Kello on 16.30. Muut on kokoontuneet yhteisössä yhden suuren ja saman pöydän ääreen. Ne piirtävät yhdessä ja nauravat. Niillä on oikeasti hauskaa. Mut mua melkein itkettää. Mä istun syrjässä ja tuijotan villasukkiani. Odotan ruokailun alkua. Mä en ala itkeä nyt. En ala. En muiden nähden.
Päivällisellä on kalakeittoa. Mulle on punajuurikeittoa. Mun on vaikea pureskella, vaikea niellä. Mä en ottanut jälkiruokaa, vaikka mun olis pitänyt. Mut mä en pysty nyt syömään.
Päivällisen jälkeen mä menen huoneeseeni ja makaan peiton alla. Makaan vaan ja tuijotan seinää. Mä en kykene tekemään enää mitään. En juttelemaan ja nauramaan toisten kanssa, en kirjoittamaan tai lukemaan, en katsomaan tv:tä tai kuuntelemaan musiikkia. Mä olen täysin lamaantunut, täysin toimintakyvytön.
Hoitaja tulee illan huonekierrolle. Se sanoo iloisesti hei ja lähtee. Mä en sano sille mitään. Mä haluaisin itkeä. Mä haluaisin kuolla. Eikä päivä ole vielä edes ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti