So cold

Sataa. On satanut koko päivän. Vaikka väliäkö sillä. Istun sohvannurkassa kirjoittamassa. Minulla on ylläni huppari, collegehousut, sukat ja sisätossut. Lisäksi olen kääriytynyt paksuun, lämpöiseen torkkupeittoon. Siitä huolimatta hytisen kylmästä. Kädet ovat jääkylmät. Tekisi mieli pukea lapaset, mutta se tekisi kirjoittamisesta mahdotonta. Olen jäätyä, jos joudun nousemaan sohvalta. Vilunväristykset kiirivät ajoittain kehoni läpi saaden minut tärisemään. Anoreksiapalelua.

Eilen kävin katsomassa Nälkäpelin. Kauan olin sitä odottanut, mutta kun tuli aika lähteä teatterille, ei minua olisi huvittanutkaan. Kaikki innostus vain katosi. Johonkin. Lippu oli kuitenkin jo maksettu. Hyvä niin. Leffa oli huippuhyvä. Parempi kuin odotin. Nautin leffan katsomisesta. Minulla oli kivaa sen 2,5 tuntisen ajan. Hetkeksi unohdin kaikki omat murheeni. Silti pelkään, että menetän lopullisesti kykyni nauttia asioista. Niistä kaikkein kivoimmistakin. Etten kohta saa mielihyvää enää mistään. Miten minä sitten jaksan jatkaa tätä elämää? Ai niin, mutta enhän minä muutenkaan halua jatkaa.

Leffassa kävin yksin. Yksin. Eikä tuntunut edes kurjalta. En edes kysynyt ketään mukaan. Tuli vain tunne, että haluan mennä ihan vain itsekseni. Viime viikkoina on vain tuntunut paremmalta viettää aikaa yksin kuin kavereiden kanssa. En ole tuntenut itseäni edes yksinäiseksi. Äitiä asia huolestuttaa. Minua ei. Kohta kyllästyn ja alan taas haluta juttuseuraa.

Illalla tuli outo tunne. Minulle aivan vieras. Nimittäin jonkinlainen hyvänolon tunne. Säikähdin sitä. MItä nyt tapahtuu? Tuntui jollain selittämättömällä tavalla hyvältä. Paremmalta. En ollut jutellut kenenkään kanssa, en kuullut mitään iloisia uutisia. En ollut edes shoppaillut. Mutta jonkin aikaa tuntui... melkein kuin onnelliselta. Vaikka en minä ole. En todellakaan ole.

Naapuritalon takapiha oli iltapäivällä ensimmäistä kertaa tänä syksynä valkea. Muualla maa oli vielä musta. Talvi tulee. Ja se on minulle aivan yhdentekevää.

Ólafur Arnalds feat. Arnór Dan - So Close

Always the same

Viime perjantain psykologiaika.

P: Aurinkokin paistaa tänään, eiks oo kivaa?
Minä: Ei. Mä en tykkää auringosta.
P: Tykkäätkö sä kesästä?
Minä: En oikein.
P: Entä talvesta?
Minä: Talvi on ihan ok, mut syksy on paras.

P: Mites paino?

Minä: Se on noussut. Mä oon syönyt ihan liikaa. Mä olen huono anorektikko.

P: Eli sä et ole niin sairas.

P: No miten muuten on mennyt?
Minä: No ihan ok... tai tätä samaa tää aina on. Mut mä en pysty keskittymään mihinkään. Mä katson vaikka tv-ohjelmaa ja 10 minuutin päästä mä haluan tehdä jotain muuta. Mä teen hetken jotain muuta ja sitten mä kyllästyn taas... ja mä olen niin väsynyt, että mä haluaisin vaan nukkua. Mä en jaksa hoitaa mitään asioita. Sitten kun mulle tulee joku pakollinen meno, vaikka hammaslääkäri, niin mä hoidan kaikki muut hoidettavat asiat samalla. Kun mä en vaan jaksa lähteä kotoa.
P: Onko se fyysistä väsymystä vai sitä ettei huvita?
Minä: Ihan väsymystä.

P: Mä katselin näitä sun skeematestin vastauksia. Sulla on selkeästi hallitsevina tunnelukkoina vaativuus ja epäonnistuminen, mistä me ollaankin puhuttu. Lisäksi sulla on vahvoina riittämätön itsekontrolli ja rankaisevuus. Mitä mieltä sä olet näistä tuloksista?
Minä: Joo kyllä ne pitää paikkaansa.
P: Sitten sellaisia mitä sulla ei ole ollenkaan on hyväksynnän haku, ulkopuolisuus ja kaltoin kohtelu. Mutta se on hyvä, että sä pystyt luottamaan ihmisiin.

