Breakthrough

Maanantain terapia. Olen viimeinkin päättänyt katsoa sinua silmiin. Ei enää Seuraavalla kerralla mä katon.. nyt mä katon.. no sitten seuraavalla kerralla mä kyllä katon -päättämistä, joka ei kuitenkaan johda mihinkään muuhun kuin pettymyksiin ja kasvavaan itseinhoon. 

Istuudun nojatuoliin. Nyt. Nyt on katsottava. Heti! Jos mä en nyt heti katso niin en mä luultavasti enää puolessa välissä terapiaa pysty. Sitten katsomismörkö on taas liian suuri. Nosta katseesi, nosta! Mutta minä en nosta. En pysty.

Puhumme jostakin, en enää muista mistä, mutta sinä puhut. Pitkään. Tässä olisi taas se tilaisuus katsoa sinua. Taas yksi tilaisuus. Helpoimmalta se tuntuu silloin, kun sinä puhut ja puhut enemmän kuin yhden lauseen verran. Nyt on tilaisuus taas käsillä eikä ole enää kauaa, nyt katsot, nyt jumalauta katsot!!! Ei minusta ole taaskaan siihen. Tilaisuus menee ohi. Saamari.

Minä: Mä lupasin Sadulle et tänään mä katon sua.
Terapeutti: Miksi sä sellaista lupasit?
Minä: Et mä voisin viimeinkin lunastaa lupaukseni. Kun mä nään Satua tänään ni en mä vois nähdä Satua ja sanoa, et en mä pystynytkään.

Minä: Tää on sama kuin seisois hyppytornissa vitosessa ja arpois et hyppääkö vai ei. Mitä pidemmän aikaa arpoo sitä suuremmaksi kynnys hypätä kasvaa.
T: Sä olet seisonut siellä jo aika kauan.
Minä: Haha, niin mä oon... kyllä mä oikeastikin seisoin siellä aika kauan. Välillä menin reunalle ja katoin alas ja sitten taas peräännyin, et en mä uskalla. Mut en mä voinut mennä häntä koipien välissä portaitakaan alas kun kerran olin kiivennyt sinne ylös. Se olis ollut noloa.
Minä: Mut yhel lammella pelotti kun ei nähnyt pinnan alle ja jotkut on sanonu, et siellä on uppotukkeja ja kaikkea rojua mitä ihmiset on sinne heittänyt ja et niihin voi jäädä jalka jumiin. Sit uimahallissa näkee pohjaan, mut silloin näyttää et hyppäis kympistä... mut oon mä hypännyt.
T: Kummasta?
Minä: Hahaa, molemmista! Mut ensin uimahallissa.

Minä: Mut mä en aio lähteä täältä portaita pitkin. Mä oon niin kauan, että mä katson.
T: Mä annan sulle kaks minuuttia. Sitten meidän on lopetettava.

Apuaapuaapuaapua...

Minä: No puhu jotain niin mä katon sitten.
T: Eiks se olis helpompi, että sä puhuisit. Jostain ihan arkipäiväisestä, vaikka säästä?
Minä: Eikun se on nimenomaan helpompi, että sä puhut.
T: Mitäs mä puhuisin... en mä nyt keksi mitään puhuttavaa.
Minä: Jotain vaan.
T: No, millos meillä olikaan se seuraava aika... joo perjantaina... hmm... tänään on nätti ilma, aurinko paistaa ja...

Nostan katseeni ja katson sinua. Sinä lakkaat puhumasta ja katsot minua hyvin empaattisesti ja lämpimästi. Käännän katseeni samantien viereiseen seinään sykkeen hipoessa huoneen kattoa ja nauran.

Minä: Aaah! OMG! Mä tein sen.
T: Niin teit ja se oli hienoa.

Phuuh... minä todella tein sen. Vihdoinkin. Tosin alan samantien väheksymään tekoani. Mun olis pitänyt jo vuosia sitten tehdä toi... säälittävää. Entä miten minä pystyn seuraavalla kerralla katsomaan sinua? Nyt on kynnys ylitetty enkä mistään hinnasta palaa takaisinpäin. Paineet vain ovat nyt kovat. Alan jo stressata seuraavaa käyntiä. Voi luoja.

