Big girls don't cry

Sunnuntaiaamu. Sade piiskaa osaston ikkunoita. Päivän ulkoilulenkki on peruttu. Istun televisiohuoneessa nojatuoliin käpertyneenä ja katson Tohtori Sykeröä. Neiti Nokkonen on pulassa, professori Smaragdin kidnappaamana. Edellisen illan ahdistus on tiessään ja piirretty kuljettaa minut lapsuudesta muistuttavaan sateenkaarimaahan. Sinne, missä ei tunneta sellaisia asioita kuin masennus, itsetuhoisuus tai anoreksia.

Mitä lauantai-iltana sitten tapahtui? En oikein tiedä itsekään. Pitelemätön ahdistus purkautui yllättäen kesken television hömppäelokuvan katselun. Menin hoitajalle itkemään ja purkamaan tuntojani osastosta. Suunnattomaksi kasvanutta ahdistusta ja haluani päästä takaisin omaan kotiin. Sitä, etten kykene olemaan osastolla kahta viikkoa. En edes viikkoa, kuukaudesta puhumattakaan.

Puhuttuani palasin huoneeseeni entistä ahdistuneempana ja yritin viiltää itseäni, tosin heikoin tuloksin ilman kyllin terävää esinettä. Lopulta ahdistus väistyi taka-alalle vasta kuuman suihkun ja diapamin turvin. Ah, diapam! Miten ihanan rauhallisuuden ja rentouden se soi. Ja miten nopeasti! Ensikosketukseni, mutta olisin jo valmis napsimaan sitä 24/7.

Big girls don't cry. Eivät ainakaan muiden nähden, julkisesti. Itkeminen suoritetaan hiljaa, omissa oloissa. Huomaamattomasti. Ahdistus tukahdutetaan tyynyyn ja sen jälkeen niistetään nenä ja kuivataan kyyneleet. Korjataan meikki ja palataan muiden luo niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei tehdä niin kuin minä tein. Paitsi että tämäkin sääntö koskee vain minua itseäni.