P: Sitten täällä on oikeutus: "Sinun on vaikea hyväksyä vastustusta, kun haluat jotain.". Mitä jos sä et ole saanut lapsena jotain mitä sä olet halunnut?
Minä: No kun mä olen aina saanut kaiken mitä mä olen halunnut. Äiti sanoo, että mä olen ollut aina kiltti lapsi. En mä ole koskaan mankunut tai heittänyt itkupotkuraivareita, jos mä olen halunnut jotain. Mä olen saattanut kaupassa vaan katsella jotain lelua ja vanhemmat on saattaneet kysyä, että haluaisinko mä sen ja kun mä olen vastannut myöntävästi, ne on sanoneet että ostetaan se sulle.
P: Onks sulla ollut kotiintuloaikoja?
Minä: Ei.
P: Mitä sä ajattelet tästä?
Minä: Että mä olen pilalle hemmoteltu, haha.

Minä: Musta tuntuu, ettei kukaan mun kaveri pidä musta oikeasti. Että ne on mun kanssa vaan säälistä, kun ne tietää miten mulla menee. En mä usko, että mä pitäisin itse itsestänikään, jos mä olisin joku muu.
P: Miksi susta tuntuu, että ne ei pidä susta?
Minä: Koska mun mielestä mä olen vaan itsekäs ja ärsyttävä ja määräilevä... ja mä puhun joskus varmaan ihan liikaa.

Nyt en osaa kirjoittaa muuta. Ensi kerralla sitten.

R.E.M. - The One I Love

Oh no, you shouldn't have eaten that

Kuulumisia. Vihdoinkin. Anteeksi taas pitkä postaustauko. Mutta kiitos ihanaiset, ettette kadonneet minnekään.

Iltapäivällä oli luuntiheysmittaus. Ensin otettiin pituus ja paino. Paino on viime päivinä noussut. Vaa'an lukema näytti aivan liikaa. Asiaa ei parantanut se, kun hoitaja vielä ilmoitti ääneen näytöllä loistavan lukeman. Hiero nyt oikein suolaa haavoihin.

Asetun sängylle makaamaan alusvaatteisillani ja kone naksuttaa ylläni lukien minua kuin viivakoodia. Otetaan seuraavaksi oikea lonkka. Suunnilleen tasan vuosi sitten olin tässä samassa mittauksessa. Silloin minulla todettiin osteopeniaa eli osteoporoosin esiastetta. Tilanne ei ole ainakaan voinut siitä parantua. En ole syönyt nyt sen paremmin kuin vuosi takaperinkään. Olen 23 ja minulla on luukatoa. Ei tämän näin kuuluisi mennä. Olen ajatuksissani ja polveni nytkähtää. Saamari. Meneeköhän kuva nyt uusiksi? Ei mene, onneksi.

Mittauksen jälkeen kävin iskän kanssa kahvilla. Otatko sä jotain kahvin kanssa? Pelkkä kahvi. Vain pelkkä kahvi. Kuitenkin jostain syystä käteni tarttuvat pullapihteihin ja lastaavat tarjottimelle valtavan berliininmunkin. Mitä minä olen tekemässä? Mitä helvettiä minä olen oikein tekemässä?

Otatsä tästä puolet, kun tää on näin iso? Iskä ei ota. Helvetti. Helvetin helvetti. Rasvaa tihkuva munkki tönöttää pienellä paperilautasella ja kun haukkaan siitä, voin melkein tuntea kuinka rasva ja sokeri imeytyvät kehooni ja muotoutuvat valkoiseksi, löllyväksi läskiksi vyötärön tienoille ja reisiin. Munkki maistuu hyvältä, myönnän, mutta minulla ei ollut mitään tarvetta syödä sitä. Eikä oikeutta. Painokin noussut. Onneksi en ole syönyt tänään sen lisäksi muuta kuin pienen kulhollisen salaattia ja kaksi pientä luumua. Mutta silti.

Hävettää. Hävettää niin, että meinasin jättää koko munkkiepisodin julkaisematta. Mutta parempi kertoa totuus niin empähän tee tätä virhettä toiste. Liian häpeällistä. Itseinhokin on valtava. Yh.

Huomenna on hammaslääkäri ja labroissakin pitäisi vielä käydä. En jaksa. En jaksa koko ajan rampata siellä sun täällä, testeissä ja virastoissa. Haluan pysyä kotona ja nukkua. Olen niin väsynyt. Antakaa mun vaan nukkua.

Bo Saris - The Addict