B.I.T.C.H.

Susta mä en tule kirjoittamaan tässä blogissa, en ikinä! Sä et ole sen arvoinen. Noin mä ajattelin joskus. Mutta nyt mun on pakko avautua susta. Tai oikeammin avautua lisää. Mä kun tein susta jo postauksen Thanks for the memories. Mut se ei nyt sittenkään riitä. Mun on saatava kertoa koko maailmalle miten paljon sä todella satutit mua.

Mä en kirjoita susta sun omalla nimelläsi. En tietenkään. Sä voit olla vaikka N, jos mun tarvitsee kutsua sua jotenkin.

Mä tunsin sut jo ala-asteella. Me oltiin samalla luokalla ja kavereita. Yläasteella me lähennyttiin, kun mä menetin mun sen aikaisen bestikseni tsunamissa. Sä tuit ja lohdutit mua. Ja meistä tuli bestikset. Erottamattomat.

Me oltiin osin erilaisia, mutta ehkä se vaan yhdisti meitä. Ying ja Yang. Samanlaiset palat kun ei olisi sopineet yhteen. Mä opetin sulle rohkeutta heittäytyä asioihin ja hullutella. Sä opetit mulle rauhallisuutta ja henkistä kypsyyttä.

Sä olit jo yläasteella ikäistäsi henkisesti kypsempi ja viisaampi. Mä ihailin sua siinä. Mä olisin halunnut olla samanlainen. Välillä mä ajattelin, että mä olen liian lapsellinen. Mutta sitten kun me hassuteltiin yhdessä, mä tajusin että mehän vain täydennetään toisiamme.

Mitäs. Ei mun pitänyt kirjoittaa susta mitään kauniita ylistyksen sanoja. Mun piti haukkua sut maanrakoon siitä miten sä olet satuttanut mua, koska mua vituttaa niin suunnattoman paljon. No menköön...

Me naurettiin. Paljon. Meillä oli omia vitsejä, joita muut ei tajunneet. Me ymmärrettiin toisiamme. Me käytiin välillä laskettelemassa tai ratsastamassa maastossa ja sä opetit mut kuuntelemaan Santanaa ja mä soitatin sulle Fools Gardenin Lemon Treen, johon sä ihastuit. Me kuljettiin koulun käytävillä napit korvilla, toisella toinen kuuloke ja toisella toinen, ja kuunneltiin sun iPodista Gnarls Barkleyn Smiley Faces:ia ja Culture Clubin Do You Really Want To Hurt Me:tä ja laulettiin mukana. Kerran me yritettiin lukea yhdessä saksan kokeisiin, mut siitä ei tullut mitään kun me vaan höpötettiin kaikkea muuta ja naurettiin.

Me istuttiin kaikilla tunneilla vierekkäin, kun vaan oli mahdollista ja käytiin tuntikeskusteluja vihkojen takasivuilla. Koulun jälkeen me mentiin usein ostamaan Makuunista irttareita. Sun lemppareita oli kelta-mustat autonrenkaat ja niistä tuli munkin lemppareita. Niitä me syötiin leikkarin keinuilla tai yhdellä aidalla istuen. Sitten mä saatoin sua, koska sulla oli pidempi kotimatka.

Sitten tuli riita. Loppuvuodesta 2007. Se oli mun syytä. Mä olin tyhmä ja ajattelematon. Mä sain anteeksi, mutta mikään ei ollut enää niin kuin ennen. Sä olit yhä suuttunut mulle ja pistit meidän välit lopullisesti poikki, enkä mä edes tiennyt miksi. Meidän ystävyys oli lopullisesti ohi.

