P: ... moi. Tota hetkonen... onks nyt sun aika? Ootas mä katon... Eikun niin onhan nyt sun aika. Mitäs mä ajattelin... Tuu vaan sisälle.
Huh. Mä jo hetken ajattelin, että ei kai taas. Mutta mä olin 100% varma, että nyt on mun aika.
P: Hetkinen, mä katonkin ensin oliko lääkäriltä jotain viestiä sulle... Joo niin mites se lääkeasia? Miten sä olet voinut? Kun sitä ei saisi lopettaa seinään.
Minä: Joo mä tiiän kyllä, mut mä olen lian malttamaton lopettamaan niitä vähitellen. Mulla on joo sellainen pahe tehdä niin, mut ei siitä oo tullut mulle mitään oireita.
P: Miten sun syömiset?
Minä: Liikaa.
P: Ootko syönyt enemmän kuin ennen?
Minä: No joo... !
P: Hyvä!
Minä: Ei se oo hyvä asia!
P: Ootko sä saanut kirjoitettua niitä kehuja?
Minä: No en... Kun en mä keksi mitään kehuttavaa tai mistä mä pitäisin itsessäni tai olisin ylpeä. Ja jos mä keksin jotain niin mä kumoan sen samantien, kun ei itseään saa kehua. Narkissoskin unohtui ihailemaan peilikuvaansa lammen pinnasta eikä muistanut syödä niin kuihtui ja muuttui kukaksi.
P: Niin se on vähän tää suomalainen nöyryys, mitä meille opetetaan vähän liiaksikin. Onko sua opetettu kotona olemaan nöyrä?
Minä: No siis joo, mut ei nyt mitenkään liiaksi, että ei saisi olla ylpeä itsestään tai edes pitää itsestään.
P: Onko sulla muuten ollut viime aikoina jotain itsetuhoisia ajatuksia?
Minä: Niitä on aina. Mä oon tottunut siihen. Mutta no... mä viiltelin yks päivä.
P: Sä et ole kertonut siitä! Oliko se ennen viime käyntiä vai näiden käyntien välissä?
Minä: Tässä välissä.
P: Sun pitäisi heti kertoa jos sä viiltelet tai jos sä edes ajattelet viilteleväsi!
Minä: Joo. Siis ei mun mitenkään ollut tarkoitus olla kertomatta. Ei vaan tullut mieleen.
P: No ens kerralla kerrot sitten heti, koska meidän täytyy sitten puhua siitä.
Minä: Joo.
P: Niin kun mä kerroin, että tänne tulee se uusi psykologi mun tilalle niin hän on mies ja hänestä tulee sun psykologisi. Hän on työskennellyt juuri syömishäiriöiden parissa.
Minä: !!!
P: Me ehditään kyllä tavata tässä vielä pari kertaa.
Minä: Mmffh... kun musta tuntuu, ettei miespsykologit ymmärrä mua...
P: No jos se ei toimi niin kyllähän sä voit sitten vaihtaa psykologia, ettei sun tarvitse mitään vuotta käydä hänen luonaan.
Siis... ei. Ei ei ei. Mitä oikein tapahtuu? Mun hoitoneuvottelussa oli juuri viimeksi mukana yksi polin naispsykologeista, josta olisi tullut mun psykologi mitä todennäköisimmin ja mä ehdin jo mieltää hänet mukavaksi ja uskoa, että yhteistyö hänen kanssaan sujuu.
Mutta nyt... miespsykologi. Mies? Mä en harrasta sukupuolisyrjintää, mutta mulla on ainakin tk-puolelta kokemusta, ettei miehet ymmärrä mua. Miten se voisi ymmärtää ulkonäköasioita, kaverijuttuja tai mitään muutakaan koska hän on mies ja mä olen nainen ja siinä on suuri ero.
Entä jos mä koen, että mun sanomiset käsitetään väärin tai mua ei ymmärretä? Mä turhaudun. Pahimmassa tapauksessa suutun ja lakkaan puhumasta, koska mä koen turhaksi puhua, jos mua ei ymmärretä. Ja se ei tule edesauttamaan mun vointia millään muotoa. Voi ei, mä en halua ajatella mitä tästä tulee...
Tämä oli aiempi psykokäynti, mutta nyt en jaksa kirjoittaa enempää joten kirjoitan tämän viikkoisestä käynnistä myöhemmin.
10 kommenttia:
Ymmärrän huolesi, minä koen että naislääkärit on empaattisempia kuin miehet, naiselle on helpompi puhua ja näyttää tunteensa. Toivottavasti kuitenkin kaikki menee hyvin uuden psykologisi kanssa!
Hei olen varmaan jo kysynytkin tätä, mutta miten sulla oli sen KELA-kustanteisen terapian kanssa? On kyllä hyvä jos voi itse valita terapeuttinsa!
oon samaa mieltä tossa että mies psykologit ei ymmärrä, itellä sama juttu, heti kun joku nainen tulee, on helpompi puhua ja jotenkin tuntuu että se ymmärtää paremmin.
voimia!♥
Joo mä ajattelen ihan samalla tavalla! Mut en mä nyt heti luovuta. Ehkä toi on poikkeus sääntöön ja ymmärtääkin mua. Täytyy ainakin kattoa. :)
No se asia sitten vaan jäi enkä mä ottanut edes yhteyttä yhteenkään terapeuttiin, just kun sain kuulla, että oon kuulemma liian huonossa kunnossa terapiaan eikä kukaan varmaan ottaisi mua potilaakseen saati että saisin KELA:n tukea siihen. :(
Jotenkin jännä, että niin monella muullakin on sama juttu. Tosin muistan lukeneeni joskus jostain bloggaajasta, jolla oli miespsykologi ja jonka kanssa juttu toimi.
No voi höh, mälsää. Tyhmä KELA. Mun Maailman Ihanin Terapeutti on muuten mies, joten voi se niinkin toimia. Mun on vielä ollut aina vähän hankala olla tekemisissä miespuolisten ihmisten kanssa ylipäätään, ja sitä on helpottanut kun olen tottunut puhumaan mies-terapeutille asioistani. Aluksi jännitin häntä (mutta kuka ei aluksi jännittäisi terapiassa) mutta nyt koen hänet ihmisenä, en miehenä (tai naisena!).
Mut hei hienoa kuulla, että sulla se toimii. Ja oikeestaan sitten tosi hyvä, että sun terapeutti on mies. Toivottavasti se mullakin lähtis sujumaan. :)
Mulla on ollu 2 miesterapeuttii ja kummankaa kaa ei oo oikei synkannu.. Sille toiselle valitin sitä etten ollu saanu vanhojen tanssiparia ja se sano jotai "no mutta eihä ne vanhat nii tärkeet oo" .... Kyllä ne vaan mulle oli kun olin 17 ja kaikki muut hehkutti mekkojaan ja mietti miten laittaa hiukset ja nii.
Voi ei apua, tuun epätoivoseks kun mulle just tulee se miespsykologi. :O Just tota mä meinasin, et miehinä ne ei kuitenkaan ymmärrä tai edes voi ymmärtää kaikkea. :/ Mut mä ymmärrän kyllä täysin miten tärkeet vanhojentanssit oli, meinaan kun ne oli mullekin.
Lähetä kommentti