Mä olen surullinen. Oon ollut jo monta päivää. Ne kysyvät miksi. Mä vastaan en mä tiiä. Mä vaan oon. Surullinen aina.
Mä tunnen, miten se on mussa. Miten se näkyy musta ja mun silmistä, vaikka mä en sitä itse kykenisikään näkemään. Mä oon niin surullinen, että mä saatan kohta ihan konkreettisesti hukkua siihen. Sitä on niin paljon.
Mä osaan taas erottaa tunteita. Se on selkeesti surua. Ei mitään muuta. Se painaa tummansinisenä möykkynä rintakehässä. Se on painava ja ahdistava. Eikä se lähde pois. Mä en saa sitä lähtemään pois. Se lähtee pois kun on sen aika lähteä.
Suru valtasi mut jo tiistaina. Mut voiko ne tunteet tulla näin nopeasti takaisin? Vastahan mä lauantaina lopetin lääkityksen. Kai ne voi. Ne tulee voimalla esiin nyt kun mikään ei pidä niitä piilossa. Mikään ei estä mua hukkumasta epätoivoon.
Mä kykenen taas tuntemaan. Musta tuntuu niin kuin mä en olisi kuukausiin ollut elossa ja nyt mä taas eläisin. Tältäkö se tuntuu? Olla elossa. Olla elävä ja tunteva kokonaisuus. Mut tää vaan ei oo kivaa. Kun enhän mä muistanut, että tää ei oo kivaa. Tää sattuu.
4 kommenttia:
Keskity kaikkeen muuhun paitsi omaan pahaan oloon niin fiilis muuttuu<3
Musta ois niin ihana tuntea sut. Jotenkin niin samanlaisia kokemuksia. Paitsi mä en ole laiha. Mä olin normaali. Sit mulle määrättiin uudet lääkkeet ja lihoin neljässä kuukaudessa 20kg ja sen jälkeen vielä 10kg. Mut en mä oo uskaltanu lopettaakkaa niitä lääkkeitä.
Voi jos se vaan oliskin niin helppoa... :( <3
Mustakin olis kivaa tuntea joitain teistä lukijoista. :)
Ei kannata lopettaa lääkkeitä, jos niistä on apua. Olo voi muuttua muuten hetkessä tosi huonoks. Juttele tosta sun lääkärin kanssa. Jos sulla ei oo syömishäiriötä muuttamassa asioita niin kysy olisko mahdollista vaihtaa toiseen lääkkeeseen. Mulle syötettiin osastolla Zyprexaa vain jotta mun ruokahalu heräisi ja mä lihoin siitä monta kiloa. Pahinta oli, että oli koko ajan nälkä eikä se nälkä lähtenyt edes syömällä. Hirvee tunne. :O
Lähetä kommentti