I've had enough

Mä en jaksa. Mä en vaan yksinkertaisesti jaksa enää. Enjaksaenjaksaenjaksa!!! Kaikki menee koko ajan vaan päin helvettiä. Mistään ei tuu mitään. Mikään ei onnistu.

Ne sanoo aina, että pitää nousta ylös ja yrittää uudelleen, mut entä jos ei koskaan onnistu? En mä jaksa enää edes yrittää. Mä epäonnistun aina. Jos edes joskus onnistuis jossakin, mut mä mokaan kaiken. Aina. Ihan. Kaiken. Ihan pienet ja helpotkin jutut.

Mä en tiedä, itkisinkö vai huutaisinko. Vai tekisinkö molempia. Tekee mieli pistää jotain ihan konkreettisesti paskaks. Ihan sama mitä. Purkaa tää ahdistus johonkin. Mua ahdistaa muutenkin, mut kun asiat ei suju ja siitä syystä mulle aiheutuu vaan lisää työtä ja selvitettävää niin se saa mut vaan ahdistumaan lisää.

Kohta mä hajoan tän ahdistuksen takia totaalisesti. Hajoan ihan pieniksi palasiksi ja sitten ne kantaa mut osastolle ja yrittää liimata mua kasaan. Mut sitten on jo liian myöhäistä. Silloin mä oon mennyt lopullisesti rikki. Hajonnut korjauskelvottomaksi eikä ne tulisi saamaan mua enää kokonaiseksi.

Ehkä mä meen nukkumaan ja vedän peiton pään yli enkä enää koskaan aio herätä tai nousta sängystä ylös. En tehdä mitään. En yrittää mitään. Mä haluun vaan kadota sinne täkkien ja lakanoiden uumeniin ja lakata olemasta.

Best friends 4-ever

Mä halusin taas kirjoittaa susta. Tiesitkö sä, että multa on ihan pyydetty, että mä kirjoittaisin taas jotain hyviä muistoja susta, meistä. Mä voin melkein nähdä, kun sä istut siellä pilven reunalla ja heiluttelet jalkojasi. Sä virnistät ja sanot jotain nokkelaa niin kuin No mut miks ei pyydettäisi, kun mähän oon niin ihana.

Arvaa mistä mulle tuli mieleen kirjoittaa susta? Tosta edellisestä biisipostauksesta. Sä varmaan huomasit minkä bändien biisit muistuttaa mua susta. Maroon 5. No mut sehän oli sun lempibändi. Ja Indicaakin sä kuuntelit. Ja nyt... nyt sä nyrpistät (sellaiseen söpöön tapaan) nenääsi, Red Hot Chili Peppers. Joo sä kirjoitit ystäväkirjoihin sen inhokkibändiksesi, vaikka sä taisit tehdä sen vaan piruillaksesi, koska se oli mun lempibändi. Mut niiden biisejä mä kuuntelin silloin, kun mulla oli ikävä sua. Ja Maroon 5:n, totta kai.

Mut niin ne muistot...

Me tultiin kerran ala-asteella kouluun tismalleen samanlaisissa vaatteissa. Mustat housut, samanlainen punainen neule ja samanlaiset kengät. Kaikki kysyi koulussa oltiinko me sovittu mitä laitetaan päälle. Me väitettiin kaikille ettei oltu, vaikka kyllä ne taisi tajuta että oltiin me.

Me keksittiin toisillemme lempinimet ja päätettiin alkaa käyttää salakieltä viesteissämme, ettei kukaan tietäisi mitä me kirjoitellaan. Se salakieli oli niinkin omaperäisesti kuin Aku Ankasta eikä me muutenkaan sitä jaksettu koskaan missään käyttää. Aivan liian työlästä ja hankalaa. Kouluun me ostettiin samanlaiset Horze-penaalit (koska hevoset) ja yökouluun tuotiin viimeistä piirtoa myöten samanlaiset eväät, voileivät kruunumeetwurstilla (se oli meidän lempparia). Vitosella alettiin yhtä aikaa kasvattaa otsatukkaa pois, koska se oli meidän mielestä yhtäkkiä kamalan lapsellinen.

Vitosella meillä oli koulussa hiihtoa. Me hiihdetään yhdessä, totta kai! Tarkoitus oli hiihtää muutaman kilometrin matka hiihtomajalle. Meillä oli eväät, että jaksetaan varmasti se "pitkä ja raskas" matka. Mitä meillä sitten oli eväänä? No irttareita!

Me oltiin hyviä hiihtäjiä, mut aina vähän väliä matkaan tuli taukoja, kun pysähdyttiin ladun varteen napostelemaan. Oliks ne nyt mun repussa vai sun? Mun. No oota mä otan ne. Älä heilu, en mä saa niitä täältä. Ei me oltu ajateltu, että totta kai pakkasella ne irttarit oli kivikovia. Mut siitä huolimatta ne maistui hyvältä ja me seistiin ladun vieressä mussuttamassa niitä samalla kun jotkut aikuiset sivakoi ohi ja loi meihin kummeksuneita katseita. Otetaaks vielä yhet? No okei yhet, mut sit jatketaan matkaa. Haluuksä hiihtää välillä ekana? Okei. Ja me katottiin toisiamme ja hymyiltiin.

Meillä oli samanlaiset suksetkin. Tummansiniset Atomicit. Vaikka se oli vaan silkkaa sattumaa. Mä muistan, kun mulle ostettiin lukioon uudet sukset. Kun sua ei enää ollut. Se tuli varmaan alitajunnasta, mut mä halusin silloinkin siniset Atomicit. Urheilukaupassa ei ollut ja mulle ostettiin punaiset Peltoset ja mä meinasin alkaa itkeä, vaikka myyjä vakuutti, että ne on vähintään yhtä hyvät kuin Atomicit. Mut se myyjä ei tiennyt.

Sitten tuli kesä ja me mentiin lammelle uimaan. Me oltiin ostettu Siwasta herkkuja mukaan rannalle. Sä olit ostanut Fasu-paloja (silloin niiden nimi oli vielä Fasu-palat) ja ne pehmeni auringossa. Hei nää sulaa, nyt syödään nää äkkiä! Sormet suklaassa me sitten tungettiin suumme täyteen Fasu-paloja ja syötiin niitä kilpaa ja naurettiin.

