Ennen kesäloman alkua kävin koulun terveydenhoitajalla puhumassa surustani. Kerroin hänelle huolestani, että saisin kuulla Eevan löytymisestä ollessani rippileirillä. Terveydenhoitaja rauhoitteli. Hänestä oli hyvin epätodennäköistä, että saisin kuulla uutisen juuri niiden 8 päivän aikana. Minun ei kannattanut murehtia sitä. Minä intin kuitenkin pelostani. Minulla oli vahva, mutta selittämätön tunne, että saisin kuulla suru-uutisen juuri silloin.
Heinäkuussa koitti rippileiri. Minä kävin sen Pécsissa, Unkarissa. 11.6.2005 leiriä oli jäljellä neljä päivää. Istuin hotellimme piha-alueella yhdessä muiden kanssa. Alkuilta oli lämmin, t-paidalla tarkeni. Me tytöt istuimme juttelemassa ja katselimme, kun pojat potkivat jalkapalloa. Odottelimme iltahetken alkua.
Huomasin, että olin unohtanut punaisen laulukirjani hotellihuoneeseen. Tarvitsimme niitä iltahetkessä. Lähdin hakemaan sitä. Kirja oli sängylläni, siinä mihin olin sen unohtanut. Aivan ohimennen päätin katsoa yöpöydällä olevasta kännykästäni kelloa. Halusin tietää olisiko iltahetki jo alkanut ja täytyisikö minun kiirehtiä.
Kännykkä näytti yhtä puhelua ja kahta viestiä saapuneeksi. Silloin minä arvasin. Minä tiesin. Puhelu ja viestit olivat Eevan äidiltä. KRP:sta oli soitettu, että Eeva oli tunnistettu. Toisessa viestissä luki, että Eeva tuotaisiin Suomeen torstaina 16.6. sekä halusinko lähteä Helsinki-Vantaalle vastaanottamaan Eevan kotiin. Halusin. Minä halusin. Luin viestit yhä uudelleen ja uudelleen varmistuakseni, että olin lukenut oikein. Eeva todella oli tunnistettu.
Jotenkin käsittämättömästi muistin ottaa laulukirjan mukaan. Palasin pihalle muiden luokse. Olin lähellä romahtaa täysin. Päätin sinnitellä, sillä en halunnut murtua muiden edessä. Pahinta olisivat olleet kymmenet uteliaat silmäparit, kohdistettuina minuun. Lukuisat kyselyt ja utelut. Supinat ja kuiskutukset selkäni takana. En halunnut kohdata sitä.
Iltahetken alkuun oli vartti. Ne 15 minuuttia olivat elämäni pisimmät ja piinallisimmat. Istuin muiden seurassa eteeni tuijottaen, puristaen kirjaa käsissäni. En kuullut muiden keskustelusta mitään. Purin vain hammasta ja hoin päässäni tauotta: Vielä 5 minuuttia, vielä 5 minuuttia, enää 4 minuuttia...
Minä kestin. Ehdin nykäistä yhtä ohjaajaa hihasta ja päästä toiseen huoneeseen ennen kuin murruin. Itkin tauotta 20 minuuttia. Pystymättä puhumaan. Pystymättä kertomaan miksi itkin. Itkuni loputtua olin aivan tyhjä. Olin väsynyt. Tuntui kuin olisin tehnyt rankan urheilusuorituksen.
Myöhemmin oli vielä iltahartaus, rauhoittuminen, jossa hiljennyttiin ja kuunneltiin virsiä. Sen illan hartaudessa sytytimme Eevalle kynttilän ja rukoilimme.
Hotellimme ravintolassa oli eräs sympaattinen ja mukava miestarjoilija, joka hymyili aina ja vaikutti yhdeltä maailman onnellisimmistä ihmisistä. Kuultuaan suru-uutisesta, hän teki Eevalle todella kauniin muistolyhdyn lasipurkista, kynttilästä ja kukista.
Rippileirin neljä viimeistä päivää olivat elämäni yksinäisimmät. En ole koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, hylätyksi. Pahinta ei ollut muiden ilo ja nauru, kyky pitää hauskaa. Pahinta oli se musertava yksinäisyyden tunne. Olisin halunnut hautautua peiton alle itkemään, käpertyä jonkun syliin suremaan. Mutten voinut. En saanut aamuisin jäädä sänkyyn makaamaan. Minun oli mentävä tunneille ja retkille. Mukaan peleihin ja leikkeihin. Tuntui, että minulta vaadittiin kohtuuttoman paljon.
En jaksanut pysyä muiden vauhdissa mukana. En jaksanut olla aktiivinen enkä sosiaalinen. En jaksanut osallistua keskusteluihin. Vetäydyin omiin oloihini. Roikuin porukan liepeillä mukaan pakotettuna. Olisin tarvinnut ystävää vierelleni joka hetkeksi, joka ikiseksi sekunniksi, mutten voinut vaatia sitä keneltäkään. En voinut pilata kenenkään toisen leiriä. Muut halusivat pitää hauskaa. Ei kukaan olisi halunnut viettää leiriä kuivaten toisen kyyneleitä ja toistellen riittämättömältä tuntuvia lohdutuksen sanoja.
Mielessäni kävi pyytää aikaisempaa lentoa kotiin, mutten pyytänyt. En halunnut olla vaivaksi. Joten sinnittelin. Päivisin yritin hymyillä, iltaisin itkin itseni uneen. Hiljaa, huonetoverieni kuulematta.
Olin pyytänyt, että saisin tietää heti, kun Eeva löytyy. Minun oli saatava tietää se heti. Olin varautunut siihen. Odotin, koska kännykkä alkaisi täristä laukussani kesken saksan tunnin. Kesken fysiikan tai ruotsin tunnin. Säpsähdin, jos niin kävi. Olin miettinyt mitä tekisin, jos kuulisin tiedon ollessani koulussa. Kuitenkaan en ollut selittämättömästä tunteestani huolimatta miettinyt miten hoitaisin tilanteen ja mitä tekisin rippileirin aikana. Minun olisi pitänyt miettiä.
En puhu mielelläni rippileiristä. En katsele leirikuvia albumista. En halua palata vapaaehtoisesti niihin heinäkuisiin päiviin. Ymmärrätte varmaan miksi. Leiri itsessään olisi ollut mukava, mutta uutinen ja sen tuoma suru ja yksinäisyyden tunne loivat mustan varjon koko leirin ylle. Eikä se varjo poistu koskaan.
Song of the day: Nightwish - Two For Tragedy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti