torstai 2. toukokuuta 2013

So embarrassing...

Näen unta. Minulla on terapia. Aikani on 20 minuutin päästä. Vastaanottosi on väliaikaisesti sairaalan tiloissa. Kysyn tietä löytääksesi huoneesi. Tosta ovesta ja sitten vaan suoraan eteenpäin. Menen ovesta ja kävelen. Kävelen. Ja kävelen. Terapiaan on enää seitsemän minuuttia ja minä alan hermostua.

Astun ovesta sisään huoneeseen. Huone on terveyskeskuslääkärin, jolla on paraikaa potilas vastaanotolla. Kasvot punehtuen soperran anteeksipyyntöni ja peruutan takaisin käytävään. Kävelen yhä eteenpäin, mutten löydä huonettasi. Nyt olen jo myöhässä. Soitan sinulle.

Seison väliaikaisen huoneesi oven takana. Ovessa on nimikylttisi. Nimesi on painettu siihen väärin. En henno kertoa sitä sinulle. En myöskään kehtaa myöntää sinulle, etten löytänyt huonettasi.

Koputan oveen ja astun huoneeseen. Huoneessa on sänky. Ihmettelen sitä vähän. Nukutko sinä siinä? Lasken sängylle takkini ja laukkuni. Huoneessa on myös suuri nojatuoli. En tiedä istuisinko sängylle vai nojatuoliin. Tuolissa istuu jo pari isoa nukkea ja kasa pehmoleluja. Toivoisin, että olisimme oikeassa huoneessasi, jossa kaikki on tuttua ja tiedän miten toimia. Päätän istuutua nojatuoliin. Mahdun siihen vain vaivon, sillä nuket vievät kaiken tilan. Huomaan istuutuneeni yhden pehmolelun päälle. Pitkäkorvaisen pupun. Vedän sen häpeissäni altani ja asettelen istumaan muiden joukkoon. Mietin pitäisikö minun pahoitella, että istuuduin pehmolelusi päälle.

Aikamme loputtua suljen huoneesi oven perässäni ja unohdun silmäilemään ovessa olevaa potilaslistaasi. Listassa komeilee oman nimeni alla eksäni uuden tyttöystävän nimi. Hänkin siis käy luonasi. Loistavaa.





Terapia aiheena vierailee harvoin unissani. Silti jokaisessa näkemässäni terapiaunessa on toistunut sama teema: häpeä. Milloin en löydä terapiaan, milloin taas sanon tai teen jotakin noloa. Aina sama häpeän tunne. Uskon teeman tulevan alitajunnastani ja kertovan jotakin todenmukaista. Onko suurin pelkoni terapiassa itseni nolaaminen ja häpeän tunteen kokeminen?



Eminem feat. Dido - Stan

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Postauksesi oli tosi koskettava. Unilla on ihmeellinen voima, kun ne ulottaa lonkeronsa valvetilaankin ja on ku kärpänen korvan juuressa.

Pura kirjoitti...

Niinpä, unet on kyllä jänniä! :D

Anonyymi kirjoitti...

Luin tänään blogisi läpi, jotenkin kovin koukuttavaa tekstiä. Lisäksi pystyn samaistumaan masennusajatuksiin, esimerkiksi toistuviin pohdiskeluihisi siitä kauan tää jatkuu. Mä hetkeksi(ehkä vuodeksi tai jotain) tunsin parantuneeni melko hyvin siitä, ehkä jotain lievää oli jäljellä. Syksyllä yliopiston alkaessa sairastuin sitten vaikeaan paniikkihäiriöön ja nyt vanha tuttu mustuuskin on alkanut täyttää röörejä. Tää kaikki ongelmaisuus uhkaa mun vaivalla hankittua opiskelupaikkaa, on tuhonnut parisuhteeni ja nyt pelkään menettäväni loputkin läheiset. Oon onneksi vihdoin päässyt kunnolliseen terapiaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, syksyllä pitäs alkaa psykoterapia. Oli tosi kiinnostavaa lukea noita sun ja terapeutin keskusteluja, joskus mua hymyilytti ja joskus haikeutti ihan hirveesti. Tahdoin ratkaista sun ongelmat. Jännittää kyllä se oikean terapeutin löytäminen, nykyinen on niin kiva mut kuulemma ei riittävä. Myös tsunamiaihe kosketti, vaikka omat lähimmäiseni sieltä selvisivätkin. Mulla ja äidillä oli matka varattuna myöskin silloin Thaimaahan, juurikin siihen akisirkessalohotelliin - jostain syystä äiti perui matkan paria viikkoa ennen lähtöä ja mentiinkin Intiaan. Voi hitto, vaikuttaa et koettaisin hieroo suolaa sun haavoihin mut tarkoitus oli vaan kertoilla lukukokemuksestani. Kirjoitat hyvin, kehityksen huomaa selvästi. Mm, kello kahdelta on ehkä huono aika kommentoida: kauhee sekasikiöpätkä. Mut joo, koita luottaa elämään ja uskoo voimiis.

Pura kirjoitti...

Mulla oli sama juttu, että yksi vuosi oli parempi, vaikka tiesinkin, etten ole lähelläkään parantunutta. Sitten masennus nousi taas pintaan.

On kurjaa, että masennus on tuonut sinulle surua ja harmia. Voin sanoa ymmärtäväni sua, sillä mäkin olen menettänyt ystäväni masennukselle. Tämä ystävä ei vaan jaksanut mua enää. Mutta tosiystävät ei jätä, ei, vaikka mikä olisi. Luota heihin! Toivottavasti saat myös järjestettyä opintosi oposi kanssa, ettet menetä opiskelupaikkaasi. Mukava kuulla, että olet päässyt terapiaan. Toivottavasti se auttaa sinua. Muista vain puhua siellä ihan kaikesta. :)

Voi, et ollenkaan "hiero suolaa haavoihin". Minusta oli päin vastoin ihan mukava lukea kokemuksestasi. On kiva, kun jotkut kertovat omista kokemuksistaankin. Olen todella iloinen sinun ja myös läheistesi puolesta, kun selvisivät katastrofista. Sinulla oli tosiaan onni matkassa.

Mutta siis kiitos kauniista sanoista, kommenttisi ilahdutti! Ja samoin sinulle, valoa päiviisi! :)

P.S. Ihan selkeä oli kommenttisi. Katsopa vaan mun kommenttien ja blogitekstien julkaisuajankohtia, että ihan samoilla linjoilla oon. Voisi ehkä opetella kirjoittamaan ihmisten aikoihin niin saattaisi tulla järkevämpääkin tekstiä. :D

Lähetä kommentti