Sulla oli sellainen iso uimarengas. Me puhallettiin yhteisvoimin se täyteen (ja oltiin sen jälkeen puolikuolleita ja päätettiin ettei enää ikinä puhalleta mitään kellukkeita suurempia uimaleluja) ja sitten sä istuit siinä ja mä työntelin sua ympäri lampea. Sitten me vaihdettiin. Sä työntelit rengasta ja olit opas, joka esitteli mulle nähtävyyksiä, jotka tosin rajoittuivat rantakaislikkoon ja hyppytorniin. Mä otin mukavan asennon ja rentouduin. Sightseeingin päätteeksi sä sitten humautit mut renkaalta veteen just kun mä osasin sitä vähiten odottaa. Mä pärskin vettä ja nauroin ja vannoin kostavani sulle.

Soundtrack of my life

Tätä oli toivottu eli sitä biisihaastetta, joka on kiertänyt Facebookissakin. Biisit ei oo missään tarkassa järjestyksessä, mut ehkä ne tärkeimmät kuitenkin ensin. Joo ei ollut muuten ihan helppoa tehdä lista, kun sai valita vaan 10 biisiä.

10 biisiä, jotka ovat koskettaneet minua eniten

1. Babybird - Failed Suicide Club
2. Superchick - Courage
3. Kate Bush - Wild Man
4. Jenni Vartiainen - Seili
5. Aki Sirkesalo - Parempaa aikaa
6. Nightwish - Ghost Love Score
7. Protoni - Tyttörukka
8. Näkä & Co - Avoin kirje
9. Gregorian - In The Air Tonight
10. Zen Café - Lohdutan Sua

10 biisiä, jotka muistuttavat minua Eevasta ♥

1. Maroon 5 - Secret
2. Red Hot Chili Peppers - I Could Die For You
3. Nightwish - Two For Tragedy
4. Maroon 5 - Sweetest Goodbye
5. Indica - Ikuinen virta
6. Gorillaz - El Manana
7. Red Hot Chili Peppers - Tear
8. James Blunt - Goodbye My Lover
9. Spice Girls - Wannabe
10. Linkin Park - In The End

Not eating nectarines anymore

Keskiviikon ruokapäiväkirja

Kahvi maidolla = 8 kcal

8 viinirypälettä, 100g raejuustoa, 70g tonnikalaa vedessä,

tomaatti + lasi Fun Lightia = 200 kcal

2 mukia teetä maidolla = 8 kcal

Lämmin kuppi = 80 kcal

Nektariini + 8 viinirypälettä = 84 kcal

2dl mehukeittoa = 16 kcal

= 396 kcal

Oh God, mun päivä alkoi niin hyvin, mut totta kai illalla iski kauhea nälkä ja mä vaan söin ja söin ja söin. Mut onneks päivän kalorisaldo ei oo enempää kuin 396 kcal. Silti outoa, kun ei ole syönyt paljoa mitään, mut ihan pienet ruuat kerryttää hirveästi kalorisaldoa. Kuten vaikka toi Lämmin kuppi. 80 kcal ja se oli pelkkää litkua. Olis nyt ollut edes jotenkin keitontapaista, että pitäis edes nälkää.

Samaten nektariini. Mitäs vattua, yhdessä nektariinissa on 60 kcal! Seriously? Joo eipä päädy ne enää mun kauppalistalle ei. Mut pakko syödä toi korillinen loppuun. En viiti heittää roskiinkaan.

Chemical cocktail

Mä lakkasin syömästä onnenpillereitä just siks, että mun olo olis taas selkeä ja normaali. Ettei koko ajan tuntuis siltä kuin eläis jossain turruttavassa sumussa, joka pistää pään ja ajatukset totaalisesti sekaisin. Mut nyt mä vasta meninkin sekaisin. Ilman lääkkeitä mun pitäis olla normaali. Olla tietty masentunut ja ahdistunut, mut normaali. Ei tällä tavalla totaalisen fucked up. Tää on oikeestaan vähän... pelottavaakin.

Äiti aina varoitteli masennuslääkkeistä. Mitä kemikaaleja mä oikein suustani alas laitan, mitä ne tekee mun elimistölle. Lääkkeiden vaikutusta pitkään jatkuvalla käytöllä ei ole edes tutkittu! Ja mä olen jo 9 vuotta tunkenut kehooni vapaaehtoisesti erilaisia pillereitä. Nappia napin perään. Kun yhdestä menee tehot, vaihdetaan toiseen. Kaikkea olen kokeillut, mikään ei ole loppupeleissä auttanut. Mut mun on ollut pakko syödä niitä. Mä en selviä ilman pillereitä. Ilman niitä mä en jaksa elää.

Mä oon vasta nyt herännyt ajattelemaan asiaa. Mä en oo enää minä. Musta on tullut joku ihan muu. En mä taida olla enää edes ihminen. Mä olen jotain... muuta. Mitä mulle on tapahtunut? Mikä musta on tullut? Mitä ne on mulle tehneet?

Kannattaa katsoa tää MOT:n dokkari Masentavat lääkkeet, ainakin jos itse nappailee pillereitä. Ohjelma on katsottavissa vielä tän päivän ajan. Nää seuraavat lainaukset on ko. ohjelmasta.

"Nämä lääkkeet tehoavat vakavaan masennukseen ja siihenkin kehnosti".
"Noin 10% potilaista masennuslääkkeet laukaisevat kaksisuuntaisen mielialahäiriön".
"Väliaikainen onglema kroonistuu, koska masennuslääkkeet muuttavat ihmisen persoonallisuutta."

- Peter Gotzsche

Mä vaihdoin just Ketipinorin Triptyliin. Pakkausselosteen mukaan Triptyl kohottaa masentunutta mielialaa vaikuttamatta normaaliin mielialaan. Mua silti epäilyttää. Mä haluisin lopettaa Triptylin ja kaiken muunkin, mut miten mä sitten saan nukuttua? Mitkään antihistamiinit tai melatoniinit ei auta. Enkä mä jaksa elää ilman pillereita. Mut mä en halua enää syödä niitä! En halua!

Losing my mind

Mä en tiedä miten mä kuvailisin mun nykyistä olotilaa. Mä en osaa. Mä en löydä sanoja. Mä oon vaan... sekaisin. Mä oon mennyt ihan vitun sekaisin. Mut samalla mä oon jotenkin tyhjä. Jos se edes on mahdollista. Mä en pysty ajattelemaan. Mä en pysty tekemään mitään. Mä osaan vaan sanoa, että mun tila on mennyt huonommaks. Paljon huonommaks. Huonommaks kuin koskaan aiemmin...

