The gift

Terapia. Aikamme on tältä päivältä lopussa.

Terapeutti: Meillä onkin seuraava aika sitten keskiviikkona. Olisko nyt vielä jotain mielessä?

Minä: Ei kai... siis ei.

Eipä minulla ole nyt mitään mielessä, kun ei ole ollut koko aikanakaan. Taaskaan. En ole taaskaan osannut puhua mitään. Sitten muistan. Lahja! Olet noussut jo seisomaan. Nostan laukun syliini.

Minä: Tai olis mulla yks juttu.

Kaivan laukustani lahjapaketin. Siinä on kirja. Patricia McCormicin kirja Viilto. Olen käärinyt sen valkeaan lahjapaperiin. Paperissa on punavalkeita lintuja. Ne istuvat oksalla, jossa on jäätyneitä marjoja. Paperissa on myös hopeisia lumihiutaleita ja ruudullisia sydämiä. Ihastuin paperiin heti sen nähdessäni ja halusin paketoida lahjasi juuri siihen. Ojennan pakettia sinulle.

Minä: Tää on niinku joululahja.

T: Ei sun olis tarvinnut.

Äänessäsi kaikuu jokin, joka kuulostaa liikutukselta. Mutta ei se voi olla. Olet varmasti saanut lahjoja muiltakin potilailtasi. Ojennan pakettia edelleenkin sinua kohti. Et tee elettäkään ottaaksesi sen vastaan. Sisälleni hyökyy tunne. Se, jota kauhulla odotin. Se, jota en halunnut joutua tuntemaan. Pelko. Etkö sinä aio ottaa lahjaani vastaan? Etkö halua sitä? Vai eikö ammattietiikkasi salli sinun ottaa sitä? Sillä olin lukenut, ettei terapeuteille saisi ostaa lahjoja. Ettei heille kuulu ostaa. Sillä se, mitä he tekevät, on vain heidän työtään. Mutta opettajillekin saa ostaa lahjoja. Jouluisin ja keväisin. Joten miksei siis terapeuteille? Olin myös lukenut, kuinka eräs terapeutti oli jopa täysin kieltäytynyt ottamasta potilaan lahjaa vastaan.

Laitan lahjan kirjoituspöydällesi. Siinä on. Minähän en sitä takaisin vie. Olen kirjoittanut sinulle kirjaan omistuskirjoituksenkin. En siis voisi pitää sitä kirjahyllyssäni. Se, mitä tästä eteenpäin teet lahjalleni, on sinun asiasi. Toivoisin kuitenkin, että edes lukisit sen. Sillä sitten ymmärtäisit, miksi annoin sinulle juuri kyseisen kirjan. Se ei ole vain mikä tahansa kirja. Se on kirja, joka voisi kertoa minusta. Se voisi olla kirjoitettu minusta. Niin monet kirjan tapahtumat ja Callien ajatukset ovat kuin suoraan omasta elämästäni.

Nousen viimein tuolistani. Kättelemme hyvästiksi tältä päivältä. Hymyilet. Vaikutat jotenkin tavallista lämpimämmältä. Käännyn lähteäkseni. Käsi ovenkahvalla pysähdyn. En käänny sinuun päin vaan osoitan sanani ovenkarmille.

Minä: Mun piti antaa toi lahja ennen joulua. Niinku joululahjaksi. Mut mä en uskaltanut antaa sitä. Mä oon kantanut sitä siitä asti mukana.

Naurahdan ja poistun huoneestasi. Hymyilen koko matkan kotiin asti. Rakastan lahjojen antamista. Enemmän kuin niiden saamista. Tulen siitä aina hyvälle mielelle. Varsinkin, jos olen käyttänyt aikaa lahjan miettimiseen. Jos lahjalla on jokin merkitys eikä se ole vain ensimmäinen Sokoksen hyllystä käsiin tarttunut lahjaksi kelpaava esine.

Itse asiassa kirja ei ollut joululahja. Tai on se sitäkin, mutta se on myös paljon muutakin. Se on kiitoslahja kaikesta siitä tuesta ja ymmärryksestä, jota olen sinulta näiden kuluneiden vuosien aikana saanut. Se on myös anteeksipyyntö. Niistä puhumattomista vuosista, jolloin esitin iloista ja valehtelin sinulle vointini, vaikka sinä yritit auttaa minua.

Ennen kaikkea se oli minun jäähyväislahjani sinulle. Se lahja, jonka antaisin sinulle kun hoitosuhteemme päättyy. Mutta minä halusin antaa sen nyt. Sillä minä tajusin, että minä saatan kuolla vaikka huomenna. Jäädä auton alle matkalla töihin. Silloin en saisi antaa sinulle jäähyväislahjaa eikä sitä voisi kukaan muukaan antaa, sillä kukaan ei tietäisi mikä sen lahjan piti olla. Enkä minä saisi tietää mitä sinä ajattelit lahjastani. Mutta nämä eivät olleet jäähyväiset. Näemme keskiviikkona.

Jethro Tull - Sweet Dream