The day my earth stood still

Vaikka minun maailmani pysähtyi, muiden maailmat jatkoivat pyörimistään. 

Mikä on pahinta mitä sinulle voisi tapahtua? Mitä et ikinä halua kokea?

Menettää se itselle kaikkein rakkain ihminen. Se on minulle asia, jota en ikinä haluaisi kokea. Ja juuri sen minä jouduin kokemaan.

26.12.2004. Lojun olohuoneen sohvalla yhdessä vanhempieni kanssa ja katson puolella silmällä yhdeksän uutisia. Niissä kerrotaan Sumatran länsirannikolla tapahtuneesta vedenalaisesta maanjäristyksestä, joka on aiheuttanut tsunamin. Tsunami. Aivan uusi sana minulle. Hyökyaalto. Eeva, paras ystäväni, on Thaimaassa, ajattelen uutista seuratessani. Mutta eihän se nyt sinne ole iskenyt, missä Eeva on. Ei Eevalle ole käynyt kuinkaan, ei tietenkään. Ei tämä koske minua, niin itsekkäästi kuin ajattelinkin. Yhtään suomalaista ei ole menehtynyt, kaikkiin suomalaismatkailijoihin on saatu yhteys, uutistenlukija vakuuttaa. Kyse on siis jostain tavallista suuremmasta vuoroveden noususta, joka on hajottanut paikallisten koteja. Joitakin ihmisiä on loukkaantunut. Näin ajattelin. Kuten tässä vaiheessa vielä kaikki muutkin.

Kuinka väärässä kaikki olivatkaan. Vähitellen katastrofin laajuus alkoi selvitä. Samoin se, että Eeva on kateissa. Eeva oli Khao Lakissa. Sain tietää, että Khao Lak oli yksi pahiten tuhoa kärsineistä alueista. Eeva oli Blue Village Pakarang -hotellissa. Sain tietää, että kyseinen hotelli oli aivan rannan läheisyydessä ja tuhoutui täysin (kyseisessä hotellissa menehtyi eniten suomalaisia). Aloin pelätä pahinta.

Soitin Eevan kännykkään. Eeva ei vastannut. Tunteeton naisääni ilmoitti, ettei valitsemaani numeroon saada juuri nyt yhteyttä. Yritin uudelleen. Ja uudelleen. En osannut ajatella, että Eevalla tuskin oli kännykkäänsä mukanaan. Se oli mitä todennäköisemmin huuhtoutuneena mereen. En soittanut ulkoministeriöön. Sen linjat olivat jatkuvasti ruuhkaiset ja tukossa, joten halusin, että lähiomaiset pääsisivät läpi. Ystäväni yritti soittaa sinne kysyäkseen Eevasta. Hän ei päässyt läpi.

Olin hämmentynyt. Täysin hämilläni. Ymmälläni. Kaikki tuntui niin epätodelliselta, liian uskomattomalta ollakseen totta. Jättimäinen hyökyaalto, joka etenee 800 km/h ja on jopa 15 metriä korkea. Ei se voi olla todellinen. Sellaisia on vain elokuvissa. Ei tämä voi olla totta. En käsittänyt tapahtunutta todeksi. Se tuntui painajaiselta tai mauttomalta pilalta. Miltä tahansa muulta paitsi todelta. En osannut vielä surra.

Joulun välipäivät menivät netissä istuessa. Istuin koneella lähestulkoon kellon ympäri. En muistanut syödä, en malttanut nukkua. En ehtinyt ulkoilla. Päätäni särki jatkuva koneella oleminen, mutta minun oli oltava siinä. Minun oli etsittävä Eevaa.

Kahlasin läpi lukuisia nettisivuja. Kävin keskustelupalstoilla. Viranomaisten sivuista ei ollut mitään apua. He olivat aivan hukassa. Enimmäkseen selasin thainkielisiä sivuja, joista en ymmärtänyt puoliakaan. Niille oli koottu listoja kadonneista, elossa löydetyistä ja kuolleina löydetyistä ihmisistä. Viimeksi mainittuja listoja en aluksi uskaltanut lukea. Jossain vaiheessa epätietoisuus kasvoi niin sietämättömäksi, että aloin lukea niitäkin. Minun oli saatava tietää. Välillä sivulle saattoi odottamatta ilmestyä kuvia kuolleista. Niitä en ainakaan tahtonut nähdä. Sellaista kuvaa rakkaimmastaan ei saa koskaan pyyhittyä pois mielestään. Kävin myös tiheään sukellus.fi -sivustolla. Sinne päivitettiin nimilistaa elossa löytyneistä suomalaisista. Nimiä tuli päivittäin lisää. Vaan ei Eevan nimeä. Miksi kaikkien muiden nimiä tuli lisää ja lisää, muttei Eevan? Miksi?

