Olin eilen kotijaksolla. Klo 12.00-16.00. Ensimmäistä kertaa minua ei olisi huvittanut lähteä kotijaksolle. En välitä enää siitäkään. Sama se, vaikken saisi lähteä täältä osastolta missään vaiheessa edes käymään kotona.
Ainoa syy, miksi minun oli päästävä kotijaksolle, oli isänpäivä. Minun oli päästävä ostamaan isänpäivälahja. Lahjan hankittuani pyörin apaattisena kaupungilla yrittäen nauttia asioista, joista ennen nautin: vaatteiden ja kenkien sovittelusta, laukkujen hypistelystä, ylipäätään oleilusta ihmisten keskellä. En nauttinut mistään edelllämainitusta. En ostanut itselleni mitään. En edes mitään pientä. Minun ei tehnyt mitään mieli.
Kaupat pursuivat jo joulukrääsää. Kuusennauhoja, suklaapukkeja ja ylihinnoiteltuja joulukalentereita. Joku taisi jo olla lahjaostoksilla. Joulu. En innostu siitäkään. En ole innostunut enää vuosiin. Tosin tällä hetkellä en jaksa innostua mistään. Minua ei kiinnosta eikä huvita enää mikään. Ei mikään.
Osastolle palatessa kuljin sairaalan parkkialueen poikki. Parkkialueen pihlajassa istui tilhiä laulamassa. Laulu oli korkeaa ja terävää. Sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin kuullut. Minun oli pysähdyttävä kuuntelemaan sitä. Tajusin, etten ollut koskaan ennen kuullut tilhien laulavan. Minun jatkaessani matkaa tilhetkin lähtivät. Nuo vapaat vahasiivet.
Torstai. Tämän olisi luullut olevan aivan tavallinen torstaipäivä osastolla, mutta tämä ei ole ollut. On ja ei ole. Hoitajia ei ole näkynyt juuri nimeksikään. He ovat liihotelleet kuka missäkin puuhissaan koko päivän. Joiltakin toisilta osastoilta tuli neljä vierasta hoitajaa tänne. Kukaan heistä ei esittäytynyt. Yritin yhdistää tussitaululla roikkuvat vieraat nimet tuntemattomiin kasvoihin.
Potilaita on ollut normaali määrä osastolla, mutta heitäkään ei ole juuri näkynyt. Kaikki ovat lymyilleet jossain koloissaan. Kukaan ei ole pelannut korttia tai viettänyt aikaa yhteisössä. Ymmärtäisin, jos olisi viikonloppu ja suurin osa olisi kotilomillaan, mutta kun on torstai. Vain torstai. Koko päivän on ollut hiljaista. Pelottavan hiljaista. Ihan kuin jotain olisi tapahtunut. Jotain, josta kaikki muut olisivat tietoisia paitsi minä.
Osaston tunnelma oli koko päivän outo. Aistin sen. Se oli sähköinen. Tiivistynyt. Jollain tapaa jännitteinen. Enkä minä pitänyt siitä. En tahtonut viettää aikaa yhteisössä. Tahdoin olla huoneessani. Vietinkin suurimman osan päivästä siellä. Välillä luin Augusten Burroughsin kirjaa Juoksee saksien kanssa. Välillä makasin sängyssä käpertyneenä turvallisesti torkkupeiton suojiin ja kuuntelin musiikkia liian kovalla. En pidä tästä päivästä.
Eilen oli Pyhäinpäivä, enkä päässyt tuomaan sulle kynttilää. Mulle tuli siitä paha mieli. Mä tiedän, että sä ymmärrät etkä oo mulle vihainen, mutta mulle tuli silti paha mieli. Jos sä olisit täällä ja mä olisin siellä missä sä oot niin sä olisit tuonut mulle kynttilän. Sä olisit vaikka karannut täältä. Mä olen siitä varma.
