Waxwings

Olin eilen kotijaksolla. Klo 12.00-16.00. Ensimmäistä kertaa minua ei olisi huvittanut lähteä kotijaksolle. En välitä enää siitäkään. Sama se, vaikken saisi lähteä täältä osastolta missään vaiheessa edes käymään kotona.

Ainoa syy, miksi minun oli päästävä kotijaksolle, oli isänpäivä. Minun oli päästävä ostamaan isänpäivälahja. Lahjan hankittuani pyörin apaattisena kaupungilla yrittäen nauttia asioista, joista ennen nautin: vaatteiden ja kenkien sovittelusta, laukkujen hypistelystä, ylipäätään oleilusta ihmisten keskellä. En nauttinut mistään edelllämainitusta. En ostanut itselleni mitään. En edes mitään pientä. Minun ei tehnyt mitään mieli.

Kaupat pursuivat jo joulukrääsää. Kuusennauhoja, suklaapukkeja ja ylihinnoiteltuja joulukalentereita. Joku taisi jo olla lahjaostoksilla. Joulu. En innostu siitäkään. En ole innostunut enää vuosiin. Tosin tällä hetkellä en jaksa innostua mistään. Minua ei kiinnosta eikä huvita enää mikään. Ei mikään.

Osastolle palatessa kuljin sairaalan parkkialueen poikki. Parkkialueen pihlajassa istui tilhiä laulamassa. Laulu oli korkeaa ja terävää. Sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin kuullut. Minun oli pysähdyttävä kuuntelemaan sitä. Tajusin, etten ollut koskaan ennen kuullut tilhien laulavan. Minun jatkaessani matkaa tilhetkin lähtivät. Nuo vapaat vahasiivet.