Silloin sä taannuit. Sä olit aina ollut niin kypsä ja yhdessä hetkessä susta tuli äärettömän lapsellinen. Sä aloitit mykkäkoulun ja sitä sä pidit 7 kokonaista kuukautta. Seitsemän! Yhtäkkiä musta tuli se fiksumpi osapuoli. Mä yritin selvittää asiat puhumalla. Anelin anteeksiantoa ja sanoin voivani tehdä mitä tahansa, ihan mitä tahansa, jotta me voitaisiin olla taas bestikset. Mä en saanut anteeksi. Mä en saanut edes vastauksia, joita mä yritin nyhtää sulta koulun käytävillä. Miksi sä olet suuttunut?, mä kysyin. Siksi, sä vastasit. Miksi me ei voida olla enää ystäviä? Siksi. Aina sama vastaus. Mun olis tehnyt mieli läimiä sua ympäri kasvoja. Herää! Sä olet 17, mutta sä käyttäydyt lapsellisemmin kuin 6-vuotias.

Sä olisit varmaan jatkanut mykkäkoulua loputtomiin, mutta mä sanoin etten mä jätä sua ikinä rauhaan, ellet sä kerro syytä. Kyse ei ole vain susta vaan myös musta. Mulla on oikeus tietää syy.

"Koska sä olet niin masentava ja aina vaan avaudut mulle sun asioista ja mä en jaksa enää. Mä hajoan kohta itsekin". No mikset sä koskaan puhunut mulle siitä? Ystävien kuuluu voida puhua kaikesta varsinkin jos se koskee ystävyyttä ja sä et koskaan, et koskaan, edes vihjannut mitään. Mä en ole mikään ajatustenlukija. En mä tajunnut. Mä olin masentunut ja tein surutyötä. Mä näin vaan oman suruni. Mä en tajunnut! Kouluterkalle sä kyllä kävit avautumassa asiasta. Mikset sä puhunut mulle? Siksi, sä vastasit. Taas.

Ei meidän ystävyys ollut vain sitä, että mä angstasin ja sä kuuntelit. Me tehtiin kaikkea yhdessä niin kuin nyt bestikset tekee. Mä kuuntelin aina sua, jos sulla oli murheita ja lohdutin ja autoin parhaani mukaan. Mä en koskaan sivuuttanut sun huolia.

Meidän ystävyys oli mulle tärkeintä koko maailmassa. Niin tärkeää, että mä tein kaikkeni, jotta me oltaisiin saatu sovittua. Mä maanittelin, että puhuttaisiin asiat yhdessä kolmannen osapuolen kanssa. Järkevän aikuisen, joka toimisi välienselvittelijänä. Meni kauan ennen kuin sä suostuit. Mutta me ei saatu sovittua. Sä puhunut siellä mitään etkä selventänyt mulle ajatuksiasi. Sä aloit vaan itkeä vuolaita krokotiilinkyyneleitä, jolloin sä sait kaikki sympatiat osaksesi. Mä en saanut mitään. Vaikka mä olin se, johon sattui.

Seuraavana päivänä koulussa sä olit kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sä nauroit muiden kanssa ja vaikutit onnellisemmalta kuin koskaan aiemmin. Sä et ollut moksiskaan. Susta ei edes huomannut mitään. Tosta noin vaan, naps, yli kahden vuoden erottamaton ystävyys, best friends forever, oli ohi. Sä hommasit heti uuden bestiksen itsellesi. Mä en ollut merkinnyt sulle mitään. Sä olit merkinnyt mulle kaikkea.

On asioita, joista mä en ole voinut puhua kenellekään. En mun ystävilleni, vanhemmilleni enkä edes mun terapeutille. Ne tuotti liikaa tuskaa ja häpeää, vaikka mulla ei ollut mitään syytä hävetä. Mutta mä häpesin, koska sä nöyryytit mua niin pahasti. Kyllä mä monesti yritin puhua niistä terapiassa. Avasin suuni, mutta ääntäkään ei kuulunut. Mä en pystynyt jakamaan niitä kenenkään kanssa. Ne tuotti liian kipeää. Ja niistä mä kirjoitan ensi kerralla, koska tämä oli jo itsessään tarpeeksi ikävä kirjoittaa.