Eihän se niin kamalaa ollut. Ei. Minusta vain oli jännä huomata miten paljon kauempana sinä istut kuin mitä olen kuvitellut. Et ollutkaan niin lähellä kuin olin olettanut sinun olevan. Nyyh. Illuusio hajosi.

No joo. Olen mä kyllä aika ylpeä saavutuksestani. Ainakin nyt tätä kirjoittaessani.

Crash Test Dummies - Mmm Mmm Mmm Mmm

Challenge!

Kiitos Adelheidille, joka piristi minua haasteella!

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa.

Ohjeet:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta:

1. Minulla on pisamia.
2. Luen paljon tietokirjoja psykologiasta, terapiasta, masennuksesta yms.
3. Elän hetkessä.
4. En tiedä, kuinka jaksaisin ilman omaa pientä kissapoikaani.
5. Lempiartistini on Aki Sirkesalo.
6. Olen koukussa Starbucksin kahveihin.
7. Olen syönyt 9 eri masennuslääkettä ja 8 eri nukahtamislääkettä.
8. Tykkään katsoa Digimonia.
9. Kammoan yli kaiken tuhatjalkaisia. Hrr...
10. Joskus haluaisin vain kuolla.
11. Haluaisin hautajaisissani soitettavan Nearer My God To Thee.

Kysymykset minulle:

1. Miksi kirjoitat blogia?
- Se pitää ajatukseni kasassa ja minusta on mukava, että joku lukee kirjoituksiani.

2. Ihastutko helposti?
- Kyllä. Erittäin helposti. :D

3. Jos saisit muuttaa yhden asian luonteessasi, mikä se olisi?
- Kääntyisin pessimististä optimistiksi. Voisi helpottaa arkea.

4. Onko sinulla pahoja tapoja? Mitä?
- Sängyn petaamatta jättäminen, mehun juominen suoraan purkista, ylenmääräinen shoppailu, valvominen aamuyöhön ja nukkuminen iltapäivään, myöhästely (tässä olen tosin parantanut)...

5. Mikä eläin haluisit olla?
- Kissa ehdottomasti. Kissat ovat jumalia. Kun vihelletään, ne tulevat tai ovat tulematta. Haaveilen lisäksi siitä ketteryydestä.

6. Jos saisit nyt päättää, olisitko mies vai nainen?
- Kyllä mä nainen olisin. Olisi outoa olla yhtäkkiä ihan joku muu.

7. Tutustutko helposti uusiin ihmisiin?
- Aika helposti joo. Etenkin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. En ole mitenkään ujo. Small talk luonnistuu.

8. Pystyisitkö rakastamaan ihmistä, jota kaikki muut läheisesi vihaisivat?
- Totta kai. Riippuu tietysti olisiko kyseinen henkilö tehnyt jotain anteeksiantamatonta ansaitakseen muiden vihat.

9. Millainen on tyylisi?
- Hillitty. Nykyään olen tosin liian väsynyt käyttämään hameita, korkkareita ja koruja. En jaksa miettiä enää juurikaan asujani. Laitan päälle perus farkut, topin ja neuleen. That's it. Väreistä harmaa, valkoinen ja musta.

10. Haluisitko muuttaa ulkomaille? Mihin?
- Olen haaveillut, että joskus muuttaisin. Ainakin joksikin aikaa. New Yorkissa olisi upeaa asua. Samoin Tokio voisi olla mieletön, mutta siellä en ole käynyt.

11. Kerro sinulle rakkaimmasta ihmisestä.
- Eeva, my bff. Elossa olevista lähimmät ystäväni. En osaa nimetä ketään erityisesti, paitsi ehkä S, mutta kaikki he ovat minulle tärkeitä. ♥


Haastan:

Pullan, Piipulan, Cicatrixin, Ilonan ja K:n.


