä olisin halunnut kirjoittaa korttiin miten pahoillani mä olen etten mä ole sellainen tytär, jollaista äidit toivovat. Mä en jaksa käydä kylässä, mä en halua ravintolaan pöytäseuraksi, mä en jaksa jutella puhelimessa enkä kerro asioitani. Mä olen paska.

Mä ajattelin ensin, että mä veisin äidin ravintolaan. Mutta sitten Neiti Anoreksia huomautti, että enhän mä saa syödä ravintolassa. Kamalan isoja annoksia ja sitten tulee kuitenkin syötyä liikaa kun ruoka on hyvää ja siitä on maksanut. Lastenannokset olis mulle sopivan kokoisia. Lasten menu: Nauravat Nakit tai Muumimamman Lihapullat. Anorektikoille ja alle 12-vuotiaille.

Mut äidistä olis varmaan ollut kiva mennä ulos syömään...

Mä kuitenkin väsäsin kortin ja sen lisäksi hommasin vadelma-mustaherukka-suihkusaippuan, jalkavoiteen, minttusuklaata ja ristikkolehden. Lisäksi mä yritin edes vähän paikkailla tätä miten huono tytär mä olen ja mä ylitin itseni leipomalla tiikerikakun. Leipominen on ihan kivaa, mut mä en koskaan jaksa kun se on niin työlästä. Lue: työlästä masentuneelle.

Mä olen kyllä ihan tyytyväinen ostamiini lahjoihin. Mut kaikista paras lahja olis olla vaan hyvä tytär. Sellainen, josta ei tarvitse kantaa huolta ja jonka menestymisestä opinnoissa ja elämässä ylipäätään äiti voisi olla ylpeä. Musta ei vaan nyt ole sellaiseksi.

Mä ensin aattelin, etten mä mitenkään selviä äitienpäivästä, mut kyllähän mä kuitenkin selvisin. Kaikki tollaiset erikoispäivät vaan vie hirveästi voimia, joita mulla ei muutenkaan ole. Hyvä että arjesta selviän. Pitää hankkia ajatuksella mietitty lahja, leipoa, tehdä kortti ja mennä käymään ja hymyillä. Onneks sain iskältä kyydin niin ei tarvinnut kävellä.

Nyt mä olen väsynyt. Tosi väsynyt. Rankka päivä.


100 HAPPY DAYS -HAASTE

Day #29 Voitin kirjan nettikilpailussa.

Day #30 Paino ei ollutkaan noussut, vaikka tuntui että olen syönyt kauhean paljon.

Day #31 Oli jotenkin tosi kivaa kirjoittaa tänne, vaikkei tekstistä tullutkaan kummoisempi.
Day #32 Oli jotenkin vaan kivaa löhöillä ja kattoa tv:tä ja lukea mangaa.
Day #33 Tuntui ihanalta saada puhtaat hiukset, kun en ollut jaksanut niitä taas muutamaan päivään pestä.
Day #34 Peli-ilta tyttöjen kanssa ja sen jälkeen kruisailtiin autolla jonnekin maaseudulle. Olen iloinen, että lähdin vaikka väsytti ja meinasin jäädä kotiin.
Day #35 Hyvät ja huonot uutiset piristi.
Day #36 Sain pestyä pyykkiä.
Day #37 Kotoa on niin vaikea poistua, mutta jaksoin lähteä käymään ulkona ja ulkoilu teki ihan hyvää.
Day #38 Tuli hyvä mieli, kun äiti tykkäsi äitienpäivälahjoistani ja olin jaksanut leipoa kakun.

We're living in Prozac Nation

Lauantaiaamu. Aivan tavallinen aamu. Ensin aamulääkkeet mehun kanssa. Luojalle kiitos Juissin sokerittomista mehuista. Maistuu ihan tavalliselle mehulle, mutta puolikkaassa lasillisessa on 43 kcal sijaan 3 kcal! Mun pelastus. Sillä mä en voi tinkiä aamumehusta. Eikä mun nyt tarvitsekaan.

Thyroxin purkista ja satasen Sertralin läpipainopakkauksesta. Paitsi että... tuijotan pitkänmallista onnenpilleriä kämmenelläni ja hetken harkittuani tungen sen takaisin lokeroonsa. Hitot mä sitä ota. Mä oon nyt ilman!

