Psykologi: Mitä sä olet suunnitellut syksylle, jos sä et tule valituksi sinne yliopistoon?
Minä: Njaa... en mä tiiä. Ehkä mä lähen Tokioon. En mä tiiä, mitä mä sitten teen. Ei mulla oo sitten mitään syytä olla enää täällä. Enkä mä tiiä meenkö mä sinne Tokioonkaan. Ei sekään enää oikein innosta.
P: Tässä olis tälläinen kehonkuva-arviointi. Voisitko sä katsoa mikä näistä kuvaa sun mielestä sua itseäsi ja mikä näistä sä tahtoisit olla?
Psykologi ojentaa paperin, jossa on kuvattuna viisi eri naista erilaisine vartalotyyppeineen a:sta e:hen. A on superlaiha anorektikko tikkuraajoineen, e on merkittävästi ylipainoinen.
Minä: C. Mut mä en oo noin tasaisen laiha. Mulla on esim. kamalan isot reidet mun kokoon nähden. Mä taas tahtoisin olla hmm... jotain a:n ja b:n väliltä. A on kyllä aika luiseva, mut b on taas liian iso.
P: Musta sä olet kyllä jo nyt b.
Mitä!? En kyllä varmana ole b. En mä oo noin laiha.
P: Niin, tää olikin meidän viimeinen käynti. Musta oli kiva tutustua suhun. Harmi, ettei voitu jatkaa kauempaa.
En osannut puhua mitään. Se on varmaan näiden viimeisten käyntien kirous. Terapiassa kun kävi ihan samalla tavalla. En mä ajatellut, ettei ole mitään järkeä puhua. En tietoisesti, mutta ehkä se oli jotenkin alitajuista. Tuntui vaan, ettei ole mitään kerrottavaa, ei mitään sanottavaa. Ihan sama, vaikka istuttaisiin koko käynti ihan hiljaa eikä puhuttaisi yhtään mitään.
Vika käynti. Ei tuntunut miltään. Ei haikealta. Ei miltään. Ihan sama. Mut eipä meille ollut ehtinyt kehittyäkään mitään tiiviimpää ja läheisempää hoitosuhdetta. Ehkä hyvä niin. Mä kun yritän vieläkin osin toipua terapian loppumisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti