Breakthrough

Maanantain terapia. Olen viimeinkin päättänyt katsoa sinua silmiin. Ei enää Seuraavalla kerralla mä katon.. nyt mä katon.. no sitten seuraavalla kerralla mä kyllä katon -päättämistä, joka ei kuitenkaan johda mihinkään muuhun kuin pettymyksiin ja kasvavaan itseinhoon. 

Istuudun nojatuoliin. Nyt. Nyt on katsottava. Heti! Jos mä en nyt heti katso niin en mä luultavasti enää puolessa välissä terapiaa pysty. Sitten katsomismörkö on taas liian suuri. Nosta katseesi, nosta! Mutta minä en nosta. En pysty.

Puhumme jostakin, en enää muista mistä, mutta sinä puhut. Pitkään. Tässä olisi taas se tilaisuus katsoa sinua. Taas yksi tilaisuus. Helpoimmalta se tuntuu silloin, kun sinä puhut ja puhut enemmän kuin yhden lauseen verran. Nyt on tilaisuus taas käsillä eikä ole enää kauaa, nyt katsot, nyt jumalauta katsot!!! Ei minusta ole taaskaan siihen. Tilaisuus menee ohi. Saamari.

Minä: Mä lupasin Sadulle et tänään mä katon sua.
Terapeutti: Miksi sä sellaista lupasit?
Minä: Et mä voisin viimeinkin lunastaa lupaukseni. Kun mä nään Satua tänään ni en mä vois nähdä Satua ja sanoa, et en mä pystynytkään.

Minä: Tää on sama kuin seisois hyppytornissa vitosessa ja arpois et hyppääkö vai ei. Mitä pidemmän aikaa arpoo sitä suuremmaksi kynnys hypätä kasvaa.
T: Sä olet seisonut siellä jo aika kauan.
Minä: Haha, niin mä oon... kyllä mä oikeastikin seisoin siellä aika kauan. Välillä menin reunalle ja katoin alas ja sitten taas peräännyin, et en mä uskalla. Mut en mä voinut mennä häntä koipien välissä portaitakaan alas kun kerran olin kiivennyt sinne ylös. Se olis ollut noloa.
Minä: Mut yhel lammella pelotti kun ei nähnyt pinnan alle ja jotkut on sanonu, et siellä on uppotukkeja ja kaikkea rojua mitä ihmiset on sinne heittänyt ja et niihin voi jäädä jalka jumiin. Sit uimahallissa näkee pohjaan, mut silloin näyttää et hyppäis kympistä... mut oon mä hypännyt.
T: Kummasta?
Minä: Hahaa, molemmista! Mut ensin uimahallissa.

Minä: Mut mä en aio lähteä täältä portaita pitkin. Mä oon niin kauan, että mä katson.
T: Mä annan sulle kaks minuuttia. Sitten meidän on lopetettava.

Apuaapuaapuaapua...

Minä: No puhu jotain niin mä katon sitten.
T: Eiks se olis helpompi, että sä puhuisit. Jostain ihan arkipäiväisestä, vaikka säästä?
Minä: Eikun se on nimenomaan helpompi, että sä puhut.
T: Mitäs mä puhuisin... en mä nyt keksi mitään puhuttavaa.
Minä: Jotain vaan.
T: No, millos meillä olikaan se seuraava aika... joo perjantaina... hmm... tänään on nätti ilma, aurinko paistaa ja...

Nostan katseeni ja katson sinua. Sinä lakkaat puhumasta ja katsot minua hyvin empaattisesti ja lämpimästi. Käännän katseeni samantien viereiseen seinään sykkeen hipoessa huoneen kattoa ja nauran.

Minä: Aaah! OMG! Mä tein sen.
T: Niin teit ja se oli hienoa.

Phuuh... minä todella tein sen. Vihdoinkin. Tosin alan samantien väheksymään tekoani. Mun olis pitänyt jo vuosia sitten tehdä toi... säälittävää. Entä miten minä pystyn seuraavalla kerralla katsomaan sinua? Nyt on kynnys ylitetty enkä mistään hinnasta palaa takaisinpäin. Paineet vain ovat nyt kovat. Alan jo stressata seuraavaa käyntiä. Voi luoja.

Eihän se niin kamalaa ollut. Ei. Minusta vain oli jännä huomata miten paljon kauempana sinä istut kuin mitä olen kuvitellut. Et ollutkaan niin lähellä kuin olin olettanut sinun olevan. Nyyh. Illuusio hajosi.

No joo. Olen mä kyllä aika ylpeä saavutuksestani. Ainakin nyt tätä kirjoittaessani.

Crash Test Dummies - Mmm Mmm Mmm Mmm