On tää lääke periaatteessa auttanut. Tai auttanut ja auttanut. Tasannut mielialaa, tosin vähän turhankin kanssa, terveisin zombie.

Mä haluan nyt vaan olla taas ilman lääkettä. Vähän aikaa ainakin. Mä en jaksa elää tässä sumussa päivästä toiseen. Mä olen paksun sumuverhon sisällä, joka tukahduttaa kaikki tunteet ja jopa ajatuksetkin. Musta tuntuu, etten mä edes hengitä samaa raikasta ilmaa kuin muut. Mä olen paksun peiton tukehduttamana. Enkä mä jaksa tätä enää. Mä haluan tuntea jotain! Ihan sama mitä. Jotain. Mä haluan tuntea eläväni. Nyt musta ei tunnu siltä. Nyt mä vaan... olen olemassa. Mutta mä en ole elossa.

Mä tiedän, että mä joudun luultavasti viikon parin jälkeen nöyrtymään ja häntä koipien välissä aloittamaan lääkkeen uudestaan. Pinnan alla oleva ahdistus vyöryy pian voimalla pintaan kun lääke ei ole tukahduttamassa sitä. Kyllä mä tiedän, että se on taas edessä. Kaikki se masennusahdistustuskapaska. Se, miten mä hajoilen keskellä päivää itkien ahdistustani keittiön mattoon ja iltaisin revin itseäni hajalle. Sitten mun on alettava taas napsia lääkettä, jotta mä pysyn yhtenä kappaleena. Mut se on sitten.

Ja ei, lääkäri ja psykologi ei tule tykkäämään tästä. Mulla kun on vähän taipumusta tälläiseen haitalliseen impulsiivisuuteen. Välillä lopettelen lääkettä seinään, välillä nostelen itsekseni annostusta tai napsin kourallisen tabuja kerralla manian toivossa. Ei näin. Mä kyllä ymmärrän, miksi osastolta kotiuduttuani mun lääkkeet haluttiin pitää päiväpolilla lukkojen takana kaapissa, josta mä sain hakea aina viikon annoksen kerrallaan pieneen vihreään dosettiini.

Mut nyt mä haluan vaan tuntea eläväni. Mulla on siihen oikeus. Muusta viis.

Thanks for the memories

Mitäpä mä tähän mitään kirjoittaisin. Ei mulla ole sulle enää mitään sanottavaa. Ei olisi muutenkaan enää kaikkien näiden vuosien jälkeen. Etkä sä edes lue tätä. Tuskin sä olet tietoinen, että mulla on blogi. Ainakin mä toivon ettet ole. Sä olisit vaan iloinen siitä miten kurjasti mulla menee.

Sitä paitsi mun ei tarvitsisi edes kirjoittaa mitään. Kuvat puhuu puolestaan. Ne sanoo kaiken tarpeellisen. Paitsi arvaa mitä. Tätä sä et varmaan tiedäkään, mutta mä meinasin silloin noh... tehdä jotain hyvinhyvinhyvin harkitsematonta ja ennen kaikkea peruuttamatonta sen takia mitä sä teit mulle. Mä en voi itsekään uskoa sitä. Mut luojan kiitos mä en tehnyt sitä. Sä et olisi ollut sen arvoinen.

Mä en sano muuta kuin että hyvää jatkoa vaan sulle ja mä niin toivon, ettet sä tee kellekään muulle niin kuin sä teit mulle. Kukaan ei ansaitse sellaista. Ei kukaan. Ai niin ja lakkaa tulemasta mun uniini. Mä en halua nähdä sua niissä.

5 minutes late

Keskiviikkoaamu. Kello lähenee uhkaavasti kymmentä ja kiiruhdan syömishäiriöpolille. Kännykkäni kello näyttää 10:02, kun soitan polin summeria päästäkseni sisälle. Odotushuoneen kello näyttää armottomasti kolmea minuuttia enemmän. Saatana. Saatanan saatanan saatana. Mä myöhästyin taas. Mun on pakko päästä tästä ikävästä tavasta eroon. Ärsyttää.

