I'm drowning in my sorrow

Tämä on jatkoa kirjoitukselle The day my earth stood still.

10.1.2005. Ensimmäinen koulupäivä rentouttavan loman jälkeen. Muistotilaisuus Aasian katastrofin uhreille koulun liikuntasalissa. Muutamia painuneita päitä ja kumaria hartioita. Varovainen puheensorina, joka katkesi heti rehtorin käskiessä meidät seisomaan. Monet itkivät avoimesti. Hekin, joilla ei ollut ketään läheistä kateissa. Minä en itkenyt. En sallinut sitä itselleni. Heti tilaisuuden jälkeen alkoi itsesyyttely: minun olisi pitänyt näyttää tunteeni. En muista rehtorin puheesta sanaakaan. Muistan hänen vain lopuksi maininneen, että terveydenhoitajalle voi mennä puhumaan, jos on tarvetta. Ajattelin, etten tarvitse apua. Minä selviän tästä yksin! Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Tilaisuuden jälkeen minulla oli kotitaloutta. Odotin opettajaa yksin käytävällä. Konkreettisesti yksin, sisäisesti yksin. Kaikella mahdollisella tapaa yksin. Kotitalousluokasta tuli erityisopettaja ja ilmoitti minulle, että tilaisuudessa pyörtynyt poika on takahuoneessa lepäämässä. En saanut vastattua mitään. Ajattelin, että minun täytyy kertoa asiasta kotitalousopettajalle. En muistanut kertoa. Valmistimme tunnilla teeleipiä ja siskonmakkarakeittoa. Minun ei ollut nälkä.

Yhteiskoulussa, koulussa, jota Eeva kävi, oli muistopöytä Eevalle koulun käytävällä. Pöydällä oli valkea liina, valkeat kynttilät, kuva Eevasta ja muistokirja, johon sai kirjoittaa osanottonsa. Halusin mennä katsomaan pöytää. Halusin kirjoittaa kirjaan. Minä halusin. Mutten uskaltanut. Ajattelin, etten saisi mennä naapurikouluun. Että se oli jollain tapaa kiellettyä. Minulle sanottiin, että voisin aivan hyvin mennä. En mennyt. Onneksi sain lukea muistokirjan jälkeenpäin.

Erääksi suruni käsittelymuodoksi minulle muodostui kävely. Lähdin lähestulkoon joka ilta kävelemään Radiomäelle. En tuntenut kylmyyttä ja pakkasta. Tunsin vain pohjatonta ikävää.  Mutta kävelylenkin suorittaminen auttoi, helpotti oloa. Reitti oli joka kerta sama, joskus tosin kävelin pidempää kautta kotiin. Reitillä ei ollut merkitystä. Ei, sillä juuri oli merkitystä. Kävellessäni aina saman lenkin minun ei tarvinnut keskittyä miettimään minne kävelisin. Saatoin keskittyä muistelemaan Eevaa. Meitä. Kuuntelemaan musiikkia. Usein kuuntelin vain kahta tiettyä levyä: Red Hot Chili Peppersin By The Way ja Maroon 5:n Songs About Jane, jonka kappaleet tuovat aina mieleeni Eevan. Aina.

Keväällä jäin viikoksi sairaslomalle. Olin väsynyt, surullinen, epätietoinen, masentunut ja itsetuhoinen. Loma auttoi hetkellisesti. Sain vähäksi aikaa lisää voimia. Parin viikon kuluttua olin samassa pisteessä kuin ennen lomaa. Pelkäsin, että minut laitettaisiin osastolle, joten ainoa vaihtoehto oli sinnitellä koulussa. Aloitin lintsaamisen. Siten jaksoin käydä koulua. Jotenkuten. Samoihin aikoihin aloin polttamaan. Minä en kapinoinut. En heittelehtinyt murrosiän myllerryksessä. En koetellut rajojani enkä paininut teini-iän pinnallisten pikku ongelmien parissa. Minä olin hukkua suruni mustaan aallokkoon. Minä yritin vain selvitä.

Sitten koitti kesä. Kesäloma. Josta kaikki iloitsivat. Kaikki muut paitsi minä. Ensimmäinen kesä ilman Eevaa. Meidän oli ollut tarkoitus mennä Serenaan. Pyöräillä satamaan syömään jäätelöä, uida, nauraa, urheilla, shoppailla, valvoa myöhään, höpöttää pojista ja elokuvista. Meidän oli ollut tarkoitus viettää tämä kesä yhdessä. Niin kuin olimme viettäneet kaikki aiemmatkin. Kenen kanssa minä nyt nauttisin kesästä? Tästä eteenpäin aloin vihata kesää. Vihata lomaa ja aurinkoa. Ihmiset usein ihmettelevät miten en voi pitää kesästä. Kaikkihan siitä pitävät. En kerro heille koskaan todellista syytä. Tätä.

Kesäkuussa katastrofista tuli kuluneeksi puoli vuotta. Eikä Eevaa oltu löydetty. Epätietoisuus on kaikkein pahinta. Jossain vaiheessa se ottaa vallan. Se piinaa ja kalvaa. Se vie tilan kaikilta muilta ajatuksilta. Se ei jätä rauhaan. Se on viedä järjen. Silloin sitä alkaa toivoa kuulevansa jotain. Edes pahinta. Kunhan saisi tietää edes jotain. Kunhan saisi tämän piinaavan epätietoisuuden päätökseen ja voisi aloittaa surutyön työstämisen. Aftonbladetin artikkelissa kerrottin, ettei Eeva selvinnyt. Samaa sanoi ruotsalaismies. Mutta minä saisin varmuuden vasta KRP:lta. Sillä silti kaiken tämän keskellä minä pidin hiipuvaa toivoa yllä ja halusin uskoa hyvää.

Samoihin aikoihin jotkut alkoivat ihmetellä suruani. Eikö minun pitäisi päästä jo yli? Tapahtuneesta on kulunut jo puoli vuotta. Vieläkö minä surin? En ollut uskoa korviani. Eihän Eevaa oltu vielä edes löydetty. Hautajaisiakaan ei oltu vielä pidetty. Puoli vuotta. Pitäisikö minun päästä puolessa vuodessa yli parhaimman ystäväni, kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän ystäväni, kuin oman siskoni kuolemasta? Tuntui, ettei suruani ymmärretty. Ettei minua ymmärretty. Ja se sai minut tuntemaan itseni vain entistä yksinäisemmäksi.

Song of the day: Gorillaz - El Mañana