Pe 12.9.2014
Pääsin kerrankin lähtemään kotijaksolle ajallaan klo 12. Yleensä se menee aina yli, kun hoitajat on myöhässä tai kaikki potilaat lähtee samaan aikaan ja tulee tungos. Ja ahmimiseksi se meni. Taas. Mä ahmin ja oksensin ja sitten mä ahmin lisää, koska mä olin jo joka tapauksessa sortunut ahmimaan ja sitten mä taas oksensin. Mä kävin kanssa kirppiksellä ja näin matkalla yhden pitkäaikaisosaston potilaan. Sekin oli päässyt kotijaksolle.
La 13.9.2014
Päivällä pari hoitajaa osastolta tuli taas sovitusti käymään mun luona. Mun piti mennä niiden kanssa kauppaan, että ne näkee mun todella ostavan jotain kunnon ruokaa herkkujen sijaan. Mua ahdisti vähän, että ne kyttäisi koko ajan mun vieressä kun mä valitsen tomaatteja tai luen pakkauksien tuoteselosteita. Mut ne oli sivummalla ja mä sain hoitaa rauhassa ostokseni. Illalla mä näin pitkästä aikaa mun kaveria. Me juteltiin ja katottiin Bridesmaids, joka tuli silloin tv:stä.
Mulla oli kivaa. Kunnes mä hajosin. Totaalisesti. Kello oli yksi yöllä ja mua ahdisti ja itketti niin, että mä pystyin hädin tuskin hengittämään. Mä en pystynyt ajattelemaan järkevästi. Mä en pystynyt tekemään mitään. Mua ahdisti niin paljon. Mä yritin soittaa äidille, mut äiti ei vastannut. Vanhemmat oli molemmat reissussa eikä ne olis voineet tulla mun luo. Mä olin yksin. Ihan yksin. Ja mä mietin, miten kamalaa olisi olla ihan täysin yksin tässä elämässä. Ettei olisi ketään, kuka välittäisi. Mä meinasin soittaa Akuuttiin tai ottaa taksin ja lähteä sinne, koska musta tuntui, että mun olisi parempi viettää yö jonkun valvonnassa vaikka sitten eristyshuoneessa, mut en mä kuitenkaan lähtenyt. Mä toivoin, että joku olisi tullut mun luo. Mut ei ollut ketään.
Mä yritin soittaa Kriisipuhelimeen. Mä olen joskus aiemminkin aikonut soittaa sinne, mut mulla on ollut liian suuri kynnys siihen enkä mä sitten ole koskaan soittant, vaikka olisin halunnut. Mut nyt mun oli pakko saada puhua jonkun kanssa. Mut kukaan ei vastannut ja mä ahdistuin vaan lisää. Olette soittaneet valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Kaikki linjamme ovat tällä hetkellä varattuja. Yrittäkää myöhemmin uudestaan. Myöhemmin. Koska myöhemmin. Mä pelkäsin, että mä saatan tehdä itselleni jotain peruuttamatonta. Kuten hypätä parvekkeelta. Sitten ei olisi enää mitään myöhempää.
Mä sorruin viiltelemään. Veitsiteline oli turhan esillä ja mun oli ihan pakko saada viiltää. Mua ahdisti niin paljon. Mut mä lopetin sen parin pinnallisen viillon jälkeen ja päätin yrittää soittaa Kriisipuhelimeen niin kauan, että ne vastaisi siellä. 5 yritystä ja 20 minuuttia (joka tuntui ikuisuudelta) myöhemmin mä pääsin läpi. Mä puhuin jonkun kriisityöntekijän kanssa 25 minuuttia ja se sai mut rauhoittumaan niin että mä pystyin käymään nukkumaan. Puhelu maksoi 2,96€, mut se on pieni hinta siitä, että mä pysyin hengissä.
Su 13.9.2014
Sunnuntaina mä tulin sitten kipeäksi niin kuin aiemmin kerroinkin ja se päivä meni vaan täysin sängyssä maaten ja nukkuen. Mä en pystynyt tekemään yhtään mitään. Vähän harmittaa, kun mun kotijakso meni siltä päivältä ihan harakoille. Mä olisin mieluummin tehnyt kaikkea kivaa ennen osastolle paluuta.
