Mä puen päälle ja lähden kävelemään lähikauppaan. Se on liian lähellä. Mä ladon pussiin irtotuotteita. Vadelmamuffinin ja raparperipiirakan palan. Sitten vielä suklaata. 80 gramman levy nougatsuklaata.
Mä pääsen kotiin ja ladon herkut sohvalle mun viereeni. Nyt mä pystyn keskittymään tv-ohjelmaan. Kumman leivonnaisen mä syön ensin? Ei sillä oo väliä. Mä syön kuitenkin kaiken. Ja sitten mä oksennan kaiken. Mä aloitan raparperipiirakasta. Sitten mä ahmin perään vadelmamuffinin. Sitten on vuorossa suklaa. Mä ahdan sitä suuhuni kaks palaa kerrallaan. Puolessa välissä levyä mua alkaa etoa ja oksettaa. Mut mä jatkan suklaan ahtamista suuhuni kunnes levy on loppu.
Hetken ajan mä vaan olen ja nautin sokeriturtumuksesta. Sitten mä menen oksentamaan. Kaks sormea kurkkuun. Suklaa ei meinaa tulla. Nougat on jähmeää ja venyvää ja se tuntuu kitkerältä kurkussa. Mä juon väliin vettä ja tungen sitten sormia niin kauan ja niin syvälle kurkkuun kunnes kaikki on tullut ulos. Kaikki. Mulla on kuitenkin yhä äklö olo kaikesta siitä sokerista ja mä pelkään ettei kaikki ehkä olekaan tullut ulos, vaikka mä kyllä tiedän, että ne on tulleet. Jotain on kuitenkin taatusti ehtinyt imeytyä.
Päällimmäisenä ajatus: Ei enää ikinä.
Sunnuntaina sama toistuu. Nyt jo aamupäivästä. Mä suuntaan samaan lähikauppaan. Leivonnainen. Suklaan sijasta tällä kertaa karkkia. Kaupassa on sama myyjä. Mä en kehtaa ostaa kuin yhden leivonnaisen. Mun posket hehkuu punasina häpeästä. Se tasan arvaa. Se näkee. Bulimikko turmion tiellä. Mut enhän mä ole bulimikko. Mä olen anorektikko. Mut tätä vauhtia musta on tulossa bulimikko. Enkä mä halua sitä. Mä en halua olla riippuvainen sokerista ja herkuista. Mitä mulle on tapahtumassa?
Mä katson Big Brotheria ja aloitan leivonnaisesta. Sen jälkeen mä tungen kaksin käsin Ässä Mixejä suuhuni. Ällöttää. Ja taas oksentamaan. Mut mitään ei meinaa tulla ylös. Mä joudun paniikkiin. Miksei ne tule? Niiden on pakko tulla. Mun on pakko saada ne pois mun mun sisältäni! Mut vaikka mä kuinka kaon, vain murto-osa tulee ylös.
Okei. EI. ENÄÄ. IKINÄ. Mua hävettää. Mua hävettää niin paljon, etten mä edes osaa sanoa miten paljon. Nyt mä en saa syödä enää mitään. Ikinä. Koskaan. Yhtään mitään. Tää ei saa toistua.
4 kommenttia:
Vähän sama ongelma täällä :/ tosin mun herkkumäärät on ihan toisesta galaksista ja en vaan ikinä saa kaikkea ulos... Ja sulla olis varaa vähän syödäkin! En tiedä mitä muuta sanoa kuin I feel you ♥
Voi ei :( Pitää kyl saada tää ahmimis-oksentaminen loppumaan. :/
En tiiä onko tää hyvä, mut mä nään positiivisena sen et sun ongelmat on erilaisia. Koska se tarkottaa et jotain muutosta on tapahtunu, ja se on tosi hyvä juttu, sillä jos mitään muutosta ei tapahdu - no, sä tiedät et sillon kaikki jatkuu samalla tavalla.
Hei ihan totta! Mä en ookaan ajatellut sitä tolta kantilta. Mut yritän kuitenkin päästä eroon tosta bulimistyyppisestä käyttäytymisestä.
Lähetä kommentti