Donut candy chocolate chips

Maanantai omar-munkki ja pussillinen kirpeitä TV-Mixejä, tiistai lakritsimunkki ja irttareita keskiviikko ananasviineri ja irttareita torstai lakritsimunkki ja irttareita. Ahmin - oksennan, ahmin - oksennan, ahmin - oksennan... yhä uudestaan... ja uudestaan... kerta... toisensa... jälkeen. Ja jos ahmii niin sitten ne on kanssa oksennettavakin. Ei niitä voi sisällekään jättää kerryttämään läskiä. Ja joka kerran jälkeen mä oon niin vihainen itselleni, että mun tekis mieli lyödä itseäni ja mä päätän Ei enää ikinä, kunnes mä sorrun jälleen seuraavana päivänä.

Myöhemmin mä syön tavallista ruokaa. Sallittua ruokaa. Mut sitten sekin alkaa ahdistaa ikävästi vatsassa ja mun on ihan pakko oksentaa sekin. Minkä jälkeen mun vatsa on taas täysin tyhjä ja mulle tulee vähän ajan päästä uudestaan nälkä, jolloin mä joudun syömään uudelleen.

Niin kun tässä touhussa ei oo enää yhtään mitään järkeä. Siis ei yhtään mitään. Mut eihän tässä voikaan olla. Tää on sairaus. En mä tätä haluaisi tehdä. En mä halua tätä. Mä oon niin täynnä tätä, että mä en jaksa enää soutaa ja huovata tän kanssa. Ihan oikeasti mä oon niin kyllästynyt tähän.

Miks tän piti edes tulla mulle? En mä oo koko syömishäiriöaikaa bulimioinut. Se tuli kuvioihin vasta myöhemmin. Mut voi miks sen piti edes tulla. Mihin katosi mun täydellisen anorektinen itsehilllintä ja syömättömyys, kyky kieltäytyä kaikesta makeasta. Mihin?

Paino 39,6 kg. Se on pitkään ollut jumissa 40,2 kg ja mä luulin, etten mä enää ikinä saa sitä alas, mut nyt se taitaa olla vihdoinkin laskussa. Alle 40 ja mä olen jo heti paljon tyytyväisempi. Ei ahdista enää niin paljon. Enkä mä valehtele.

We're all afraid of something

What are you afraid of?

Mä mietin, että kiinnostaisiko teitä osastopostaus? Musta olisi ehkä kiva kirjoittaa sellainen, mut koska en ole siellä tällä hetkellä (enkä menossa) niin mulla ei ole siitä oikein sisältöä. Joten jos teillä on jotain kysymyksiä osastoon liittyen tai haluatte, että mä kertoisin jotain osastohoidosta niin niitä voi laittaa kommentteina tähän niin voin sitten vastailla niihin.

Ready to try

HONE keskiviikkona. Mä meinaan aina unohtaa, että ei-sairaita varten olis varmaan hyvä aina kääntää lyhennökset. Sillä niitähän riittää: hone, sk, uk, syhä, as, rt, pt tai perhet, sostt, vk... mä en varmaan edes muista kaikkia. Monet kyllä lähinnä osastohoitoon liittyen.

Mut siis hoitoneuvottelu. Paikalla lääkäri, mun omahoitaja, kuntoutumisenohjaaja, sosiaalityöntekijä ja minä. Aluksi tuntui aina kamalan kiusalliselta, kun oli niin paljon ihmisiä ja kaikki puhumassa musta ja mun asioista ja vieläpä mun ollessa paikalla. Tai se kun vastaat jotain ja kaikki tuijottaa sua. Mut kaikkeen tottuu.

Mennään lääkärin huoneeseen. Honet ja perhetapaamiset on aina siellä, koska se on isoin huone. Sosiaalityöntekijä menee istumaan mun vakkaripaikalle. Höh, mihin mä nyt istun?

Käydään läpi mun tilannetta. Sovitaan, että hoitoa jatketaan vielä ainakin jonkin aikaa. Mä saan tehtäväksi kirjata ylös seuraavaksi polikerraksi mun motivaatioita kuntoumisen eri osa-alueita kohtaan.