Nyt en ehdi kirjoittaa enempää. Kirjoitan myöhemmin vielä viime viikon tapahtumista.
10 kommenttia:
kriisipuhelin on perseestä. siel on aina kaikki linjat varattuja, oon kerran kokeillut hirveen itsensä kanssa vääntämisen jälkeen soittaa sinne TUNNIN AJAN ja aina vain linjat varattuja. kamalaa kun saa itsesään irti sen että pystyy soittamaan ja sit ei mitään. :C argh!
Voikos sinne kriisipuhelimeen soittaa turvallisin mielin sen suhteen, ettei ne soittais mihinkään hätänumeroon soittajan puolesta. "Huolestuis" just liikaa. Ite joskus ollu niin pienestä kiinni, että ois soittanut, mutta ei oo ollu tarvetta tai ainakaan halua millekään lanssille. Mutta hyvä, että auttoi sulla! :)
Tunnin verran! Kauheeta! :O Mut onneks kuitenkin on olemassa kriisipuhelin. Ehkä se oli se ajankohta, että kaikilla oli just silloin paha olla. :(
No mulla se kriisityöntekijä huolestui ja kysyi, että soittaako mulle lanssin tai mun puolesta mun asuinkunnan päivystykseen, mut mä sanoin ettei tarvitse, kun voin soittaa sinne itse ja olin jo muutenkin rauhoittunut eikä akuuttia hätää enää ollut.
Mut ens kerralla soita sinne ilman, että alat miettimään asioita tai seurauksia liikaa. Ne näkee sun tilan realistisemmin siinä hetkessä kuin sä itse ja silloin soitto hätänumeroon voi olla tarpeen vaikkei susta itsestä tuntuisi siltä. Mäkin aina vähättelen mun vointia ja avun tarvetta.
Tsemppiä ens kertaan, vaikka toivon ettei sellaista tulisi. :)
Fiksuja sanoja kyllä. Tottahan se on, että sitä on ite niin kiinni siinä tunteessa, ettei saata hahmottaakaan omaa tilaa. Tuntuu kyllä tuo kynnyksen ylittäminen niin vaikealta. Tiiätkö, miten hoitotaho menettelee, jos joskus tulisi tarvetta sille lanssille. Ottaako ne yhteyttä väistämättä johonkin lähiomaiseen vai onko niillä oikeutta sellaiseen? Kiitos tsempeistä! :)
Johtunee siitä, että niillä on aika vähän työntekijöitä, tolla alalla suorastaan taistellaan ilmeisesti työntekijöistä :( ymmärtäähän sen kyllä ettei monilla ehkä rahkeet riitä sellaseen työhön, mutta harmi kuitenkin.
Ja mä oon kuullut pariinkin kertaan todella epäpätevistä kriisityöntekijöistä, joiden ei edes pitäisi olla sillä alalla. Niin varmaan ne katsoo nyt aika tarkkaan kenet voi edes kelpuuttaa sinne töihin.
En usko, että ne ottaisi yhteyttä, koska oon täysikäinen ja jos kieltäisin sen. Riippuu kyllä ehkä missä kunnossa olisin esim. pystyisinkö tekemään päätöksiä omasta puolestani tai olisinko hengenvaarassa. No mut en kyllä tiiä.
Oon aina miettinyt, mitä ne puhuu siellä kriisipuhelimessa? Ite kun en ole koskaan halunnut soittaa ja ihmettelen miten kukaan millään sanoilla pystyisi auttamaan tollaisessa tilanteessa...
En mäkään ensin oikein uskonut siihen, mut kyllä se auttoi kun sai puhua jonkun kanssa ja toinen kuunteli ja neuvoi. Soita ihmeessä ens kerralla, jos vähänkään tuntuu siltä. Ainahan sä voit lopettaa sen puhelun, jos ei tunnu hyvältä puhua. :)
Lähetä kommentti