Mä en enää edes tiedä kuka mä olen vai olenko mä kukaan. Ainakaan mä en ole se, joka mä joskus olin tai joka mun edes pitäisi olla. En mä taida olla koko aikaa ihan tietoinen ajankulustakaan. Tai olenko mä täällä vai jonkun aikaa jossain muualla, jossain toisessa todellisuudessa, vai missä mä olen?

Ehkä mun olisi vaan parasta mennä osastolle. Ehkä mun pää selviäisi siellä. Ehkä ei. Mut mä en voi mennä sinne, koska ne pakottaa mut syömään. Ja jos mä syön, mä lihon. Mä en voi syödä. En voi en voi en voi.

Mut mä en voi jatkaa näinkään. Muuten mä hajoan kohta lopullisesti...

A b c d ... what would I wanna be?

Viime viikolla oli vika käynti nykyisen psykologini luona. Ensi viikolla hänen tuolissaan istuisi miespsykologi.

Psykologi: Mitä sä olet suunnitellut syksylle, jos sä et tule valituksi sinne yliopistoon?
Minä: Njaa... en mä tiiä. Ehkä mä lähen Tokioon. En mä tiiä, mitä mä sitten teen. Ei mulla oo sitten mitään syytä olla enää täällä. Enkä mä tiiä meenkö mä sinne Tokioonkaan. Ei sekään enää oikein innosta.

P: Tässä olis tälläinen kehonkuva-arviointi. Voisitko sä katsoa mikä näistä kuvaa sun mielestä sua itseäsi ja mikä näistä sä tahtoisit olla?

Psykologi ojentaa paperin, jossa on kuvattuna viisi eri naista erilaisine vartalotyyppeineen a:sta e:hen. A on superlaiha anorektikko tikkuraajoineen, e on merkittävästi ylipainoinen.

Minä: C. Mut mä en oo noin tasaisen laiha. Mulla on esim. kamalan isot reidet mun kokoon nähden. Mä taas tahtoisin olla hmm... jotain a:n ja b:n väliltä. A on kyllä aika luiseva, mut b on taas liian iso.
P: Musta sä olet kyllä jo nyt b.

Mitä!? En kyllä varmana ole b. En mä oo noin laiha.

P: Niin, tää olikin meidän viimeinen käynti. Musta oli kiva tutustua suhun. Harmi, ettei voitu jatkaa kauempaa.

En osannut puhua mitään. Se on varmaan näiden viimeisten käyntien kirous. Terapiassa kun kävi ihan samalla tavalla. En mä ajatellut, ettei ole mitään järkeä puhua. En tietoisesti, mutta ehkä se oli jotenkin alitajuista. Tuntui vaan, ettei ole mitään kerrottavaa, ei mitään sanottavaa. Ihan sama, vaikka istuttaisiin koko käynti ihan hiljaa eikä puhuttaisi yhtään mitään.

Vika käynti. Ei tuntunut miltään. Ei haikealta. Ei miltään. Ihan sama. Mut eipä meille ollut ehtinyt kehittyäkään mitään tiiviimpää ja läheisempää hoitosuhdetta. Ehkä hyvä niin. Mä kun yritän vieläkin osin toipua terapian loppumisesta.

Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää

Osasto. Mä siis olisin valmista osastokamaa. Taas. Olen mä sitä miettinyt. Pyöritellyt asiaa mielessäni. Mut en mä tiedä.

Välillä mä tavallaan jopa ihan haluaisin osastolle. Osastolla mä olisin turvassa. Turvassa itseltäni. Siellä mä olisin myös turvassa ympäröivältä maailmalta ja sen vaatimuksilta ja velvoitteilta, joihin mä en kykene vastaamaan. Musta ei ole yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi.

Mut sen takia mä en saa olla osastolla. Ehkä ne ei edes ottaisi mua sinne. Viimeksikin mut laitettiin siinä vaiheessa sieltä ulos. Ne sanoi syyksi, ettei paino nouse riittävästi. Olihan se ihan totta. Mut mä luulen, että todellinen syy oli ihan muu. Mä taisin alkaa laitostua. "Sä et voi pakoilla maailmaa täällä". Niin ne sanoi. Mä muistan.

Sitä paitsi osastolla mä tulisin joka tapauksessa olemaan syömishäiriöpotilas. Mun masennusta ei edes hoideta ennen kuin anoreksia on kunnossa. Mua hoidettaisiin siellä anorektikkona ja mä joutuisin syömään kamalia määriä ruokaa. Enkä mä tasan mene sinne lihotettavaksi. En varmana mene. Mä kun olen just saanut painon laskemaankin. Ehei, ei onnistu.

Mut musta on alkanut tuntua, etten mä ehkä enää tulekaan toimeen omillani. Mitä jos mä en pärjääkään... Sitten mun olisi parasta olla osastolla...

On matkallaan aalloilla Airiston

Sofia, ryysyläinen

Kun taakseen hän katsoo niin siellä yhä on

tuttu tie joka kotiin vie

Halki synkän veen

vene hiljalleen

lipuu saareen syrjäiseen

Halki synkän veen

lipuu hiljalleen

Seiliin soudetaan

Seiliin soudetaan

Jos määränpää edessä häämöttää

Siel' saari on tuomittujen

Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää

kuolemaan heikot soudetaan

Mukana naulat ja lautaa

niistä leposijan saa

Sata on Seilissä hautaa

ja satoja vielä kaivetaan

Jenni Vartiainen - Seili

Jos joku nyt miettii, että mikä ihmeen Seili niin Seilin saari sijaitsee Turun saaristossa ja siellä sijaitsi aikanaan leprasairaala. Viimeisen spitaalipotilaan kuoltua vuonna 1785, Seilin hospitaalista tuli mielisairaala, joka oli aikoinaan Suomen suurin. Parantumattomasti sairaille tarkoitettu mielisairaala toimi vuoteen 1962 saakka. Loppuajasta saarella oli vain naispotilaita.

Topeliuksen sanoin: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää". Sillä Seiliin jouduttuaan, Seiliin myös jäi. Tapauksia, jossa Seiliin joutunut olisi katsottu parantuneeksi ja päästetty pois, on vain pari. Eikä pois päässyt edes kuoltuaan, sillä kuolleet haudattiin saarelle.

