Sadness is killing me

Masentaa. Kaikki. En tunne saavani mielihyvää enää juuri mistään. Mikään ei kiinnosta, mikään ei huvita, millään ei ole mitään väliä. En ole ollut onnellinen viimeiseen 8 vuoteen. Se on melkein puolet elämästäni. En enää edes muista miltä tuntuu olla onnellinen. Mitä onni on? Minä en tiedä enää.

En osaa enää hymyillä silmilläni. Joskus osasin. Eron voi huomata laittamalla koulukuvani riviin. Ajan ennen masennusta ja ajan masennuksen kanssa. On melkeinpä pelottavaa miten selkeä ero on. Nyt silmäni ovat surusta sameat ja suupieleni ommeltu alaspäin.

On jotenkin surkea olo. Tuntuu tyhjältä. Yksinäiseltä. Huonekaverinikin on kotona pitkällä kotijaksollaan. Tekisi mieli itkeä, mutta kyyneleitä ei ole. Ja kello on vasta kymmenen aamulla. Hauskaa päivää vaan teillekin!