Kysymykset haastetuille:

1. Miksi aloit kirjoittamaan blogia?
2. Mikä on lempikappaleesi?
3. Jos saisit muuttaa yhden asian/tapahtuman elämässäsi, minkä muuttaisit (ja millaiseksi)?
4. Mitkä 3 asiaa ottaisit mukaasi Marsiin?
5. Minkä lemmikin tahtoisit, jos saisit valita ihan minkä tahansa (mukaan lukien villieläimet ym.)?
6. Mikä on paras lukemasi kirja?
7. Onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
8. Jos nyt olisi joulu, mitä toivoisit joulupukilta?
9. Mikä sana sinulle tulee tämän luettuasi ensimmäisenä mieleen?
10. Jos voisit aloittaa elämäsi aivan uudestaan jossakin toisella paikkakunnalla ja unohtaisit samalla kaikki muistosi ja koko menneisyytesi, haluaisitko aloittaa alusta vai pysyä tämän hetkisessä tilanteessasi?

11. Mitä haluaisit sanoa minulle?

Maroon 5 feat. Christina Aguilera - Moves Like Jagger

Missing you

Viime viikon terapiakäynneiltä:

Minä: Mä näin unta, että Eeva oli elossa. Mä istuin tässä ja selitin sulle ihan tohkeissani, että "Sä et kyllä usko tätä, mut Eeva onkin elossa!". Ja mä katsoin sua siinä unessa... vähän jännä juttu. Mut mä en siinä unessa tajunnut, että se on unta niin siitä ei ollut yhtään mukava herätä.
Terapeutti: Ajatteletko sä Eevaa enemmän kuin joitain sun elossa olevia läheisiä?
Minä: ... joo. Mut mul on taas vaan niin ikävä Eevaa ja mä haluun Eevan takas!

T: Ootko sä ajatellut Eevaa paljon viime aikoina?

Minä: Joo.

T: Siksi Eeva on varmaan tullut nyt tavallista useammin sun uniisi ja sulla on niin kova ikävä. Tietty myös terapian loppuminen saattaa nostaa esiin kipeitä tunteita, niitä samoja, joita oli terapian alussa.

Minä: Mä ajattelin varata ajan meediolta.

T: Miksi?

Minä: No ne saattaa saada yhteyden kuolleisiin läheisiin ja netissä luki ettei sinne tapaamiseen mentäessä saisi odottaa viestiä keltään tietyltä läheiseltä, mut mä haluaisin kuulla Eevasta

T: Mitä sä ajattelet, mitä Eeva sanois sulle?

Minä: Että mun täytyy elää elämääni ja olla onnellinen.

T: Niin, Eeva ei varmaan tykkäis sun itsetuhoisista ajatuksista.

Hiljaisuus.

T: Mitä mietit?

Minä: Mä laskin sekunteja. Joo mä tiedän, se on paha tapa enkä mä saisi... mut tuli uus enkka. Minuutti ja kuus sekuntia puhumatta.

T: Toi kello pitäis vaihtaa. Se on liian kovaääninen ja vie sun huomion. Sä et saisi kiinnittää sun huomiotasi kelloon vaan siihen mitä sä ajattelet.

Minä: Miks mulla tulee täällä aina jotain huvittavaa mieleen, vaikka itse asiassa ei olisi mitään huvittavaa?
T: Mistä sulla tulee jotain huvittavaa mieleen?
Minä: No siis jostain mitä sä sanot.
T: Siis mun tavasta puhua?
Minä: Ei kun jostain muutamasta sanasta, vaikka niissä ei olis mitään hauskaa... siis en mä osaa selittää.
T: Tuliko sulle äsken jotain huvittavaa mieleen?
Minä: Eikun mietin vaan tätä asiaa.
T: Oisko sulla antaa esimerkkiä?
Minä: En mä nyt tähän hätään muista. Mä kerron sit ens kerralla kun tulee jotain mieleen.
T: Joo kerro. Me voidaan sitten käsitellä tätä enemmän.

T: Miksi sä pidät aina sun käsiä yhdessä?

Minä: Se vaan tuntuu luontevalta.

T: Entä jos sä et pitäisi?

Minä: En mä sitten tiedä mihin mä laittaisin ne.

T: Suojaudutko sä tolla joltakin?

Minä: Joo itse asiassa.

T: Miltä?

