Back to basics

Mä olin tosiaan koko viikonlopun taas kotijaksolla. Perjantaista sunnuntaihin. Se olis muuten mennyt hyvin, ilman tota herkkujen ahmimis-oksentamisskenaariota. Mä ahmin perjantaista sunnuntaihin. Koko viikonlopun. Ahmin ja oksensin. Mun kurkku tuli kipeäksi. Se ei oo enää kipeä, mut mulla meni oikeasta kädestä rystyset auki ja ne ei ole ehtineet parantua ja ne on vieläkin kipeät.

Mä katselin koko viikonlopun Big Brotheria. Kaikki jaksot. Kun mä en pysty sitä osastolla katsomaan. Mun oli tarkoitus mennä myös kaupungille ja ostarille pyörimään, kun mä en ole päässyt sinne kahteen viikkoon, mut en mä sitten jaksanutkaan mennä. Eikä mua sitten oikeastaan huvittanutkaan.

Mun piti lauantai- ja sunnuntaiaamuina soittaa osastolle tukisoitot klo 9.30. Viime kotijaksolla mun piti soittaa iltaisin. Aluks se tuntui tosi oudolta. Soittaa jollekin lähes tuntemattomalle ja kertoa miten mulla menee ja mitä mä oon tehnyt tai suunnitellut tekeväni. Mut enää se ei ollut niin outoa tai vaivaannuttavaa.

Lauantaina mulla myös kävi pari osaston hoitajaa kotikäynnillä. Ne halus nähdä miten mä asun ja miltä mun kotona näyttää ja tarvitsenko mä apua esim. kotitöissä. Mut en mä tarvitse apua missään sellaisessa. Mä pystyn kyllä asumaan ihan yksikseni.

Sunnuntaina mä palasin osastolle taas kuudeksi. Mun entinen vastuuhoitaja tutki mun laukun ja mä jätin taas rahat, avaimet, läppärin ja kaikki johdot säilöön hoitohuoneen kaappiin. Tällä kertaa mua ei puhallutettu. Sitten mä sain rauhassa asettua osastolle ja purkaa laukkuni ennen kuin mulla oli paluuhaastattelu. Mä kerroin siinä ihan rehellisesti mun ahmisista ja oksentamisista, vaikka mua hävetti ihan hirveästi kertoa niistä.

Iltapalla mä en ottanut muuta kuin teetä. Onneksi mulla ei ollut nälkä. Hoitaja tarjosi mulle kananmunan. Mä olisin saanut sen etuoikeutettuna, koska oon kasvissyöjä ja muille oli leikkelettä, mut mä en ottanut mitään. Mä otin vaan teen. Mä en halua enää syödä.