Mietitään myös uuden masennuslääkkeen aloittamista. Brintellix. Melko uusi lääke, josta ei taida olla vielä ihan hirveästi tietoa. Vähän kalliimpikin, mut auttaisi kognitiivisiin toimintoihin ja on kuulemma auttanut monilla keillä ei tavalliset ssri-lääkkeet ole auttaneet. Oon halukas kokeilemaan. Etenkin toimivuus kognition osalta kiinnostaa. Jos sais pään toimimaan. Vielä vaan ei voi aloittaa, koska täytyy ajaa Seronil ensin alas. Mut kahden viikon päästä.

I'm ready to die try.

L is for Loser

Maanantai. Koulu alkoi. Iltalukio ja siellä kemia ja maantieto. Mä täytin just 27 ja mä menin takaisin lukioon. Vähän säälittävää. Sillä kun mä kuitenkin oon jo ylioppilas vm. -09 ja mun pitäisi olla täyttä päätä opiskelemassa... tai melkeinpä olla jo valmistunut. Mut mä oonkin sairas.

Mä hain keväällä lukemaan manttua sekä luokanopettajuutta yliopistoon, että musta tulis se bilsan- ja mantunope, joka mä haluaisin olla. Mua ei kuitenkaan taaskaan valittu. Hakijalla ei ole edellytyksiä suoriutua opinnoista. Kiva, niiku kiitti vaan. Vaikka tottahan se on. En tiedä, näkeekö ne aina jotenkin, että mä olen sairas. Kun enhän mä sitä niille kerro.

Mä haen ja haen, mut minään vuonna mua ei vaan valita. Ihan realistisesti niin en mä edes taida olla opiskelukykyinen tai pystyisi suoriutumaan niistä opinnoista. Sitä mun lääkäritkin sanoo. Opiskelu- ja työkyvytön, kuntoutustuella. Mut mä haluan kuitenkin joka kevät hakea. Mä haluan edes yrittää edetä elämässä, mennä eteenpäin, olla normaali... niin kuin muutkin. Mä haluan näyttää, että mä kuitenkin yritän, että Hei, mä olen nyt turha ja hyödytön tälle yhteiskunnalle, mut mä silti hei yritän, ihan oikeesti hei teen kaikkeni ja yritän.

Mä en tiedä, ajatteleeko joku, että mun arki on tällä hetkellä niin kivaa ja helppoa, kun mulla ei ole mitään velvollisuuksia ja mä voin tehdä mitä mua huvittaa. Mut tää ei oo kivaa. Tuntea olevansa hyödytön, luuseri, taakka, toisten verorahoilla eläjä. Ihan sama, vaikka mulla onkin mahdollisuus tehdä mitä vaan kivaa niin mä en jaksa tehdä mitään tai mikään ei tunnu enää kivalta. En mä tätä halunnut. Mä haluaisin vaan olla niin kuin muutkin. Tavallinen.

Toissa viikolla oli tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa mun tulevaisuuden suunnitelmista ja kuntoutumisesta. Se ehdotti kaikkea sellaista kuin Ohjaamo, Vamos ja arjenhallintataitoryhmä. Mä itse asiassa hain sinne taitoryhmään, mut jäin varasijalle, kun hakijoita oli niin paljon ja totta kai ne valitaan, ketkä sitä eniten tarvitsee. Eikä se nyt oikeammin haittaa. Noi muutkin kuntoutumistoiminnat olis mulle varmaan ihan hyviä, mut eniten halusin kuitenkin palata aineopiskelijaksi lukioon. Siellä opiskeluun mulla on oikeesti nyt motivaatiotakin. Ja lähinnä se on ihan sama, mitä mä teen, kunhan mä teen jotain, mikä saa mut päivisin poistumaan kotoa ja tukee kuntoutumista, etten mä vaan päivästä toiseen makaa sängyssä.

Koulua on kaks tuntia päivässä, maanantaista torstaihin. Sos.tt. sanoi, että mun pitäisi ottaa alkuun vaan yksi kurssi, mut mä halusin ottaa sekä mantun että kemian. Lukiossa mä luin fyssaa ja kemmaa (kaikki kurssit LOL), mut mun vointi ei riittänyt oikein niihin, kun oli niin paljon kaikkea muuta pakollista mitä piti suorittaa. Mut nyt mulla on aikaa ja ehkä jopa jaksamistakin. Tänään oli eka kemman tunti ja mä oon oikeesti innoissani siitä. Lisäks mä aion ottaa manttua (ja ehkä bilsaakin), joka valmentais mua kevään pääsykokeisiin.