Minä: Kun en mä tiedä sitä. Kun ei periaatteessa ole mitään miltä suojautua, mut kuitenkin on oltava näin niin en mä tiedä. En mä saa kiinni siitä että miltä.

T: Suojaudutko sä multa?

Minä: Haha, en.

T: Tunnetko sä olosi turvattomaksi täällä?

Minä: En.

T: Mutta silti sun on suojauduttava joltakin.

Minä: No... niin. Mun pitää pohtia tätä.

T: No niin, meillä olis aika lopussa. Oisko sulla vielä jotain mielessä?
Minä: Kun sä silloin joskus kysyit mikä on mun varhaisin lapsuusmuisto niin nyt mä muistin sen. Oli mulla kyllä pari muutakin mielessä, mut mä tiesin, ettei ne oo ekat. Niin siis mä muistan kun äiti vei mut tarhaan ja mä istuin tarhatädin sylissä ja katoin ikkunasta kun äiti vilkutti mulle ja mua itketti ihan hirveästi ja kädessäni mä puristin mun tuttirengasta. Se oli sellai rengas, mihin sai kiinnitettyä tutteja ja mulla oli niitä siinä joku 12. Eniten koko tarhassa. Vaikka en mä tietenkään niitä kaikkia tarvinut. Mut oli kiva kun niitä oli niin paljon.
T: Kuinka vanha sä olit tuolloin?
Minä: Jotain kolmevuotias.

Song of the day: TLC - Waterfalls

Do not look!

Viime viikon terapiakäynti.

Seuraan sinua odotushuoneesta kohti huonettasi. Huoneesi oven kohdalla pysähdyt yllättäen ja olen vähällä törmätä sinuun. Käännyt minuun päin ja siirrän katseeni turvalisesti ovenkarmiin.

Terapeutti: Siellä olis taas se iso huone vapaana. Mennäänkö sinne?
Minä: Ei mennä.
T: Miksei?
Minä: Ei nyt vaan mennä.

T: Niin sä et vieläkään katso muualle kuin käsiisi.
Minä: En, mutta olen mä ajatellut asiaa. Joka kerta kun tuun terapiaan ja kun istun tässä ja kun lähden täältä ja oon mä yrittänyt psyykata itseäni. Pitäis vaan yrittää enemmän.
T: Sä voisit edes vilkaista... en mä pyydä, että mua, mutta vaikka muualle täällä huoneessa. Tiedätkö sä edes mitä mulla on täällä huoneessa?
Minä: Haha, en oikeastaan.
T: Mulla on tossa pöydällä yksi kaktus. Siinä on nyt kukkia. Se on kaunis. Sä voisit katsoa sitä.
Minä: Kun ei pysty.

T: No mitä sä ajattelet, että tapahtuu, jos sä katsot jonnekin muualle?
Minä: No siis ei periaatteessa mitään, mut pelkkä ajatuskin siitä alkaa ahdistaa. Niin en mä sitten koskaan pysty. Mut kyllä mä ajattelen aina sitä.

Minä: Tääl pitäis tapahtua palohälytys tai jotain niin sitten mun olis pakko reagoida siihen jotenkin.
T: Niin silloin kun tätä remontoitiin niin täällä sattui paljon palohälytyksiä, aiheettomia siis, mutta ei kyllä enää. Onks sun käynnin aikana koskaan tullut hälytystä?
Minä: Ei.
T: Ajatteletko sä, että se olis ainoa asia, jolla sä voisit muuttaa olemustasi?
Minä: No siltä se alkaa vähän vaikuttaa.

T: Tiedätkö sä miltä tää tilanne näyttäisi, jos tätä kuvattaisiin?
Minä: Joo mä mietin sitä yks päivä. Tää näyttäis kyllä tosi koomiselta.
T: Niin eikä vain se, että sä et nää mun ilmeitä ja joudut luottamaan pelkästään sun kuulemaan, mutta mä en nää sun ilmeitä ja sä saatat sanoa jotain, mutta sun ilme saattaisi kertoa toista, enkä mä pysty tulkitsemaan sitä.

Aikamme on loppu. Minä nousen kättelemään sinua tältä päivältä.