Seilistä oli aikanaan juttua Ylen dokumenttisarjassa Hulluuden historia, joka hyvin ironisesti näytettiin tv:ssä osastolla ollessani. Sarja ei ole nyt katsottavissa, mutta löysin muutamia artikkeleita Seilistä. Ihan mielenkiintoisia, kannattaa lukea. Lisää löytyy googlettamalla.

100 vuotta täyttävä Signe kertoo työstään mielisairaiden saarella

Irtolaiselämää viettänyt Amanda kuoli Seilin mielisairaalassa

Mielisairaalaa tutkinut: Järkyttavä viesti Seilin saarelta - lue kirje, joka ei koskaan päässyt perille

It's getting bad again

Tää on sitten viimeistä edelliseltä käynniltä, kun en oo jaksanut viime aikoina oikein kirjoitella näitä, soriii...

Psykologi: Mites ootko sä miettinyt sitä osastoa?
Minä: No kun... ei ne ottais mua. Tai ottais ne, mut vaan anoreksian takia, enkä mä halua syödä. Mut ei ne ottais mua minkään muun syyn takia. Niinku masennuksen.

P: Ootko sä onnistunut kehumaan itseäsi, kun sullahan oli se harjoitus vai ootko sä unohtanut sen?
Minä: En oo unohtanut, mut en mä oo keksinyt mitään eikä oo tapahtunut mitään hyviäkään asioita.
P: Tulisko sulle nyt jotain mieleen?
Minä: Öö... no mä jaksoin tehdä ruokaa. Siis ihan kunnon ruokaa. Kun en mä ikinä jaksa. Se on niin työlästä, siinä on liian monta vaihetta ja siinä menee liikaa aikaa. Mut nyt mö jaksoin tehdä ja siitä tuli hyvääkin.

Minä: Niin ja hei mä kävin ravintolassa!
P: Hienoa!
Minä: Se oli tavallaan mun listalla, mitä mä haluan tehdä. Kun mun on tehnyt jo pidempään mieli mennä ulos syömään, mut kun se on kiellettyä. Ja mä päätin, että mä saan tilata siitä listalta ihan minkä annoksen tahansa. Mä otin sitten hampurilaisen ja ranskalaisia, kun siitä mä olin haaveillut.
P: Oliko hyvää?
Minä: No ei... mut ei siis mitenkään anoreksian kannalta vaan siis se vaan ei ollut oikein hyvää. Kauhee pettymys, kun sitä oli odottanutkin...
P: No sitten sun pitää mennä uudestaan!
Minä: Hah, joo no ei sentään. Toi yks kerta ihan riitti.

P: Otetaanko se paino? Ei olla taas muistettu ottaa.
Minä: No mä punnitsin aamulla niin se oli 38,9 kg.
P: Alle 39... no se on kyllä laskenut paljon!

P: Mites sä olet nyt muuten voinut?
Minä: Hajottaa... aika pahastikin.
P: Mitä sä silloin teet, soitatko sä jollekin kaverille tai jollekin?
Minä: En. En mä silloin halua puhua kenenkään kanssa... tai edes pysty. Mä vaan... kärsin. Oon mä muutaman kerran meinannut soittaa hätänumeroon, kun mä oon pelännyt, että teen jotain itselleni, mut en mä oo sitten viitsinyt.
P: Mikset? Onko sun vaikea soittaa?
Minä: No ei, mut en mä oo kokenut, että mun tilanne olis niin vakava, että mä voisin soittaa sinne.
P: Jos sä olet itsetuhoinen niin totta kai sä voit soittaa sinne tai päivystykseen. Sun tilanne on silloin vakava.

P: Entä jos sä aloittaisit sen masennuslääkkeen uudestaan?
Minä: En mä alota. Mulla on nyt niin selkeä olo.
P: Niin, sähän olet kuvannut, että se lääke aiheuttaa sumuisen olon ja kaikki on pelkkää harmaata.
Minä: Joo... ja luovuus kärsii.
P: Ai niin kun sä kirjoitat...

P: Yritetäänkö varata heti ens viikolle aika, kun sä kerran olet voinut nyt huonommin?
Minä: Joo.

EXHAUSTED

Äiti polkee edellä takin helma tuulessa lepattaen. Mä olen jäänyt jo kymmenisen metriä jälkeen. Äiti ei edes huomaa. On vähän tyhmää sotkea näin paljon jäljessä. Kiristän tahtia ja otan äidin kiinni. Serkku kutsui synttärikakkukahveille ja äiti keksi, että mennään se kuutisen kilsaa pyörillä. Kun on nätti ilmakin.

Saavutan pihaan täsmällisesti kahdeksi. Heti kun olen saanut pyörän nojaamaan jalkaansa, rojahdan hengästyneenä pihakivetykselle. Tuli kiire ja jouduttiin sen vuoksi polkemaan aika haipakkaa. Mut mun vikahan se oli. Loppumatkasta oli vielä vastatuultakin. Istun yhä kivetyksellä tasaamassa hengitystä. Äiti luo muhun kummeksuneen katseen "Onks sulla noin huono kunto?".

No vittu on. Onhan se vähän noloa, että äidillä on parempi kunto kuin mulla, mut en jaksa nyt edes hävetä. Oli mullakin ennen hyvä kunto. Vedin muutaman kerran viikossa kympin lenkkejä juosten ja välillä puolimaratoninkin verran. Mut sitten mä lopetin syömisen ja menin ylikuntoon ja siinä lähti sitten kaikki, normaalia peruskuntoa myöten.

Serkku kaataa kahvia kuppeihin ja mä silmäilen kauhistuneena pöydän antimia. Suolaisia paloja, keksejä, pullaa, kakkua. Kakku on rahkamainen. Ei onneks mikään monikerroksinen kermahelvetti. Silti mä melkein ahdistun, kun mä en pääse edes leikkaamaan itselleni kakkua. Voisin mä nousta ja kiertää pöydän, mut se olis vähän hölmöä. Sellai pieni pala. Ja äiti leikkaa, mut pala ei ole pieni. Onneks en syönyt kakkupalan lisäks muuta kuin yhden pienen suolaisen.

Serkkuja on kiva nähdä. Totta kai on. Mut mua alkaa jo väsyttää. Mä en jaksa enää nauraa mukana. Mä tyydyn vain hymyilemään väkisin. Voi kun me lähdettäisiin jo kotiin. Mä tunnen itseni hirveän uupuneeksi.

