Rails on my arm

Yhdeltä terapia.

Terapeutti: Meillä alkais olla aika lopussa. Olisko vielä jotain?

Minä: Ei.

T: Meillä onkin seuraava aika perjantaina.

Tässä vaiheessa minun kuuluisi nousta ylös, hyvästellä terapeuttini tältä päivältä ja lähteä. Mutta en tee elettäkään noustakseni tuolista.

T: Sä näytät miettivän jotain. Onko sulla jotain, mitä haluaisit sanoa?

Minä: ...

T: ...

Minä: On joo.

T: Mihin se liittyy?

Minä: Viiltelyyn.

T: Mitä sä haluaisit kertoa?

Minä: Oikeastaan mä haluaisin näyttää... ne. Mut mä en pysty.

T: Ei sun ole pakko näyttää niitä.

Minä: Mutta mä haluan! Mä en halua salailla mitään.

T: Mutta ethän sä salaile, koska sä olet kertonut viilteleväsi, minkä sä silloin aiemmin mun luona käydessäsi salasit.

Minä: Niin mutta mä haluan näyttää ne. Musta tuntuu, että mun kuuluu tehdä niin. Sitten mun olo helpottaa.

T: Helpottiko sun oloasi, kun sä olit kertonut viilteleväsi?

Minä: Joo.

T: Mikä tekee siitä näyttämisestä vaikeaa?

Minä: Koska ne on niin henkilökohtainen asia. En mä esittele niitä kaikille. Kukaan ei ole nähnyt niitä aiemmin... tai no on muutama sairaanhoitaja, kun ne on ottaneet verikoetta.

T: Eli joku on nähnyt ne.

Minä: Niin mutta se on eri asia. Ne ei ole halunneet nähdä niitä.

T: Missä sulla on niitä jälkiä?

Minä: Vasemmassa käsivarressa. Ranteesta kyynärpäähän. Oikeassa kädessä ei ole.

T: Voithan sä näyttää ne seuraavalla kerralla, perjantaina?

Minä: Ei, mun on näytettävä ne nyt. Kun mä olen miettinyt tätä jo pitkään ja jos mä siirtäisin tätä niin tää jäisi vaivaamaan mua.

T: Entä jos sä näytät niistä vaan osan. Ja ens kerralla vaikka enemmän.

Minä: Ei, mä haluan näyttää kaikki kerralla. Kaikki tai ei mitään.

T: Ajatteletko sä aina niin, että kaikki tai ei mitään?

Minä: Kyllä, mä tavoittelen aina täydellisyyttä.

T: Siitä meidän pitäisikin puhua. Sä asetat itsellesi aivan liian korkeita tavoitteita ja varaudut siten pettymykseen jo ennen haastetta.

Minä: En varaudu. Mä uskon ja luotan itseeni aina sataprosenttisesti.

T: Mutta sun täytyisi sitten tehdä kovasti töitä saavuttaaksesi tavoitteesi.

Minä: Niin mutta mä en jaksa.

T: No sitten sun täytyisi asettaa matalammat tavoitteet.

Minä: Ei se riitä. Jos mä saavuttaisinkin sen tavoitteen, niin mä en koe onnistumisen tunnetta enkä voi olla ylpeä itsestäni.

T: Meidän täytyisi alkaa lopetella.

Käännään käsivarttani niin että kämmenpohjani on ylöspäin. Nyperrän hihaa sormillani. Kääntelen sitä sentti sentiltä ylöspäin. Huokaisen syvään ja vedän hihan ylös. Sinä nouset ylös ja tulet katsomaan kättäni lähempää. Minä yritän hengittää syvään ja tasata tiheäksi noussutta pulssiani. Katson sinusta ja kädestäni poispäin.

Tämä oli tähän mennessä haastavin tehtäväni. Haastava se oli siksi, etten esittele viiltelyjälkiäni. En näytä niitä kenellekään. Ne ovat henkilökohtainen asia. Yksityinen. Intiimi. Niitä ei kuulu näyttää muille. Mutta minä näytin ne tänään sinulle. Koska tunsin, että minun kuuluu tehdä niin.

T: Parantuuko noi?

Minä: Toivottavasti.

T: Jos sä olet viiltänyt syvään, niin noi arvet saattavat jäädä vaaleanpunaisiksi. Mitä jos ne ei parane kokonaan?

Minä: Sitten se on mun murheeni.

T: Miltä susta nyt tuntuu, kun sä näytit noi?

Minä: Hyvältä. Mä olen ylpeä itsestäni.

Nousen tuolista hyvästelläkseni sinut. Kätellessämme en pystykään katsomaan sinua silmiin. Se on ylivoimaisen vaikeaa. Sinä et päästä kädestäni irti, ennen kuin olen nostanut katseeni. Sitten liukenen ovesta ulos. Odotushuoneessa vilkaisen kelloa. Olin 20 minuuttia yliaikaa. Olen samaan aikaan kiihtynyt, helpottonut ja ylpeä onnistumisestani. Sekä jännittynyt siitä, mitä mahdat puhua asiasta perjantaina. Mikäli otat asian silloin puheeksi.

Manu Chao - Merry Blues