RECOVER

Tänään kuntoutumista. Tai no jokainen päivähän on kuntoutumista. Recovery doesn't have a day off. Aloitin tammikuussa uudessa kuntoutumispaikassa. En halua tarkemmin kertoa paikan nimeä tai edes muuta, vaikka asunkin isommassa kaupungissa ja täällä on useampikin toimintapaikka mielenterveyskuntoutujille.

Käyn siellä kahdesti viikossa avopolin lisäksi, jotta mun päivissä olisi tekemistä ja lähtisin kotoa ulos. Jotta kuntoutuisin. Siellä tehdään vähän kaikenlaista: suunnitellaan tulevaisuutta - jatko-opintoja tai työllistymistä, kokkaillaan, askarrellaan, tutustutaan erilaisiin harrastuksiin tai lajeihin ym. Vähän kaikkea siis. Harjoitellaan, mikä kellekin on hankalaa: kotoa lähteminen, vuorovaikutustaidot, sosiaalisuus, uusien asioiden kokeilu, normaali vuorokausirytmi...

Mä oon tykännyt kyllä käydä siellä, vaikka välillä on vaikea lähteä sinne heti aamusta ja jaksaa olla siellä. Jaksaa olla useampi tunti. Mut yritän kuitenkin käydä siellä. Että mä tekisin edes jotain. Että mä edes yrittäisin. Teen sen, mihin tässä kunnossa kykenen ja mitä multa odotetaan. Mut kyllä mä olen huomannut, että mä voin ja jaksan paremmin, kun mä menen sinne.

Siellä voi myös syödä aamupalan ilmaiseksi. Mä en ole syönyt kertaakaan. En mä ole pystynyt. Syömään ison pöydän ääressä yhdessä muiden kanssa, kun muutenkin vaan tosi harva syö. Kaikki vaan kattoisi, että Läski se siinä vaan syö... ei pitäis kyllä noin läskin syödä, ei ja noin paljon vielä. Mä tiedän, ettei toi ole totta. Todellisuudessa kukaan ei katsoisi, kukaan ei ajattelisi yhtään mitään, mutta silti mä voin kuulla noi sanat mun päässäni. Läski syö. Kattokaa, siinä se läski pupeltaa menemään.

Mutta tänään mä söin siellä ekaa kertaa aamupalan! Olin puhunut ohjaajien kanssa, että on vaikea jaksaa päivää ja usein alkaa heikottaa kun ei syö, mutta en vaan pysty syömään toisten nähden. Saan siis syödä yksin toisessa huoneessa. Se kiinnittää varmaan enemmän huomiota kuin yhdessä toisten kanssa syöminen, mutta kun en yksinkertaisesti vaan kykene siihen. Mut ainakin saan nyt syötyä ja jaksan eikä mun tarvitse miettiä toisten ajatuksia. Mutta ehkä jonain aamuna yritän syödä yhteisessä tilassa... ehkä.

Tänään siis siellä, huomenna polipäivä.

Sucked into the Black Hole

Kaikenkattava, kaikkialle ulottuva, mitäänsanomaton tyhjyys. Sanoja ei ole. Mitään muuta ei ole. On vain tyhjyys. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, tunnista toiseen tämä on tätä samaa. Mä luulin, että tähän voi turtua, mut mä en ole siitäkään enää varma.

Mä olen jo kuollut. Vaikken kuitenkaan ole. Mä olen pelkkä tyhjä kuori ajan virrassa. Miten tästä enää muututaan takaisin eläväksi ihmiseksi? Mä en todellakaan tiedä.

Miten olla onnellinen, jos ei osaa olla? Mä yritän. Yritän, yritän, yritän niin kovasti, mut mä en vaan osaa. Mä annan elämälle aina uuden mahdollisuuden vaan huomatakseni, että se kaikki on ihan turhaa. Mikään ei muutu. Mikään ei tunnu enää miltään. Ei hyvässä eikä pahassa. Mistään en saa enää iloa. En, vaikka kuinka yritän. Kaikki on harmaata ja yhdentekevää. Mulla ei ole edes sanoja kuvaamaan tätä. Tää on ja samalla ei ole yhtään mitään.

Maailma pyörii, mut mä olen ja pysyn paikallani. Mä en liiku suuntaan enkä toiseen, mä olen jumittunut tähän. Mä haluan joko päästä elämässä eteenpäin tai sitten kuolla. Mä en voi jatkaa enää näin.

Musta tuntuu, että osastojakso voisi olla mulle tässä vaiheessa hyväksi, mut mä en tiedä, ottaako kukaan mua sinne. Sä tulet tänne vaan vuosi toisensa jälkeen uudestaan ja taas uudestaan. Sun pitäis tehdä sun elämälles jotain. Ehkä mä en enää jaksa tehdä mitään. Mä olen niin kovin väsynyt.

Mutta mitä mä halusin tulla teille kertomaan, on että tänään lauantaina tulee anoreksiaelokuva Thinspiration a.k.a. Starving in Suburbia (2014) Herolta klo 21.00! Nimi on tuttu, mutta mä en muista nähneeni elokuvaa, joten ainakin mä aion sen tänään katsoa.