Kukaan ei sano mitään, mutta mä voin melkein vannoa, että supina alkaa kun mä käännän pääni pois. Ne on ennenkin puhuneet musta mun selän takana, mut kukaan ei kysy suoraan. Miten se on noin väsynyt, eihän se edes naura enää, mikä sitä oikein vaivaa, no voi sen kun tietäis, no onks se nyt se masennus vai, onko se nyt aattellut töitä hakea vai mitä se oikein meinaa tehdä maata kotona vaan niinkö???

Mut vaikka ne kysyis ja mä kertoisin niin mä en usko, että ne silti ymmärtäisi. Ei ne halua ymmärtää.

Kotiin päästyäni olen niin väsynyt, että kaadun suoraan sänkyyn ja nukahdan.

Wanna have a ticket to mental hospital?

Kello näyttää 8.29. Istun poliklinikan odotushuoneessa ja odotan lääkäriä. Lääkäri on myöhässä. Lääkärit ovat aina myöhässä. Olen jo tottunut siihen. Menen käynnille ihan hyvillä mielin. Ei minua olla pakkohoitoon laittamassa. Voin olla huoleti. Ei tilani ole niin hälyttävä.

Lääkärin huoneessa tuoksuu kahvi ja minä istun samaan tuoliin kuin aina ennenkin ja tuijotan maton nurkkaa. Lääkäri yrittää ottaa katsekontaktia, mutta minun on helpompaa kertoa voinnistani raidalliselle matolle. Katson kyllä muutaman kerran lääkärin. Enempään en pysty ja se saa luvan kelvata.

Lääkäri: No niin mä halusin nyt että tavattaisiin, kun mä huolestuin sun voinnistasi. Kauanko sä aiot jatkaa laihdutusta? Onko sulla jotain tavoitepainoa vai aiotko sä vaan jatkaa loputtomiin?

Tavoitepaino. On mulla. Mut en mä sitä kerro. Mä saisin samantien menolipun suljetulle. Mut seuraava välitavoite on 38,5 kg ja sitä seuraava 38 kg. Sanokaa mitä sanotte. Mua ei kiinnosta. Lopullista tavoitetta mä en kerro. Siitä nousis pieni myrsky.

Minä: Ei mulla silleen oo.

L: Miksi sä haluat laihtua?
Minä: Koska sitten mä pitäisi itsestäni.
L: Mistä sulle on tullut, että sun itsearvostus on riippuvainen laihtumisesta?
Minä: En mä tiedä... se vaan on niin. Mut kyllä mä nytkin siedän itseäni paremmin, kun mun paino on laskenut.

L: Ootko sä oksentanut?
Minä: Joo...
L: Kuinka usein?
Minä: No... enemmän kuin ennen. Muutamia kertoja viikossa.

L: Ootko sä nyt viiltänyt?
Minä: En oo. Mut on mun tehnyt mieli.
L: No hyvä. Mitä sä teet, kun sun tekee mieli viiltää ettei sun tarvitsisi tehdä sitä?
Minä: No siis en mä mitenkään yritä estää itseäni. En mä välitä, viillänkö mä vai en. Mut nyt kesällä on niin vaikea peittää niitä niin en oo viitsinyt.
L: Milloin sä olet viimeksi viiltänyt?
Minä: Mmh... jotain kolme viikkoa sitten.

L: Mites se osasto? Musta se voisi olla nyt paikallaan sun kohdalla.
Minä: En mä haluu sinne... Tai ajoittain mä ehkä ajattelen, että vois olla hyvä kun mä olisin siellä, kun mä olisin siellä turvassa. Mut en mä haluu sinne, kun mä joutuisin syömään siellä ja mä olen just saanut painon laskemaan.
L: No me voidaan miettiä vaihtoehtoina päiväpolia tai Malmin syömishäriöklinikkaa. Sinne kyllä tarvitsee maksusitoumuksen, että ei sinne voi tästä suoraan lähteä, sinne on jonoakin. Mut siellä on eri tilanteessa olevia potilaita. Osa on jo paranemaan päin niin se voisi lisätä sun motivaatiota nähdä heitä.
Minä: Päiväpolille mä en mene. Mä en pidä siitä. Eikä siitä tulis mitään, kun en mä sinne viimeksikään koskaan mennyt ja klinikalle mulla ei oo motivaatiota.

L: No voisitko sä miettiä osastoa?
Minä: ...
L: Ei sun tarvitse sitä nyt heti päättää, jos tuntuu vaikealta. Sä voit vaikka harkita sitä jonkin aikaa. Varataanko sulle heinäkuulle aika tänne mun luo?
Minä: Joo, se olis hyvä, kun en mä pärjää ilman käyntejä.
L: Sä voit vaikka siihen mennessä miettiä sitä osastoa. Ja mä ajattelin ihan muutenkin varata käynnin, kun monet täällä pitää siihen aikaan lomaa.

Doctor is calling...

Kello lähestyy puoltapäivää. Lääkäri soittaa.

???

Se on aina pieni kysymysmerkki, jos lääkäri soittaa. Ei se soittele mitenkään viikottain. Yleensä kyse on siitä, että mun labra-arvot on aivan jotain muuta kuin niiden kuuluisi olla. Tai sitten lääkäri on huolestunut mun tilanteestani ja suosittelee mulle osastojaksoa. Tällä kertaa kysymys oli jälkimmäisestä.

Lääkäri: Moi, olisko sulla hetki aikaa jutella?

Minä: Juu...

L: Mä oon nyt aika huolissani sun voinnistasi. Kun sun paino on laskenut todella paljon, alle 39 kilon... ja mä huolestuin siitä, mitä sä puhuit sun psykologillesi viime kerralla kun te tapasitte. Ootko sä ajatellut nyt tehdä itsellesi jotain? Onko sulla ihan konkreettisia suunnitelmia tai jopa jotain ajankohtaa mietittynä?

Minä: Ei mulla oo.

Ihan totta. Ei ole. Ei oikeasti ole.

L: Ootko sä viiltänyt?
Minä: En... mut on tehnyt kyllä mieli.

L: No mitä sä ajattelisit osastojaksosta? Se vois olla nyt ajankohtainen.

Minä: En mä haluu sinne.

L: Mikset?

Minä: Koska se on... osasto.

L: Etkä sä syö nyt niitä lääkkeitäkään?

Minä: En.

L: No sovittaisko me joku päivä tässä, että ihan tavattais? Käviskö sulle perjantai?

Minä: Joo.

Huomenna sitten heti aamusta lääkärille.

