Keskiviikko. Hoitoneuvottelu. Hoitoneuvottelut ovat kerran viikossa, jolloin juttelemme lääkärin ja omahoitajani kanssa voinnistani ja mahdollisista muutoksista hoitosuunnitelmaan. Suunnitelmaan ei tehty muutoksia enkä saanut vastausta siihen, kuinka kauan joudun vielä olemaan osastolla. En edes suuntaa antavaa. Kuten en ole saanut aiempinakaan kertoina. En pidä lääkäristä. En vain pidä. Että sori vaan. Minun mielipiteilläni tai tuntemuksillani ei ole minkäänlaista painoarvoa. Tiukkis lääkäri. Tai sitten psykiatrian suljettujen osastojen lääkäreiden kuuluu olla. En tiedä. Silti v-käyräni nousee aina huippuunsa jokaisen tapaamisemme jälkeen.
Yhdeltä oli terapia. Rakas, elintärkeä, oloani helpottava terapia. Ajatuksena tuntuu helpommalta luopua vaikka toisesta munuaisesta kuin terapiasta. Maanantainakin olisi ollut terapia, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa ahdistavien ensimmäisten osastopäivien jälkeen. Terapia kuitenkin julmasti evättiin minulta (mielestäni ilman riittävän pätevää syytä), kiitos tämän edellämainitun lääkärin.
Nyt kuitenkin pääsin terapiaan. Tosin hoitajan saattamana. Tunsin itseni vaaralliseksi elinkautisvangiksi, jolla ei ole lupa liikkua ilman saattajaa. Käsiraudat vain puuttuivat (olen varma, että hoitajalla oli sellaiset käsilaukussaan). Tuijottelin bussin ikkunasta ohi viistävää maisemaa ja kadehdin toisten matkustajien rajoittamatonta vapautta.
Terapeuttini hakiessa minut hoitaja tuli mukaan vaihtaakseen terapeuttini kanssa muutaman sanan käytännön asioista. Minä kiristelin leukojani ja tuijotin vihaisesti kirjoituspöydän kulmaa. Mieleni olisi tehnyt tyrkätä hoitaja ulos huoneesta ja kiskaista ovi hänen nenänsä edestä kiinni. Hän vei minun kullanarvoista keskusteluaikaani.
Tuntuu kuin edellisestä terapiasta olisi ikuisuus. Viimeksi olen kaivannut terapiaan yhtä kipeästi kesällä, terapeuttini loman aikana. Tällä kerralla ei tarvinnut miettiä mistä puhua. Puhuin puhuin puhuin. Hyvä, että muistin välillä vetää henkeä. Puhuin kaikista osaston herättämistä tunteista, päällimmäisenä ahdistuksesta ja vitutuksesta. Nyhdin paidastani purkautuvaa langanpätkää käydessäni läpi kaikkia negatiivisia tunteita.
Avauduin kunnolla. Ja se teki uskomattoman hyvää. Kuin olisi saanut oksennettua suuren, mustan pahan olon möykyn ulos vatsasta pyörimästä. Nyt on helpompi hengittää. Ja ylipäätään olla. Olotila on kevyt ja puhdistunut. En vain tiedä, kauanko tätä autuutta kestää.
Illalla oli vielä ravitsemusterapeutin aika. Ateriasuunnitelmani nostettiin tasolle 2. Mikä tarkoittaa annoskokojeni suurentamista. Päivittäinen kalorinsaantini on nyt 1200 kcal. Saa nähdä miten selviän tästä. Wish me luck!
2 kommenttia:
Miksiköhän lääkärit ovat ikäviä? Eikö mukavat lääkärit tekisi ihmisten elämästä vähän mukavampaa? : /
Niinpä! Lääkärit luulevat tietävänsä mikä parhaiten sopii potilaalle, vaikka minähän se esim. niitä lääkkeitä syön ja tiedän mikä auttaa ja mikä ei. Saisivat myös opetella kuuntelemaan enemmän potilaita.
Yksi oikeasti mukava lääkäri minulla oli, mutta kohtalon ivaa, ettei hän enää voi toimia lääkärinäni. :(
Lähetä kommentti