Speak. Out loud.

"Being in therapy is great. I spend an hour just talking about myself. It's kinda like being the guy on a date."

-
Caroline Rhea

Viime viikon terapia. Perjantai.

Minä: Mä olen ajatellut kertoa asioita, joita mä en ole koskaan kertonut. Ne on vaikeitakin, mut mä olen ajatellut ettei ne ole oleellisia, kun ne ei vaivaa mua millään tapaa, niin siksi mä olen jättänyt ne kertomatta. Mut kyl ne taitaa olla oleellisia.
Terapeutti: Mitä asioita?
Minä: No mä olen unohtanut niitä, kun mä en ole kertonut. Mut mä kerron, jos mä alan muistaa. Vois olla nimittäin hyvä kertoa ne.

Ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Ei. Miksi olen ylipäätään jättänyt kertomatta? Olenko turvautunut niiden "epäoleellisuuteen", jotta minun ei tarvitsisi koskaan käydä uudelleen läpi niitä häpeän tunteita. Kaivan nähtävästi itselleni aina vain syvempää kuoppaa...

Yhtäkkiä tapahtuu jotakin, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Huoneesi ovisummeri soi. Minä jäykistyn tuolilla ja kaikki ajatukset katoavat samantien päästäni kuin savuna ilmaan.

T: Joo anteeks mulla on toi ovivalo rikki niin siinä ei pala se punainen valo että varattu.

En saa sanotuksi mitään. Entä jos summerinsoittaja päättää tulla sisään? Tosta noin vain. Ei sillä, että minut tunnistettaisiin. En välitä siitä. Minulla jäi lause kesken. Mitä olinkaan sanomassa? En muista enää. Mistä me olimme ylipäätään puhumassa? Öh, apua?

Nyt ymmärrän miksi kaikissa terapiaoppaissa toistellaan terapiaistunnon häiriöttömyyden tärkeydestä. Tämän takia. Juuri tämän takia. Häiriö sotki kaiken. Minulla meni pasmat täysin sekaisin ja kului minuutteja ennen kuin sain itseni taas kootuksi. No tulipa tämäkin koettua.

Muistan toisen kerran, jolloin terapiassa on ollut häiriö. Muita kertoja ei ole ollut. Silloin puhelimesi piippasi tekstiviestiä. Olit tosin varoittanut minua siitä, koska odotit kyseistä viestiä, joten en samalla tavalla säikähtänyt kuin summerin soidessa eivätkä ajatukseni kadonneet tyystin. Sen sijaan puhelimen piipatessa tunsin kuinka mustasukkaisuus roihahti voimakkaasti sisälläni. Sen muutaman sekunnin ajan kun luit viestin (siihen edes vastaamatta), jouduin jakamaan sinut jonkun toisen kanssa, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Pahoittelit keskeytystä, enkä minä ollut sinulle vihainen. Mustasukkaisuus sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin, enkä minä maininnut sinulle siitä sanallakaan.

Minä: Mä tajusin, että mä käyn täällä todella usein dialogeja päässäni. Joskus monologejakin itseni kanssa, mutta siis dialogeja, joissa mä kuvittelen kertovani sulle jotain ja sitten sä vastaat siihen jotain ja mä sanon jotain... ja mä tajusin, että mun pitäis kertoa ne asiat ääneen.
T: Niin, jos sä kertoisit ne niin sä saisit tietää mitä mä vastaisin niihin.
Minä: Ne dialogit, joita mä käyn mielessäni on ihan realistisia. Mä uskon, että sä vastaisit oikeasti just niin kuin mä olen sen ajatellutkin.
T: No sittenhän sun täytyy tuntea mut tosi hyvin.

Minä: Se, että mä en näytä täällä terapiassa tunteita niin se ei tarkoita, ettenkö mä tuntisi mitään tunteita.
T: Mistä sulle se tuli mieleen?
Minä: No siis kyllä mä täälläkin tunnen kaikkia tunteita. Jos sä vaikka sanot jotain, niin kyllä mä hämmästyn tai helpotun tai liikutun, mut en mä vaan näytä sitä. Mut mä aattelin kertoa sen, ettet sä luule, että mä en tunne mitään.
T: Niin kyllä mä olen ajatellut, ettet sä tunteeton ole. Miksi sä et näytä, jos sä tunnet jotain?
Minä: En mä tiedä. Siitäkin on tainnut vaan tulla sellainen tapa. Tai kun joidenkin kanssa mä piilotan mun tunteet ja joillekin taas näytän ne. Mut riippuu kyllä tunteestakin. Kyllä mä kavereille näytän mun tunteeni. Tai sitten mä en täällä näytä, koska säkään et näytä.
T: Kyllä mä jotain näytän. Ja jos sä katsoisit mua, niin sä voisit nähdä mun ilmeistä esimerkiksi huolta tai hämmästystä.

Niin, mutta et sinä silti kaikkea näytä, koska olet terapeutti, etkä "saa" näyttää kaikkea. En sitten tiedä, vaikuttaako se minunkin tunteiden ilmaisuuni.

Mel G - Word Up