FAILED

Tekee mieli pistää jotain paskaks. Sohvapöydän vois ainakin uhrata... ja oikeestaan tv-tasonkin. Tai sit vois vetää ranteet auki. Mut mä oon liian kiukkuinen, että mä kykenisin kohdistamaan vihaa itseeni.

Se koe. Sosiaalipsykologian pääsykoe. Se oli eilen.

Oli ja meni suurimmaks osaks päin helvettiä. No joo, se koe oli eilen ja mä olin aloittanut lukemisen vasta sunnuntaina, mut musta tuntui, että siitä vois ihan oikeesti tullakin jotain. Mä voisin tulla valituksi. Mä muuttaisin Tampereelle ja aloittaisin opinnot yliopistossa. Mä saisin toisista fukseista uusia kavereita ja voisin unohtaa kaiken menneen (paitsi en tietenkään kavereita) ja aloittaa ihan uudelta sivulta. Aloittaa uuden ja paremman elämän. Kaikki vois muuttua paremmaks. Mun elämästä vois tulla ihan hyvä. Ehkä mä en sitten haluaisi enää kuollakaan.

Mä hymyilin vielä tehtävät nähdessäni. Ei mitään ylivoimaista. Mä hymyilin vielä siinä vaiheessa, kun tunti oli kulunut ja kokelaita alkoi poistua salista. Tunnissa ei ehdi tehdä edes puolia. Niillä ei ollut mitään mahiksia. Mut mulla olis hyvät mahikset tulla valituksi. Aiempina vuosina on ollut paljon hakijoita, mut kokeisiin on osallistunut vaan murto-osa ja sisäänpääsyprosentti on ollut ihan huikean hyvä.

Mut mä pilasin kaiken. Koeaika oli 4 tuntia ja mun olis pitänyt jakaa, että 5 lyheen tehtävään menee tunti ja laajoihin esseisiin tunti per essee. Mä laskin väärin. Multa loppui aika kesken. Vikat esseet meni sutaisten eikä siitä mitään hyvää tullut. Ennemmin mä toivon, että se koe olis ollut vaikea enkä mä olis osannut mitään.

Mä poistuin neljältä luentosalista. Karvas pettymys painoi mieltä. Sosiaalipsykan tutorit hengaili aulassa, tarjoili vettä ja vastaili kysymyksiin. Mä en halunnut mitään. Niillä oli kylttejä, joissa luki jotain tulevista sosiaalipsykan opiskelijoista. Mä en olisi yksi niistä. Mä nieleskelin kyyneleitä ja halusin vaan äkkiä pois. Kokeen jälkeen oli tarkoitus mennä shoppailemaan Koskikeskukseen palkintona uurastuksesta ennen kuin lähdettäisiin ajamaan takaisin kotiin. Kyllä mä menin, mut mua ei huvittanut ostaa mitään. Mä halusin vaan pois.

What have I done?

Eilisestä pänttäyksestä. Ostin sitten karkkia. Joo joo se auttaa mua tsemppaamaan ja lukemaan. Joo auttoihan se, mut k a r k k i a. Karkki on kiellettyjen ruokien number one. Ei saatana. Ihan järkyttävän paljon kaloreita.

Mä en tajua miks mä teen tätä itselleni. Miks mä ostan karkkia, kun mä varsin hyvin tiedän, että se on kiellettyä. Arvatkaa paljonko mua hävettää? Näin [                                               ] paljon. Vähintään noin paljon. Mua hävettää niin, että mun tekee mieli vetää huppu pään yli ja painua maan alle.

Mä olen paskin anorektikko 4-ever. Ei kukaan sorru yhtä usein ja yhtä pahasti kuin mä. Säälittävää. Läski laiska paska.

m ä  l o p e t a n  s y ö m i s e n  .

Fatty Meal

Kesäinen lauantai-iltapäivä. Piknikpöytä on pullollaan herkkuja. Patonkia, juustonaksuja, Pringlesejä, suklaata, karkkia ja viinirypäleitä. Aurinko paistaa lämmittäen mukavasti selkää ja me istutaan puistossa piknikillä. Mä näen kavereita, joita mä en ole pitkään aikaan nähnyt. Mua vähän ahdistaa kaikki ne herkut. Mä yritän pitää kirjaa kuinka monta mä mitäkin syön, mutta meen laskuissa auttamattomasti sekaisin. No ehkä tää menee tän kerran anteeks. En mä kuitenkaan napostellut paljon mitään.

Nähdään vielä illalla porukalla. Napostellaan piknikistä jääneitä herkkuja, katotaan Jutta ja puolen vuoden superdieetteja ja höpötellään. Mulla on kivaa ja mä taidan ihan vähän hymyilläkin. Vaikka mä olenkin ihan super super super väsynyt. Sosiaalisuus on niin uuvuttavaa.

Kaveri lähtee heittämään mua kotiin, mutta unohdutaan ajelemaan kesäisillä, myöhäisillan kaduilla. Autoradiosta soi Soniquen Sky ja se toi niin paljon hyviä muistoja mieleen. Good old times. Jossain vaiheessa huomaan, että ollaan päädytty Mäkkärin autokaistalle. Tilataan molemmat McFlurryt Smartiseilla. Otatteko pienet vai isot? Pienet. Anorektikon sanavarastoon ei kuulu sellaisia ruokasanoja kuin iso koko, tupla tai mega, kuten ei myöskään lisuke tai santsi.

Mut voi miks mä tilasin jäätelöä. Miks? Mulla on ollut tosi kiva päivä kavereiden kanssa, mut ei se silti oikeuta yltiöpäiseen mässäilyyn. 385 kcal! Ja minkä takia mun piti mennä toi kalorimääräkin tarkistamaan? Käänsin vaan oikein kivasti veistä haavassa. Enkä mä edes tiedä, onko toi 385 ison vai pienen annoksen kalorimäärä. Mut sama se paljon tossa pikku pikarissa oli kaloreita, niitä oli silti ihan liikaa.

Ja miks sen piti olla vielä niin hyvää?

Tosiaan. Monta päivää on mennyt ilman, että musta on kuulunut yhtään mitään. Olis varmaan joskus hyvä tulla sanomaan edes jotain. Ainakin ettei kukaan ajattele, että no nyt se on viiltänyt ranteensa auki.