Tunsin itseni niin kovin pieneksi, yksinäiseksi ja voimattomaksi. Turhaksi. Olisin halunnut tehdä jotain konkreettista. Ottaa seuraavan lennon Khao Lakiin ja lähteä etsimään Eevaa. Halusin auttaa, olla hyödyllinen. Tietokoneella istuessa en sitä ollut. Tosi asiassa en olisi osannut tehdä mitään. Olisin ollut vain tiellä. Eikä ulkoministeriökään suosittanut tuhoaluille matkustamista.

Tammikuun alussa sain vihdoin kuulla Eevasta. Löysin eräältä keskustelupalstalta linkin Aftonbladetin artikkeliin, jossa Eeva mainitaan. Artikkeli löytyy tästä linkistä: "Vet du, jag dog nästan i Thailand". (Eeva mainitaan kohdassa "Värsta dagen i mitt liv"). Otin myös yhteyttä artikkelissa haastateltuun ruotsalaismieheen. Hän oli ollut Eevan kanssa aaltojen jälkeen. Eevan viimeisinä hetkinä. Ja hän kirjoitti minulle siitä. Mikä oli yhtäaikaa sekä järkyttävää että koskettavaa.

Tässä vaiheessa iski järkytys. Katastrofin käsittäminen. Kaikki tämä todella tapahtui. Kaikki on todellista. Täyttä totta. Pääni valtasi yksi ainoa kysymys. Miksi? Miksi tämä tapahtui juuri minulle? Miksi Eeva? Miksi? Miksei edes joku muu? Vaikkei niin olisi saanut edes ajatella. Ajattelin silti.

Silti käsitin vain puolittain sen, ettei Eevaa enää ole. En halunnut hyväksyä sitä. Sillä jos hyväksyisin sen, siitä tulisi totta. Halusin pitää toivoa yllä. Minun täytyi pitää toivoa yllä. Sillä muuten pettäisin Eevan. Halusin uskoa ihmeeseen. Sillä jos en uskoisi, ei sitä voisi tapahtuakaan. Kehitin toinen toistaan uskomattomampia kuvitelmia: Eeva on kaukaisessa sairaalassa hoidossa. Eeva on hengissä viidakossa, josta hänet löydetään. Eeva on pienessä kylässä, jonkun paikallisen kotona toipumassa. Tsunami on tuhonnut tiet ja puhelinlangat, joten yhteyttä suurlähetystöön ei saada. Ja minä pidin kiinni noista kuvitelmistani. Takerruin niihin. Uskoin niihin.

Löysin keskustelupalstoilta vertaistukea ikäisistäni 14-vuotiaista tytöistä, joilla oli myös joku läheinen kateissa. Perheenjäsen tai ystävä. Otin heihin yhteyttä sähköpostilla. Jokainen heistä vastasi. Ja jokaisen heistä läheinen oli löytynyt elossa, korkeintaan lievästi loukkaantuneena. Minun oli yhä kateissa. He ottivat osaa suruuni ja sanoivat, että voin kirjoittaa heille. En halunnut heistä vertaistukea. Eivät he ymmärtäisi suruani, koska heidän läheisensä olivat pelastuneet. Miksi heidän läheisensä pelastuivat, mutta minun ei? Halusin olla iloinen heidän puolestaan, mutten osannut. Olin kateellinen ja katkera.

* * *

Tästä oli odotettua vaikeampi kirjoittaa, sillä shokin takia en muista juuri mitään katastrofia seuranneista päivistä. Mutta minä haluan kirjoittaa. Minä haluan käydä tämän läpi vielä kerran. Joten jatkoa on luvassa.

Song of the day: Red Hot Chili Peppers - I Could Die For You