Käyn siellä kahdesti viikossa avopolin lisäksi, jotta mun päivissä olisi tekemistä ja lähtisin kotoa ulos. Jotta kuntoutuisin. Siellä tehdään vähän kaikenlaista: suunnitellaan tulevaisuutta - jatko-opintoja tai työllistymistä, kokkaillaan, askarrellaan, tutustutaan erilaisiin harrastuksiin tai lajeihin ym. Vähän kaikkea siis. Harjoitellaan, mikä kellekin on hankalaa: kotoa lähteminen, vuorovaikutustaidot, sosiaalisuus, uusien asioiden kokeilu, normaali vuorokausirytmi...
Mä oon tykännyt kyllä käydä siellä, vaikka välillä on vaikea lähteä sinne heti aamusta ja jaksaa olla siellä. Jaksaa olla useampi tunti. Mut yritän kuitenkin käydä siellä. Että mä tekisin edes jotain. Että mä edes yrittäisin. Teen sen, mihin tässä kunnossa kykenen ja mitä multa odotetaan. Mut kyllä mä olen huomannut, että mä voin ja jaksan paremmin, kun mä menen sinne.
Siellä voi myös syödä aamupalan ilmaiseksi. Mä en ole syönyt kertaakaan. En mä ole pystynyt. Syömään ison pöydän ääressä yhdessä muiden kanssa, kun muutenkin vaan tosi harva syö. Kaikki vaan kattoisi, että Läski se siinä vaan syö... ei pitäis kyllä noin läskin syödä, ei ja noin paljon vielä. Mä tiedän, ettei toi ole totta. Todellisuudessa kukaan ei katsoisi, kukaan ei ajattelisi yhtään mitään, mutta silti mä voin kuulla noi sanat mun päässäni. Läski syö. Kattokaa, siinä se läski pupeltaa menemään.
Mutta tänään mä söin siellä ekaa kertaa aamupalan! Olin puhunut ohjaajien kanssa, että on vaikea jaksaa päivää ja usein alkaa heikottaa kun ei syö, mutta en vaan pysty syömään toisten nähden. Saan siis syödä yksin toisessa huoneessa. Se kiinnittää varmaan enemmän huomiota kuin yhdessä toisten kanssa syöminen, mutta kun en yksinkertaisesti vaan kykene siihen. Mut ainakin saan nyt syötyä ja jaksan eikä mun tarvitse miettiä toisten ajatuksia. Mutta ehkä jonain aamuna yritän syödä yhteisessä tilassa... ehkä.
Siellä voi myös syödä aamupalan ilmaiseksi. Mä en ole syönyt kertaakaan. En mä ole pystynyt. Syömään ison pöydän ääressä yhdessä muiden kanssa, kun muutenkin vaan tosi harva syö. Kaikki vaan kattoisi, että Läski se siinä vaan syö... ei pitäis kyllä noin läskin syödä, ei ja noin paljon vielä. Mä tiedän, ettei toi ole totta. Todellisuudessa kukaan ei katsoisi, kukaan ei ajattelisi yhtään mitään, mutta silti mä voin kuulla noi sanat mun päässäni. Läski syö. Kattokaa, siinä se läski pupeltaa menemään.
Mutta tänään mä söin siellä ekaa kertaa aamupalan! Olin puhunut ohjaajien kanssa, että on vaikea jaksaa päivää ja usein alkaa heikottaa kun ei syö, mutta en vaan pysty syömään toisten nähden. Saan siis syödä yksin toisessa huoneessa. Se kiinnittää varmaan enemmän huomiota kuin yhdessä toisten kanssa syöminen, mutta kun en yksinkertaisesti vaan kykene siihen. Mut ainakin saan nyt syötyä ja jaksan eikä mun tarvitse miettiä toisten ajatuksia. Mutta ehkä jonain aamuna yritän syödä yhteisessä tilassa... ehkä.
Tänään siis siellä, huomenna polipäivä.
4 kommenttia:
Mutta mitä merkitystä sillä nyt ylipäätään äärimmilläänkään olisi, vaikka oliskin läski tai muut miettisivät, että joku toinen on läski ja arvostelisivat syömistä? Mitä merkitystä sillä on kuinka läski kukakin on ja miten paljon syö? Ihan tässä elämässä, mutta varsinkaan kuolleena? Jotkut on läskejä ja jotkut vähemmän läskejä; onneksi sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvä ihminen pyrkii olemaan itselle ja muille ja koko tälle yhteiselle universumille.
Tosi hyvältä kuulostaa! Rohkea olet :) Ja hienoa että aamiainen yhteisessä pöydässä on kuitenkin se tavoite. Muistan kuinka kamalaa oli kun ehkä ensimmäisen kerran uskaltauduin bussissa syömään jotain, ja sitten joku lapsi huusi kovaan ääneen "toi täti syö suklaata! ja sen jälkeen kaikki todellakin katsoi :D
Siis sehän se just, että sillä ei olis yhtään mitään merkitystä.
Joo, kiitti! :) Ja itse asiassa tavoite - yhteisessä pöydässä syöminen - on jo onnistunut, jei! Mut ai kauhee, mä saisin tossa tilanteessa varmaan jonkun paniikkikohtauksen, koska syömishäiriö. :D
Lähetä kommentti