Äiti toi sulle kynttilän. Sanoi sulle, etten pääse tulemaan. Mä haluaisin kysyä mitä sulle kuuluu. Mut sullehan kuuluu hyvää, eikö niin?
Eeva. Mull on ikävä sua. Niin kova ikävä, että mun rintaan koskee. Miks sun piti lähteä? Ja miks sä et voi tulla takaisin? Ei sun vielä pitänyt lähteä. Kunpa sä olisit täällä. Siis ei täällä osastolla, mut täällä. Mulla on yks sun paita täällä osastolla. Mä pidin sitä eilen päälläni. Mutta siinä ei ole enää sun tuoksua. Se on jo aikaa sitten haihtunut pois.
Mä haluan muistella jotain hyviä muistoja. Muistatko, kun mä värjäsin sun hiukset. Hiusväri loppui kesken operaation ja sitä piti lähteä hakemaan lisää. Me sotkettiin koko lavuaari siihen hiusväriin ja sun hiuksista tuli vaalean sijaan vaaleanpunaiseen vivahtavat. Mä yritin sun siskosi kanssa selittää sulle ettei ne oo pahat, eikä ne olleetkaan, mutta sun mielestä oli. Sä lukitsit itsesi kylpyhuoneeseen ja sanoit ettet mene seuraavana päivänä kouluun. Kyllä sä silti taisit mennä.
Tai kun me oltiin kesällä teidän mökillä ja kopiteltiin pesäpalloa. Meillä oli ne hienot räpylät. Mä en muista tarkalleen, mikä meidän ennätys oli pudottamatta palloa. Muistatsä? Se tais olla 86. Paluumatkalla autossa sun sisko laittoi Abbaa soimaan ja sä sanoit, ettet voi sietää Abbaa ja yritit takapenkiltä ylettyä cd-soittimeen. Etkä sä ylettynyt. Dancing Queen soi ja mua nauratti.
Mä hymyilen näitä muistellessani, mutta silti mulla on haikea mieli. Näitä muistoja ei tuu enää koskaan lisää.
Osaston ovikello soi. Mä odotan, että se olet sä. Sä tulet ovesta ja nauraen kysyt, mitä mä täällä teen. Ja mäkin nauran ja sanon, etten tiedä sitä itsekään. Ja sitten me lähdetään shoppailemaan. Jim&Jilliin. Siellähän me aina käytiin. Mutta sitäkään ei ole enää. Kuten ei oo enää suakaan.
Sä olit meistä ensimmäinen, joka sai kamerakännykän. Niitä ei tainnut vielä edes saada Suomesta. Se tais olla Sony Ericsson ja kamera tais olla 2 mpx. tarkka. Se oli tosi hieno ja mä halusin samanlaisen. Sitten se tippui suojatielle ja meni rikki. Sä sait uuden samanlaisen. Mutta kun sä menit rikki, mä en saanut uutta sua.
Sä luit viimeksi Agatha Christieta. Idän pikajunan arvoitusta. Mun on pitänyt lukea se. Mä luen nyt Nälkäpeliä. Viimeistä osaa. Mä en tiedä, pitäisitkö sä näistä. Mua harmittaa, ettet sä ehtinyt lukea viimeisiä Harry Pottereita etkä nähdä viimeisiä Pirates Of The Caribbean -elokuvia. Kun sä pidit niistä niin paljon. Vaikka ehkä sä olet nähnyt ne. Siellä jossakin.
Mulla on nytkin se sun paita päälläni. Se on vähän liian iso mulle, mut se on lohdullinen. Mä istun tässä huoneeni lattialla sänkyyni nojaten kirjoittamassa sulle tätä kirjettä ja mä toivon, että mä voisin lähettää tän sulle. Mutta mulla ei ole sun osoitetta. Vaikka enhän mä tiedä, ehkä sä istut tällä hetkellä tossa mun sängyn laidalla ja luet tätä kirjettä mun olan yli. Hymyilet samoissa kohdissa kuin mäkin.
