Mä hain keväällä lukemaan manttua sekä luokanopettajuutta yliopistoon, että musta tulis se bilsan- ja mantunope, joka mä haluaisin olla. Mua ei kuitenkaan taaskaan valittu. Hakijalla ei ole edellytyksiä suoriutua opinnoista. Kiva, niiku kiitti vaan. Vaikka tottahan se on. En tiedä, näkeekö ne aina jotenkin, että mä olen sairas. Kun enhän mä sitä niille kerro.
Mä haen ja haen, mut minään vuonna mua ei vaan valita. Ihan realistisesti niin en mä edes taida olla opiskelukykyinen tai pystyisi suoriutumaan niistä opinnoista. Sitä mun lääkäritkin sanoo. Opiskelu- ja työkyvytön, kuntoutustuella. Mut mä haluan kuitenkin joka kevät hakea. Mä haluan edes yrittää edetä elämässä, mennä eteenpäin, olla normaali... niin kuin muutkin. Mä haluan näyttää, että mä kuitenkin yritän, että Hei, mä olen nyt turha ja hyödytön tälle yhteiskunnalle, mut mä silti hei yritän, ihan oikeesti hei teen kaikkeni ja yritän.
Mä en tiedä, ajatteleeko joku, että mun arki on tällä hetkellä niin kivaa ja helppoa, kun mulla ei ole mitään velvollisuuksia ja mä voin tehdä mitä mua huvittaa. Mut tää ei oo kivaa. Tuntea olevansa hyödytön, luuseri, taakka, toisten verorahoilla eläjä. Ihan sama, vaikka mulla onkin mahdollisuus tehdä mitä vaan kivaa niin mä en jaksa tehdä mitään tai mikään ei tunnu enää kivalta. En mä tätä halunnut. Mä haluaisin vaan olla niin kuin muutkin. Tavallinen.
Toissa viikolla oli tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa mun tulevaisuuden suunnitelmista ja kuntoutumisesta. Se ehdotti kaikkea sellaista kuin Ohjaamo, Vamos ja arjenhallintataitoryhmä. Mä itse asiassa hain sinne taitoryhmään, mut jäin varasijalle, kun hakijoita oli niin paljon ja totta kai ne valitaan, ketkä sitä eniten tarvitsee. Eikä se nyt oikeammin haittaa. Noi muutkin kuntoutumistoiminnat olis mulle varmaan ihan hyviä, mut eniten halusin kuitenkin palata aineopiskelijaksi lukioon. Siellä opiskeluun mulla on oikeesti nyt motivaatiotakin. Ja lähinnä se on ihan sama, mitä mä teen, kunhan mä teen jotain, mikä saa mut päivisin poistumaan kotoa ja tukee kuntoutumista, etten mä vaan päivästä toiseen makaa sängyssä.
Koulua on kaks tuntia päivässä, maanantaista torstaihin. Sos.tt. sanoi, että mun pitäisi ottaa alkuun vaan yksi kurssi, mut mä halusin ottaa sekä mantun että kemian. Lukiossa mä luin fyssaa ja kemmaa (kaikki kurssit LOL), mut mun vointi ei riittänyt oikein niihin, kun oli niin paljon kaikkea muuta pakollista mitä piti suorittaa. Mut nyt mulla on aikaa ja ehkä jopa jaksamistakin. Tänään oli eka kemman tunti ja mä oon oikeesti innoissani siitä. Lisäks mä aion ottaa manttua (ja ehkä bilsaakin), joka valmentais mua kevään pääsykokeisiin.
8 kommenttia:
Kuulostaa tosi hyvältä :) Itse olen 30 ja tiedän ikäisiäni jotka käy iltalukiota ihan itseään kehittääkseen, tai koska esim. haluaa edetä uralla ja kaipaa niitä tiettyjen aineiden taitoja. Olen itsekin haikaillut välillä takaisin lukioon kun tuntuu että se oli ainoa paikka jossa on kokenut pärjäävänsä melkein kaikessa.
Mahtavaa, että on suunnitelmia ja toteutat niitä. Kaikesta huolimatta sulta jää nyt yksi olennainen askel väliin matkalla elämään: paraneminen. Mitä itse ajattelet siitä, että jos elämä ei voi edetä ilman sairauden selättämistä, valitsetko elämän vai anoreksian? Sitä olisi tärkeää miettiä.
<3 i
Minkä takia et käy enää terapiassa? :O
On jotenkin omituista, että kutsut maantietoa manttuna kun meillä peruskoulussa ja lukiossa maantietoa kutsuttiin mantsaksi :D
Mäkin olen aina pärjännyt koulussa hyvin, tosin lukiossa en enää niinkään voinnin ollessa sen verran huono. Mut lähinnä se, että mä olen aina viihtynyt koulussa ja mennyt sinne mielelläni. Ei vaan siksi, että opiskelu on ollut mulle helppoa, mut just sairastuttuani, se oli se paikka, jossa oli kavereita, muutenkin ihmisiä, jotka välittää ja tunneilla sai ajatuksia muuhun, kun oli pakko keskittyä opetukseen. + tietty kaikki sellaiset tunnit kuten liikka ja köksä. <3
Paraneminen. Mä en tiedä itsekään. Kun joka toinen päivä mä haluan kuolla ja joka toinen päivä vielä yrittää. Välillä mulle on siis ihan sama, onko mulla anoreksia vai ei, koska mä en halua kuitenkaan elää, mut sit muulloin... mä en ole varma. Vielä mä en ole halukas luopumaan anoreksiasta, mut jossain vaiheessa ihan varmasti olisin.
Jos meinaat psykoterapiaa niin se oli nuorisopuolella ja jouduin lähtemään, kun täytin 23. Nyt en kuulemma edes saisi Kelan tukemaa terapiaa, koska bmi on liian matala ja oon liian huonossa kunnossa terapiatyöskentelyyn, joten en oo sitä sitten edes yrittänyt hakea. Mut käyn kyllä polilla juttelemassa sairaanhoitajan kanssa.
Hetkonen... nyt en oo ihan varma, kutsuiko meilläkin jotkut maantietoa mantsaksi. Enemmän kyllä mantuksi. Toinen mikä jakaa on sitten kotitalous. Köksä vai kotsa? Meillä ehdottomasti köksä. :D
Meillä kotsa. Ja sitten se kaikista jyrkin mielipiteen jakaja; kuuluuko ananas pizzaan vai ei?😂😂 (Minusta kyllä😅)
Eeeeii ei kotsa... :D mut ananas joo aivan ehdottomasti kuuluu pizzaan. Piste. :D
Lähetä kommentti