Psykologi: No mitäs sulle nyt kuuluu?
Minä: Mmh... en mä oikein tiiä. Ei mitään uutta. Tätä samaa. Mulla on tyhjä tunne. Mä en tee mitään. Musta tuntuu etten mä enää edes ajattele. Mä luin mun vanhoja blogitekstejä ja ne oli ihan kuin jonkun toisen kirjoittamia. Mä en osaa enää kirjoittaa yhtä hyvin.
P: Mistä sä luulet, että se johtuu?
Minä: Kun mä en syö.
P: Mutta sä ajattelet varmaan ruokaa ja syömistä paljon?
Minä: Joo. Mut mä oon tottunut siihen.

P: Otettaisko me nyt se paino.
Minä: Ei.
P: Miksei?
Minä: Mä en jaksa ottaa kenkiä pois. Otetaan se vasta lopuksi.
P: No jos mä en muista niin muistutat sitten kanssa.

P: Meillä oli viimeksi se hoitoneuvottelu. Jäikö sulle siitä mitään kysyttävää?
Minä: Ei oikeestaan.
P: Miltä susta tuntui olla semmoisessa ristikuulustelussa?
Minä: No ei se ollut paha. Oon mä tottunut sellasiin, haha.

P: Oletko sä miettinyt sitä työntekijänvaihtoasiaa? Haluatko sä vaihtaa työntekijää?
Minä: No siis... kyllä varmaan... joo.

Syy ei ole psykologissani. Hän on mukava, mutta jokin ei vain toimi niin kuin pitäisi. Se ei ole mitään henkilökohtaista. Hän on oikeasti kiva, on on. En ala selittelemään. Sillä olen tehnyt sen jo. Ja vaikka tarkoitin sitä mitä sanoin, tuntui se silti selittelyltä.

P: No hyvä, sillä se vaihto tulisi muutenkin eteen, kun mä lähden täältä.
Minä: !!!

P: Mites kesäloma, tuntuuko susta että olis tarvetta tukikäynneille? Ne ei välttämättä ole sun tulevalle psykologillesi, mutta ainakin jollekulle että pääset puhumaan.
Minä: Joo on. Tauko on aina vaikeaa ja kesä on mulle muutenkin kaikista ahdistavinta aikaa.

P: Ootko sä nyt saanut syötyä enemmän?
Minä: En.
P: Mikset?
Minä: No välillä mä oikeasti tahtoisin syödä vähän enemmän, jotta mä jaksaisin tehdä asioita ja olisin virkeämpi, mut sitten mä en kuitenkaan... pysty syömään. Anoreksia kieltää sen. Ja jos mä syön niin mulle tulee tosi huono omatunto ja mä saatan mennä oksentamaan. Sitä paitsi mulla olis muutenkin ihan väärät syyt syödä.
P: Mitkä syyt?
Minä: No että mä kykenisin ajattelemaan ja siten kirjoittamaan parempia blogitekstejä ja että mä jaksaisin taas juosta. Siis juosta ihan sen takia kun se oli kivaa.
P: Mikä olisi sitten oikea syy haluta syödä?
Minä: No että mä haluaisin parantua anoreksiasta.
P: Musta noi sun syyt on ihan hyviä tai oikeestaan tosi hyviä syitä.

P: On sellainen tutkimus, jonka mukaan aivoja voi kehittää ajattelemaan myönteisemmin. Siihen riittäisi jo kun kirjaa joka päivä kolme hyvää asiaa siitä päivästä.
Minä: No mä teen tota jo. Kun netissä kiertää sellainen 100 Happy Days -haaste. Paitsi että mä kirjaan vaan yhden asian.
P: No kolme on sen tutkimuksen mukaan minimi, mutta yks on ihan hyvä alkuun.
Minä: No en mä ikinä keksis kolmea asiaa. Välillä on vaikeuksia keksiä se yksikin!
P: No mutta hyvä että sä teet sitä. Mä olisin muuten antanut sen sulle läksyksi.

P: No niin me nähdäänkin sitten ensi viikolla.
Minä: Niin otetaanko me se paino...
P: Aijoo! Mä arvasin, että mä tuun unohtamaan sen.
...
P: 40,1 kg. Se on laskenut. Mitä sä ajattelet tosta?
Minä: No ihan liikaa!
P: Mutta se ei saa mennä kyllä alle 40.

Kotivaaka näytti aamulla ilman vaatteita 39,1 kg. Mutta jätän sen sanomatta.