Eilen tuli tasan viikko täyteen osastolla oloani. Ensimmäiset päivät osastolla olivat musertavan rankkoja, mutta ajan myötä oleminen täällä on muuttunut hieman helpommaksi siedettävämmäksi. Eilinen oli päivänä jopa parempi, tosin uskon sen vain johtuneen terapian parantavasta vaikutuksesta, jonka tunnen jo hälvenneen. Se siitä sitten. Nyt täytyy jotenkin vain jaksaa sinnitellä maanantaihin asti, jolloin on seuraava terapia.
Olen ollut osastolla nyt viikon, mutta tuntuu kuin olisin ollut jo kuukauden. Päivissä on 24 tunnin sijaan 37 tuntia. Aika matelee. Se ei tunnu kuluvan millään. Olen varma, että joku kääntää kelloja taaksepäin, kun en huomaa. Pyörittelee viisareita sormillaan, pysäyttelee aikaa ja nauraa minulle. Kärsi, tyhmä tyttö, kärsi.
Ajoittain tunnun jopa vaipuvan jonkinlaiseen katatoniseen tilaan, jossa tuijotan tyhjyyteen ajantajun ja olemassaoloni kadottaen. Siinä tilassa en tunne itseäni pitkästyneeksi enkä tunne, että minkäänlaisilla asioilla olisi loppupeleissä mitään merkitystä. Olin varma, että diapam saa sellaisen tilan aikaan, mutten ole enää edes napsinut sitä.
Nämä viikonloput ovat pahimpia osastolla. Aika tuntuu menevän vielä hitaammin. Kaikki, jotka saavat lähteä viikonlopuksi kotiin, lähtevät. Arkisin meitä on täällä 12, tänään oli 5. Sitä myötä hoitajiakin on paikalla vähemmän. Hiljaisuus on päivisinkin käsin kosketeltavaa. Pikemminkin veitsellä leikattavaa. Voisi kuulla nuppineulan tippuvan lattialle. Tahdon ihmisiä ympärilleni. Puhetta ja naurua. Tämä hiljaisuus vie minulta järjen!
2 kommenttia:
mun on pakko saada tämmönen asia sun tietoon: oot aivan uskomattoman hyvä kirjoittamaan. pystyn samaistumaan sun tekstiin kun muistelen omia osastoaikoja ja nykyisiä fiiliksiä, itse en vain niitä ikinä noin hyvin pysty pukemaan sanoiksi. kiitos ylemmälle taholle että löysin tämän blogin, sait vakio lukijan! ;)
Apua kiitos tuhannesti kehuistasi, tässähän ihan punastuu! Kiva, että liityit lukijaksi! :)
Lähetä kommentti