Lauantaiaamu. Aivan tavallinen aamu. Ensin aamulääkkeet mehun kanssa. Luojalle kiitos Juissin sokerittomista mehuista. Maistuu ihan tavalliselle mehulle, mutta puolikkaassa lasillisessa on 43 kcal sijaan 3 kcal! Mun pelastus. Sillä mä en voi tinkiä aamumehusta. Eikä mun nyt tarvitsekaan.
Thyroxin purkista ja satasen Sertralin läpipainopakkauksesta. Paitsi että... tuijotan pitkänmallista onnenpilleriä kämmenelläni ja hetken harkittuani tungen sen takaisin lokeroonsa. Hitot mä sitä ota. Mä oon nyt ilman!
On tää lääke periaatteessa auttanut. Tai auttanut ja auttanut. Tasannut mielialaa, tosin vähän turhankin kanssa, terveisin zombie.
Mä haluan nyt vaan olla taas ilman lääkettä. Vähän aikaa ainakin. Mä en jaksa elää tässä sumussa päivästä toiseen. Mä olen paksun sumuverhon sisällä, joka tukahduttaa kaikki tunteet ja jopa ajatuksetkin. Musta tuntuu, etten mä edes hengitä samaa raikasta ilmaa kuin muut. Mä olen paksun peiton tukehduttamana. Enkä mä jaksa tätä enää. Mä haluan tuntea jotain! Ihan sama mitä. Jotain. Mä haluan tuntea eläväni. Nyt musta ei tunnu siltä. Nyt mä vaan... olen olemassa. Mutta mä en ole elossa.
Mä tiedän, että mä joudun luultavasti viikon parin jälkeen nöyrtymään ja häntä koipien välissä aloittamaan lääkkeen uudestaan. Pinnan alla oleva ahdistus vyöryy pian voimalla pintaan kun lääke ei ole tukahduttamassa sitä. Kyllä mä tiedän, että se on taas edessä. Kaikki se masennusahdistustuskapaska. Se, miten mä hajoilen keskellä päivää itkien ahdistustani keittiön mattoon ja iltaisin revin itseäni hajalle. Sitten mun on alettava taas napsia lääkettä, jotta mä pysyn yhtenä kappaleena. Mut se on sitten.
Ja ei, lääkäri ja psykologi ei tule tykkäämään tästä. Mulla kun on vähän taipumusta tälläiseen haitalliseen impulsiivisuuteen. Välillä lopettelen lääkettä seinään, välillä nostelen itsekseni annostusta tai napsin kourallisen tabuja kerralla manian toivossa. Ei näin. Mä kyllä ymmärrän, miksi osastolta kotiuduttuani mun lääkkeet haluttiin pitää päiväpolilla lukkojen takana kaapissa, josta mä sain hakea aina viikon annoksen kerrallaan pieneen vihreään dosettiini.
Mut nyt mä haluan vaan tuntea eläväni. Mulla on siihen oikeus. Muusta viis.
4 kommenttia:
Tuen päätöstäsi, sillä itseäni auttoi ehdottomasti lääkkeiden lopettaminen.
Jee :D Mä en luultavasti pysty olemaan kokonaan ilman, mutta kattoo nyt.
Kuulostaa niin tutulta toi, että on olemassa muttei elossa :/ voimia ihan hirveesti! <3
Voi ei että sullakin sama juttu. :( kiits ihana samoin sulle <3
Lähetä kommentti