Shame on you!

Viime viikon terapia. Torstai.

Minä: Mulla ei oo mitään mielessä.
Terapeutti: Mä olen varma, että sulla on kyllä asioita mielessä, mutta sä et kerro niitä. Ja on varmasti paljon asioita, joita sä et kerro, koska ne ei sun mielestä ole olennaisia, vaikka mun mielestä ne saattaisi olla. Tai sitten sä et vaan keksi kertoa niitä.
Minä: Niitä on varmaan paljonkin. Mun pitäis vaan tavoittaa ne.

Minä: Vanhemmat, varsinkin äiti, soittelee paljon ja pyytää käymään ja mä en oikein koskaan jaksa mennä käymään tai tavata niitä. Ja mulle tulee siitä tosi paha mieli niiden puolesta ja huono omatunto. Vielä kun oon ainoa lapsi. Mut nykyään tuntuu, että mä olen koko ajan vaan niin väsynyt, etten jaksa mitään. Välillä tuntuu, ettei jaksaisi vastata edes puhelimeen tai tekstareihin.

T: Mitä jos sä et vastaisi sun vanhempiesi soittoihin?

Minä: No sitten ne huolestuisi heti.

T: Mistä? Että sä olisit tehnyt itsellesi jotain?

Minä: Ei, en mä tarkoita, että sillä tavalla... ne huolestuisi ihan muuten vaan. Niin mun on pakko vastata aina heti jos ne soittaa. Ei vaan aina jaksaisi. Mut oikeesti tosi säälittävää, kun ei meinaa jaksaa vastata edes tekstareihin. Sit mulla välillä just sen takia kestää vastata niihin.

Kerron sinulle viimeisimmän terapiauneni.

Minä: ... ja sitten mä lainasin jonkun miehen puhelinta, kun mä soitin sulle, kun mä en kehdannut soittaa omastani, ettet sä tunnistaisi mua... vaikka kyllähän sä mut äänestä tunnistit. Mua vaan hävetti niin paljon, kun mä en löytänyt sun huonetta.
T: Eihän siinä ole mitään hävettävää, jos ei löydä perille. Varsinkin, jos vastaanotto on muuttanut ja paikka on ihan uusi ja vieras.
Minä: Niin ei olekaan, mut jotenkin se vaan hävetti mua.
T: Hävettäisikö sua, jos sulle kävisi oikeastikin niin?
Minä: Kyllä varmaan, kun mä 20 minuuttia etin sun huonetta ja kysyin monesti neuvoa enkä silti löytänyt sitä.
T: Mua kiinnostaisi tietää, mistä toi sun häpeän pelko tulee. Kun se toistuu tossa unessakin monta kertaa... Ja jos mun nimi olisi kirjoitettu väärin, niin kyllä musta olisi kiva, jos sä kertoisit sen.

Kerron sinulle huoneessa olevasta sängystä.

T: Oliko se semmoinen psykoanalyysisänky vai ihan tavallinen sänky?
Minä: Ihan tavallinen.
T: Mulle tuli siitä mieleen, että kun sä siinä unessa mietit, että nukunkohan mä siinä ja kun sä et täällä katso mua niin ajatteletko sä joskus, että mä saattaisin nukahtaa täällä?
Minä: En mä oo koskaan ajatellut niin, vaikka mä en katsokaan.

Sehän se on, että jos aavistelisin sinun nukkuvan, uskaltaisin ehkä katsoa sinua. Mutta koska tiedän ettet nuku vaan katselet minua tauotta ja analysoit olemustani ja jokaista liikahdustani, hiusten sipaisuista aina jalan vaihtamiseen toisen päälle, en pysty katsomaan sinua. On kuin olisin toisen asteen kuulustelussa, spottivalo kohdistettuna suoraan minuun. Se saa minut jännittämään... ja pitämään katseeni turvallisesti sylissä.

T: Mullakin on täällä huoneessa pehmoleluja. Kaapin päällä. Oletko sä nähnyt ne?
Minä: Joo, oon nähnyt, mut en mä tiedä minkä näköisiä ne tarkalleen on.

Aah, nyt minulle tuli pakottava tarve tietää tarkalleen minkä näköisiä ne pehmot ovat. Lähtiessäni en saa katsotuksi kaapin päälle. Se olisi jotain tavallisesta käyttäytymiskaavastani poikkeavaa. Jotain, jota minun täytyisi uskaltaa tehdä. Sen sijaan tarkistan oven suljettuani, onko nimesi painettu oven viereiseen nimilaattaan oikein. On se. Poistun paikalta itsekseni hymyillen.

CRo - Du