On ollut kiirettä. Kavereiden tapaamista ja kuumeista sosiaalipsykologian pääsykokeisiin pänttäämistä. Eilenkin luin 7 tuntia. Kokeet on huomenna, jaiks ja mä olen valmistautunut niihin ihan kohtalaisesti. Ainakin siinä määrin, että on järkevää lähteä Tampereelle koetilaisuuteen. Jos mä jaksan niin mä tulen illalla kertomaan miten koe meni. Niin jos. Tampereella menee kuitenkin koko päivä ja mä olen sen jälkeen varmaan super väsynyt. Ja on mulla ihan muutenkin kerrottavaa psykopuolelta ja vaikka mistä.

'Cause I have the right to make fun of it

Mulla ei ole oikeastaan mitään kirjoittavaa, mut mä halusin tulla kuitenkin piristämään teidän keskiviikkoiltaa näillä kuvilla. Huumori pelastaa... tai ainakin auttaa jaksamaan. Se hyvä puoli on olla sairas, että on ainakin lupa nauraa näille jutuille. Se onkin varmaan sitten se ainoa hyvä asia masennuksessa.

I might stop talking

Seison psykologini huoneen kynnyksellä, mutten pääse edemmäs, koska psykologini seisoo tielläni ja katsoo minua hieman hämmentyneenä. No voi ei, mitä nyt taas?

P: ... moi. Tota hetkonen... onks nyt sun aika? Ootas mä katon... Eikun niin onhan nyt sun aika. Mitäs mä ajattelin... Tuu vaan sisälle.

Huh. Mä jo hetken ajattelin, että ei kai taas. Mutta mä olin 100% varma, että nyt on mun aika.

P: Hetkinen, mä katonkin ensin oliko lääkäriltä jotain viestiä sulle... Joo niin mites se lääkeasia? Miten sä olet voinut? Kun sitä ei saisi lopettaa seinään.
Minä: Joo mä tiiän kyllä, mut mä olen lian malttamaton lopettamaan niitä vähitellen. Mulla on joo sellainen pahe tehdä niin, mut ei siitä oo tullut mulle mitään oireita.

P: Miten sun syömiset?
Minä: Liikaa.
P: Ootko syönyt enemmän kuin ennen?
Minä: No joo... !
P: Hyvä!
Minä: Ei se oo hyvä asia!

P: Ootko sä saanut kirjoitettua niitä kehuja?
Minä: No en... Kun en mä keksi mitään kehuttavaa tai mistä mä pitäisin itsessäni tai olisin ylpeä. Ja jos mä keksin jotain niin mä kumoan sen samantien, kun ei itseään saa kehua. Narkissoskin unohtui ihailemaan peilikuvaansa lammen pinnasta eikä muistanut syödä niin kuihtui ja muuttui kukaksi.
P: Niin se on vähän tää suomalainen nöyryys, mitä meille opetetaan vähän liiaksikin. Onko sua opetettu kotona olemaan nöyrä?
Minä: No siis joo, mut ei nyt mitenkään liiaksi, että ei saisi olla ylpeä itsestään tai edes pitää itsestään.

P: Onko sulla muuten ollut viime aikoina jotain itsetuhoisia ajatuksia?
Minä: Niitä on aina. Mä oon tottunut siihen. Mutta no... mä viiltelin yks päivä.
P: Sä et ole kertonut siitä! Oliko se ennen viime käyntiä vai näiden käyntien välissä?
Minä: Tässä välissä.
P: Sun pitäisi heti kertoa jos sä viiltelet tai jos sä edes ajattelet viilteleväsi!
Minä: Joo. Siis ei mun mitenkään ollut tarkoitus olla kertomatta. Ei vaan tullut mieleen.
P: No ens kerralla kerrot sitten heti, koska meidän täytyy sitten puhua siitä.
Minä: Joo.

P: Niin kun mä kerroin, että tänne tulee se uusi psykologi mun tilalle niin hän on mies ja hänestä tulee sun psykologisi. Hän on työskennellyt juuri syömishäiriöiden parissa.
Minä: !!!
P: Me ehditään kyllä tavata tässä vielä pari kertaa.
Minä: Mmffh... kun musta tuntuu, ettei miespsykologit ymmärrä mua...
P: No jos se ei toimi niin kyllähän sä voit sitten vaihtaa psykologia, ettei sun tarvitse mitään vuotta käydä hänen luonaan.

Siis... ei. Ei ei ei. Mitä oikein tapahtuu? Mun hoitoneuvottelussa oli juuri viimeksi mukana yksi polin naispsykologeista, josta olisi tullut mun psykologi mitä todennäköisimmin ja mä ehdin jo mieltää hänet mukavaksi ja uskoa, että yhteistyö hänen kanssaan sujuu.

Mutta nyt... miespsykologi. Mies? Mä en harrasta sukupuolisyrjintää, mutta mulla on ainakin tk-puolelta kokemusta, ettei miehet ymmärrä mua. Miten se voisi ymmärtää ulkonäköasioita, kaverijuttuja tai mitään muutakaan koska hän on mies ja mä olen nainen ja siinä on suuri ero.

Entä jos mä koen, että mun sanomiset käsitetään väärin tai mua ei ymmärretä? Mä turhaudun. Pahimmassa tapauksessa suutun ja lakkaan puhumasta, koska mä koen turhaksi puhua, jos mua ei ymmärretä. Ja se ei tule edesauttamaan mun vointia millään muotoa. Voi ei, mä en halua ajatella mitä tästä tulee...

Tämä oli aiempi psykokäynti, mutta nyt en jaksa kirjoittaa enempää joten kirjoitan tämän viikkoisestä käynnistä myöhemmin.

Anorexia menu

Hampurilainen ja ranskalaiset. Ja mä söin ne. Sunnuntaina. Santa Fé:ssa. Mä en voi oikein uskoa sitä. Eikä se morkkiskaan ollut niin paha kuin mitä mä olin odottanut sen olevan. Enkä mä oksentanut.

Siitä asti kun mä sairastuin anoreksiaan, se on ollut aina sitä että mä valitsen menusta salaatin ja katson kaihoten kun muille tuodaan pöytään mitä herkullisemman näköisiä annoksia. Ihan turha mun olisi edes katsoa muita annoksia. Se on salaatti tai alkupalat, it's your choice.

Mutta nyt. Nyt mä päätin, että mä saan valita listalta ihan minkä tahansa annoksen. I-h-a-n  m-i-n-k-ä  t-a-h-a-n-s-a. Mä valitsin sitten sen hampparin mitä mun oli niin tehnyt mieli. Ei se kyllä ollut mitenkään huikean hyvää. Enkä mä sanonut tota anan äänellä. Se oli pieni pettymys, etenkin kun mä olin niin odottanut sitä.