T: Se kaktus on tossa sun vasemmalla puolella.
Minä: Mmh... mä katon sitä sitten seuraavalla kerralla.
T: Se ei välttämättä enää ole kukassa pääsiäisloman jälkeen. Ne kukkii niin vähän aikaa.

Muse - Supermassive Black Hole

Therapy stories

TADAA! Täällä taas! Pitkästä hiljaisuudesta huolimatta olen yhä hengissä (jotenkuten) ja olen tehnyt paluun blogin pariin.

Aiemmilta terapiakäynneiltä:

Minä: Olis pitänyt mennä sinne Approon. Ensin mua ei kiinnosta ja mä mietin, etten mä jaksa lähteä, mut sitten jälkeenpäin vähän harmittaa, että taas jäi menemättä. Niin kuin muidenkin tapahtumien kohdalla. Mut ei vaan tuu lähdettyä.
Terapeutti: Olithan sä kuitenkin Teerenpelissä kuuntelemassa Sami Saarta.
Minä: Niin olin. Ja onneks menin. Olis harmittanut muuten tosi paljon.

Minä: Mä tajusin, että mä ostan kaupasta aina samat ruuat.

T: Mitä sä sitten ostat?

Minä: Paljon hedelmiä, mut vaan tiettyjä, kun mä en tykkää kaikista, ja juustoja, light-limsaa, jogurttia, salaattitarpeita, teetä, joskus leipää... sit tietty kissanruokaa.

T: Etkö sä kyllästy?

Minä: Kyl mä kohta varmaan kyllästyn. Sit täytyy keksiä jotain muuta. Mut mä en pysty syömään mitään muuta. Kyllä mä aina kaupassa mietin vaihtoehtoja, mut jotenkin pelkkä ajatuskin jostain muusta ällöttää. Sit mä ostan aina samaa.

T: Katotaas sitten seuraavan viikon ajat... ja käviskö sulle perjantaina yhdeksältä?
Minä: Ynh... kauheen aikaisin... Joo käy. Herätät mut sitten, jos mä nukahdan.

Minä: Mulla ei oo mitään mielessä.
T: Kerro jotain. Älä mieti onko se oleellista vai epäoleellista, mä sitten sanon jos se on ihan epäoleellista. Tärkeintä olisi, että sä vaan puhuisit. Ihan siitä mitä sulla on mielessä.
Minä: En mä osaa kertoa.
T: Osaat. Kerrot vaan.
Minä: En osaa.

...

Minä: No mä pelasin Pleikkarilla yhtä peliä (Crash Bandicoot 2), jota me pelattiin Eevan kanssa ja mä pääsin sen nyt ihan kokonaan läpi ja mä olisin halunnut kertoa sen Eevalle. Mut mä en voinut... vaikka ehkä Eeva näki tuolta ylhäältä, että mä pääsin läpi. Se oli meidän suosikkipeli. Me pelattiin sitä aina yhdessä ja etsittiin salakäytäviä, eikä me koskaan googletettu vinkkejä, me keksittiin kaikki aina itse, paitsi kerran me soitettiin Eevan siskon kaverille. Mut se oli yks todella hankala juttu... ja oikeesti mä olisin halunnut, että Eeva olis ollut täällä ja me oltais päästy se yhdessä läpi.

Minä: Mä tein yliopistohaun.
T: Mihin hait nyt sitten?
Minä: Opettajankoulutukseen ja sit keksin hakea psykologiaa.
T: Mikä pääsykoekirja on psykologiaan?

Haa! Arvasin, että tämä kiinnostaa sinua!

Minä: Arjen sosiaalipsykologia ja Ihmistieteet ja filosofia.
T: Sitten sun täytyy syödä kunnolla, että sä jaksat opiskella.
Minä: Mutta kun mä en tahdo syödä. Mä syön muutenkin ihan liikaa.
T: Mistä sun aivot sitten saa energiaa, jos sä et syö...

Pyhästä hengestä?

T: ... ja sun täytyy herätä aamulla, koska sä nukut kaiken valoisan ajan, niin sä et saa näin talvella ollenkaan aurinkoa.

Muttakun muumitkin nukkuu talviunta!

Haloo Helsinki! - Vapaus Käteen Jää