lauantai 6. lokakuuta 2012

Free for a while

Kuukausi vaihtui jo kuusi päivää sitten, mutta vasta tänään tajusin kääntää Cosmon mieskalenterista uuden kuun. Nyt minua katselee lokakuun tumma komistus, kun kirjoitan tässä kirjoituspöytäni ääressä.

Tänään oli 1. kotijaksoni. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon pääsin vapaasti lähtemään pois osastolta. Ilman hoitajaa. Klo 11.30-16.00 sain tehdä mitä mieleni vain teki. Huimaa! En ollut hirveästi uskaltanut suunnitella kotijakson ohjelmaa, sillä viimeiseen asti pelkäsin sen peruuntuvan. Mietin sitä kuitenkin vähän, ettei osastolle palattua tulisi mielihaluja, joita ei voisi enää toteuttaa.

Kävin ensin vanhempieni luona moikkaamassa kissapoikia. Sepi antoi ensin silittää, mutta mönki sitten sängyn alle osoittamaan mieltään minun poissaoloani kohtaan.

Lähdin kaupungille. Aluksi tuntui hämmentävältä. Onko tämä edes todellista? Saan kävellä vapaasti minne ikinä haluan, eikä kukaan vahdi minua. Muutos iski aluksi tajuntaan rajuna. Osaston kuolemanhiljaisuudesta ihmisiä ja ääniä pursuavaan tavarataloon. Ulkomaailmaan, joka on valtava verrattuna osaston muutamaan sataan neliöön. Kaikki se tuntui kuitenkin vain hyvältä. Uskomattoman hyvältä. Tätä minä olin kaivannut. Ihmisiä ja elämää ympärilleni. Tunsin itsenikin eläväksi.




Kiertelin lempikaupoissani katselemassa syksyn muotia, sovittelin ja ostelin vaatteita ja taas pitkästä aikaa nautin siitä. Ostelin kaikkea tarvitsemaani ja kotijaksoni kunniaksi ostin tölkillisen Angry Birds possulimua ja jo pitkään himoitsemiani Pantteri Mix-karkkeja pussillisen.

Koti tuntui autiolta ja tyhjältä. Kissalapset eivät olleet juoksemassa vastaan. Eteisen lattialla oli sylillinen mainoksia. Siistiä ainakin oli, aikoihin. Jopa luonnottoman siistiä.

Ennen osastolle paluuta kävin juoksulenkillä. Tiedän, en olisi saanut, mutta hoitajatkin osasivat aavistaa, että menen lenkille. He tiesivät, etteivät pysty estämään sitä. Tuntui ihanalta saada pitkästä aikaa vetää juoksutrikoot jalkaan ja solmia tossujen nauhat. Uudenkarheat tossut, joilla juoksukilometrejä takana 0. IPhonesta Endomondo nakuttamaan lenkkitiedot ylös, kuulokkeet korviin ja menoksi. Tossut tuntuivat erinomaisilta, sää oli aurinkoinen ja raikas ja minä kulutin kuivia asfalttikatuja. Täydellistä! Tätä minä olin niin ikävöinyt. Juoksun jälkeen olo oli rentoutunut ja mieli keveä. Hoitajat eivät ikinä tule ymmärtämään, miten suuri merkitys tällä lenkillä minulle oli. Minun päälleni. Nyt jaksan taas jatkaa.

Osastolle paluu tuntui masentavalta. Aika oli kulunut niin nopeasti. Liian nopeasti. Seisoin osaston 9 oven takana ja mietin, olenko tosiaan palaamassa tuonne takaisin. Vapaaehtoisesti. Painoin summeria ja hoitaja tuli avaamaan. Perääntyä ei enää voinut.

Toiset saisivat lähteä kotijaksoille, mutteivät halua ja toiset haluaisivat mutteivät saa. Kuten minä. Voisin käyttää toisten kotijaksot, mutta nyt menen katsomaan Pirates Of The Caribbeania.

2 kommenttia:

just me kirjoitti...

sinulle on palkinto blogissani :)

Pura kirjoitti...

Vau, kiitos paljon! :)

Lähetä kommentti