Anorektikoille pitäis muuten olla omat menut. Anorexia menu. Siinä vois olla alle 10 kcal, alle 100 kcal ja tosinälkäisille alle 200 kcal ruuat listattuna. Vähäsuolaisia, vähähiilihydraattisia, rasvattomia ruokia. Sekä tietty annosten sisältämät kalorimäärät tarkasti listattuna joka annoksen kuvaukseen. Joo, sitten mäkin voisin alkaa käydä ravintoloissa! (Anot, tämä oli sitten niin kuin vitsi).

Iltapäivän käynnillä psykologi ilahtui mun ravintolauutisesta ja onnitteli mua. Ihan niin kuin mä olin arvannutkin. Mä sanoin kiitos, mut en mä hyppinyt riemusta. Mä en halua parantua anoreksiasta. En halua! En mä näe anoreksiaa minään ongelmana. Sairautena, josta tulisi parantua. Eikä toi ollut mikään ensimmäinen askel kohti paranemista. Toi oli vain pieni harha-askel anoreksian polulta. Vaikka olihan se joo ihan kiva käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä. En mä sitä kiistä. Mut toi oli tossa enkä toista kertaa enää mene.

Tässä kuvattuna mun sunnuntain syömiset. Ei tämäkään ollut mikään anorektikon normipäivä, kun kävin kerran ravintolassa. Katotaan, josko mä jonain päivänä saisin kuvattua ihan mun tavalliset päivän syömiset.

2 mukia kahvia maidolla = 16 kcal

Santa Fé:n hampurilaisateria ranskalaisilla. Sääli, että unohdin ottaa

kuvan syötyäni. En meinaan jaksanut syödä tota edes kokonaan.

Calorie content = unknown

2 lasia Fun Lightia = 2 kcal

Feeling great

Vaaka näytti aamulla 38,9 kg! Ihan huikeeta! Mä kävin eilen ravintolassa syömässä niin selkeesti vähänkin parempi syöminen laski heti painoa. Wohoo! Nyt kaikki anorektikot hopi hopi ravintolaan syömään. Tilatkaa hamppariannos ranskiksilla, se laskee painoa! Paitsi mä, lallatilallatilaa mä en enää aio syödä!

Mulla on ihan kohta psykologille aika ja mä olen miettinyt kaikkia asioita, joista haluan siellä puhua ja mä oon listannut ne ylös, etten mä unohda niitä. Mä saan siitä käynnistä paljon enemmän irti ja se hyödyttää mua enemmän, kun mä nään etukäteen vähän vaivaa sen eteen enkä vaan mee sinne nököttämään ja toistelemaan miten masentavaa kaikki on. Ja mä ihan totta aion kanssa puhua niistä asioista! Ja kertoa, että mun paino on laskenut. Joo.

Mut nyt ei ehdi kirjoittaa enempää. Mä tuun illalla kyllä kirjoittelemaan vielä lisää. Nyt täytyy lähteä psykoilemaan ja ulkona paistaa aurinko. Kivaa päivää kaikille! :)

I screwed up. Again.

- Mentäskö vaikka viikonloppuna ulos syömään?
- Mmh... en mä nyt oikeen tiedä...
- Mikset sä enää tykkää käydä ulkona syömässä? Ennen sä aina tykkäsit.
- No kun...
- Saat valita mihin mennään. Mites olis se kiinalainen? Sieltä saa sushiakin.
- Mä oon kyllästynyt sushiin...

Äiti on tullut käymään ja istuu sohvalla murheellisen näköisenä. Minä istun toisella sohvalla ja tuijotan ryppyjä sohvapöydä liinassa. Mitä mun pitäisi sanoa? Mä en vaan tykkää.  Ana ei anna syödä ravintolassa. Se on kiellettyä. Annokset on kamalan isoja ja aina tulee syötyä liikaa, kun siitä on maksanut. Se lihottaa. Eikä mun tarvitse syödä. Ei ainakaan niin paljon. Ja siitä tulee huono-omatunto. Eikä sitä haluaisi oksentaakaan, hyvää ruokaa. Mitä mun pitäisi sanoa? Mitä sä äiti tahdot, että mä sanon?

- No voithan sä mennä...
- Ei se yksin oo kiva.

Soitan myöhemmin äidille.

- No mennään vaan ulos syömään.
- No kiva! Sitten mun ei tarvii laittaa sunnuntaina ruokaa.

Okei. Ehkä mä oon jopa vähän odottanutkin tätä. Mä en ole aikoihin syönyt ulkona. Mä saan valita ravintolankin. Mä ajattelin Amarilloa tai Sante Fé:ta. Santa Fé on kyllä parempi. Sushiin mä olen ihan oikeasti kyllästynyt.

Mutta. Mä pilasin taas kaiken. Oikeasti, miten mä aina onnistun pilaamaan kaiken. Mun piti paastota perjantai ja lauantai, että mä voin sitten sunnuntaina mennä hyvillä mielin ja toivottavasti jo silloin nälkäisenä syömään. Mut perjantai meni pipariksi ja niin meni tääkin päivä, kun mä söin. Tänään mä oon lisäks syönytkin ihan hirveesti, hyi! Mä olen kyllä oksentanut kaiken mahdollisen ja yrittänyt siten minimoida vahingon, mut mä epäilen että mä olisin saanut korjattua koko vahinkoa. Mulla tuskin on huomenna nälkä, kun mä tänään söin. Kyllä mä tunnen nälkää... joskus. Satunnaisesti.

Ja nyt kaikki hohto on kadonnut ja into koko raflareissusta. Voinhan mä tilata alkupaloja tai salaatin. Niillä lähtis jopa nälkäkin. Mut en mä haluais tilata salaattia, kun mä syön muutenkin aina salaattia. Salaattia salaattia samaa salaattia. No oli mun viimeisimmässä ravintolan salaattiannoksessa jättikatkaravunpyrstöjä, mut salaattia se oli kuitenkin.

Mä kun olin haaveillut sellaisesta kunnon hampurilaisateriasta ranskalaisineen. OMG mä en ole syönyt sellaista aikoihin. Mut jos mulla ei ole nälkä niin en mä voi sellaista tilata, nyyh.

Mä oon menossa huomenna ravintolaan... Mitä helvettiä mä oon tekemässä... !!!