Seuraan sinua odotushuoneesta kohti huonettasi. Huoneesi oven kohdalla pysähdyt yllättäen ja olen vähällä törmätä sinuun. Käännyt minuun päin ja siirrän katseeni turvalisesti ovenkarmiin.
Terapeutti: Siellä olis taas se iso huone vapaana. Mennäänkö sinne?
Minä: Ei mennä.
T: Miksei?
Minä: Ei nyt vaan mennä.
T: Niin sä et vieläkään katso muualle kuin käsiisi.
Minä: En, mutta olen mä ajatellut asiaa. Joka kerta kun tuun terapiaan ja kun istun tässä ja kun lähden täältä ja oon mä yrittänyt psyykata itseäni. Pitäis vaan yrittää enemmän.
T: Sä voisit edes vilkaista... en mä pyydä, että mua, mutta vaikka muualle täällä huoneessa. Tiedätkö sä edes mitä mulla on täällä huoneessa?
Minä: Haha, en oikeastaan.
T: Mulla on tossa pöydällä yksi kaktus. Siinä on nyt kukkia. Se on kaunis. Sä voisit katsoa sitä.
Minä: Kun ei pysty.
T: No mitä sä ajattelet, että tapahtuu, jos sä katsot jonnekin muualle?
Minä: No siis ei periaatteessa mitään, mut pelkkä ajatuskin siitä alkaa ahdistaa. Niin en mä sitten koskaan pysty. Mut kyllä mä ajattelen aina sitä.
Minä: Tääl pitäis tapahtua palohälytys tai jotain niin sitten mun olis pakko reagoida siihen jotenkin.
T: Niin silloin kun tätä remontoitiin niin täällä sattui paljon palohälytyksiä, aiheettomia siis, mutta ei kyllä enää. Onks sun käynnin aikana koskaan tullut hälytystä?
Minä: Ei.
T: Ajatteletko sä, että se olis ainoa asia, jolla sä voisit muuttaa olemustasi?
Minä: No siltä se alkaa vähän vaikuttaa.
T: Tiedätkö sä miltä tää tilanne näyttäisi, jos tätä kuvattaisiin?
Minä: Joo mä mietin sitä yks päivä. Tää näyttäis kyllä tosi koomiselta.
T: Niin eikä vain se, että sä et nää mun ilmeitä ja joudut luottamaan pelkästään sun kuulemaan, mutta mä en nää sun ilmeitä ja sä saatat sanoa jotain, mutta sun ilme saattaisi kertoa toista, enkä mä pysty tulkitsemaan sitä.
Aikamme on loppu. Minä nousen kättelemään sinua tältä päivältä.
T: Se kaktus on tossa sun vasemmalla puolella.
Minä: Mmh... mä katon sitä sitten seuraavalla kerralla.
T: Se ei välttämättä enää ole kukassa pääsiäisloman jälkeen. Ne kukkii niin vähän aikaa.
Muse - Supermassive Black Hole
8 kommenttia:
Tämä katsekontaktijuttu alkaa kuulostaa siltä, että teit alussa jotain, jota et pysty enää purkamaan ja nyt olet itse luonut itsellesi ongelman. Voin toki olla hyvin väärässä, siltä vain kuulostaa.
Osaisitko tänne blogiin avata, mikä siinä on niin kauhean hankalaa? Pystytkö kuitenkin katsomaan muita ammattilaisia silmiin/päin?
En mäkään koskaan pysty katsomaan terapeuttia tai psykiatria tai yhtään ketään silmiin. Ja osastolla kun juttelin muille, niin ei monikaan kuulemma pysty katsomaan. Eli ei me onneksi olla kauhean eriskummallisia siltikään. Mä olen nyt vuoden käynyt tuolla, enkä yhä edelleen pysty edes ajattelemaan että katsoisin silmiin sitä ihmistä.
Mulla tuli mieleen ihan sama ^ Ja mitä kauemmaksi ajassa menette siinä terapiasuhteessa, sitä vaikeampaa on luopua siitä tutusta ja turvallisesta tavasta, jolla sä pystyt ulkoisesti luomaan terapeutille sen fiiliksen, että sulla on henkisesti paha olla. Musta tuntuu, että pelko saattaa olla sitä, että jos nostat katseesi, paljastut ja se liian herkästi tulkittaisiin paranemisen merkiksi, jolloin et voisi enää tukeutua ulkoisesti havaittaviin ongelmiin, vaan joutuisit todistamaan henkistä pahaa oloasi muilla keinoin. Monesti olen miettinyt niitä tapauksia, jotka sairastavat jotakin ulkoisesti havaittavaa mielenterveydellistä sairautta, kuten anoreksiaa. Kun ulkonäkö on sairaalloinen, potilas tietää ja tuntee, että hänen ei tarvitse todistaa toisille olevansa sairas, vaan ihmiset ulkoisesti todentavat tätä ja tarjoavat turvaa ja tukea. Jos anorektikko palaa normaaliin painoon, monet saattavat tulkita sen paranemisen merkiksi, jolloin tuki jää vajaaksi, vaikka mieli olisi edelleen sairas. Tällainen ruokkii sitten itse sairauden sykilä.
- s
Kiva kun oot alkanut taas bloggailemaan :)
annah: Joo tein alussa sen virheen, etten katsonut. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä suuremmaksi ongelma muodostui ja sitä vaikeampi siitä oli päästä enää eroon.
Katsoessani toisia silmiin, tulee itselle avuton ja alaston olo ja alkaa jännittää. Silmistä vaan näkee liikaa. Kaiken.
En pysty katsomaan muitakaan eri alojen ammattilaisia silmiin, varsinkaan lääkäreitä, sairaanhoitajia enkä muita terapeutteja. Joskus oli vaihe, jolloin kavereita ja sukulaisiakin oli vaikea katsoa.
Vastasin nyt vähän lyhyesti, kun ajattelin tehdä tästä aiheesta lähi päivinä ihan oman postauksen.
Anonyymi: Olipas oivaltava huomio! Mä en olekaan ajatellut asiaa tolta kannalta, että muutos tulkittaisiin paranemiseksi. Jännä. Itse asiassa hyvin paljon mahdollista, mun on ehkä syytä pohtia tätä asiaa enemmän.
Jotenkin lohdullista kuulla etten ole ainoa. Kiitos. Olen pitänyt itseäni yhtenä kummajaisena. Vaikka tietysti toivon, että oppisit katsomaan silmiin, kuten toivon myös omalle kohdalleni. Se saattaisi avata ovia aivan uusiin mahdollisuuksiin.
Mukava kuulla, että paluuni on ollut positiivinen asia. :)
Lähetä kommentti