Room 10

Eilen kävi kutsu osastolle. Päiväpolilta omahoitajani ja toinen hoitaja tulivat hakemaan minut kotoa klo 10.30. Olin ollut nukkumassa ja oloni oli hieman kuumeinen, minkä vuoksi en torstaina mennyt tutustumaan osastoon, vaikka tarkoitus oli. Perjantaina oli pakko mennä. Ja jäädä. Hoitajat tekivät sen varsin selväksi minulle. Vaihtoehtoa B ei ollut. Osaston lääkärin tapaaminen oli klo 13.00.

Mukaan pakkasin vaatteita ja hygieniavälineitä, James Dean -kantisen päiväkirjan ja Irvin D. Yalomin kirjan Lying On The Couch. Sekä halun parantua. Tai ainakin parantua sen verran, että pääsen takaisin kotiin.

Klo 12.30 eteeni avautuu psykiatrian siipi ja lukuisat osastot loputtoman pitkiltä vaikuttavine linoleumikäytävineen. Luonnottoman väriset turkoosilehtiset muovipuut kasvavat sinisten linoleumijokien varsilla. Olen saapunut mielisairaalaviidakkoon.

Tutkimushuoneessa minulta takavarikoidaan höylä, hiuslakka, hajuvesi ja kuivashampoo (en keksi mitä haitallista voisin muka tehdä kolmella viimeksimainitulla asialla ilman tulentekovälineitäkään). Meikit saan pitää. Viimeinen asia, joka tekee minusta vielä ihmisen.

Osasto 9. Huone 10. Ryhmä Punainen. Hoidossa pääasiassa anorexia nervosan takia. Siinä neljä asiaa, jotka tällä hetkellä määrittävät minua.

Huone 10. Beige linoleumilattia. Lattialla pieni, siniraidallinen matto. Kirjoituspöytä. Kaksi sänkyä. Minun sänkyni päällIä kaksi pyyhettä, joihin on painettu sairaalan nimi ja vuosi 2011. Seinällä on pienikokoinen taulu, Anna Ancherin maalaus Window. Sänkyni yläpuolella on punainen ryijy. Ryijyjä täällä on paljon. Ikkunasta avatuu näkymä vehreälle sisäpihalle. Tuuletusikkunassa on rautaverkko estämässä karkaamista. Myös terassi on verkotettu. Tunnen itseni häkkieläimeksi.

Huonetoveriani näen pikaisesti. Hän lähtee viikonlopuksi lomille. En ehdi luoda hänestä vielä minkäänlaista kuvaa. Hänen sänkynsä yläpuolella on Cosmon mieskalenteri. Mr. September katselee minua seesteisesti. Huonetoverillani on samaa saippuaa ja hammastahnaa kuin minullakin. Huomaan hymyileväni.

Päivällä käymme kävelylenkillä pururadalla. Mieleni syyhyää juosta. Maan peittona on pehmeä neulasmatto ja ilma tuoksuu syksyltä. Polun varren pylvääseen on teipattu juoksukoulun mainos. Tahdon juosta. Tampata tossuilla pehmeää pururataa. Mutten saa juosta. Enkä urheilla. Tavoitteena on saada painoni nousemaan.

Neljältä on päivällinen. En tahtoisi syödä, mutta minun on pakko. Saan salaattia. Annos on valtava. En pysty syömään kaikkea, vaikka urhoollisesti yritän. Oksettaa. Istun televisiohuoneessa hoitajan kanssa. Minun on oltava seuraava tunti valvottuna, etten mene oksentamaan. Kuuntelen hoitajien keskustelua keittiöstä:

- Sinne Khao Lakiin kannattaa mennä. Siellä on upeaa.
- Ai jaa.
- Siellä on se tsunamimuseokin. Se on kyllä mielenkiintoinen.

En pysty hillitsemään itseäni, kun itku hiljalleen alkaa purkautua sisältäni. T-sana. Siinä se taas tuli. En näköjään kestä sitä vieläkään kunnolla. Tosin hetki oli muutenkin ahdistava. Ensimmäinen päivä osastolla, uusi ympäristö, uudet ihmiset, syömiset ja tavat. Ajattelen E:tä. Minun on ikävä.

Tänään tällaista, seuraavalla kerralla jotain muuta. Tulen kirjoittamaan aina kun vain pääsen koneelle. Voikaa hyvin!