The last ones

Maanantai. Nappaan aamulääkkeet. Sulle on vielä paino. Hoitaja napauttaa vaa'an päälle ja astun sille. 41,2 kg. Mitä!!?? Suustani pääsee epäuskon ja ahdistuksen sekainen inahdus. Astun vaa'alta takaisin sisäkenkiini. En voi uskoa lukemaa todeksi.

Ennen osastoa se oli 38,9 kg. Sitten osastolla 40 kg. Mutta nyt, yhtäkkiä yli 41 kg! Kaikki päälle 40 on liikaa. Ihan liikaa. Läski läski läski kaikuu päässäni.

Mä otin aamupalalla jogurttia. Siitä ei oo tullut enää sanomista. Hoitajat on varmaan soittaneet siitä ravitsemusterapeutille ja sopineet asiasta. Hyvä. Käytiin taas mun huonekaverin kanssa kahviossa kahvilla. Sen piti ostaa sieltä hiusharja, mut siellä ei ollut. Mä sain hoitajalta taas post it -lapullisen keskusteluaikoja tälle viikolle ja osastolle hankittiin uusi Singstar, jossa on paljon suomibiisejä. Voisin mennä ens kerralla musaryhmään laulamaan niitä.

Lounaalla oli soijanakkeja, muusia, kastiketta ja porkkanaraastetta rusinoilla. Hoitaja kysyi keittäjältä montako nakkia saa max ottaa. Neljä. Ja se lastasi mulle kolme nakkia, vaikka nä sanoin, etten jaksa kuin kaksi. Ja mua ahdisti. Ei se edes saisi annostella mulle ruokaa. Mun pitää annostella se itse. Ja kaikki oli syötävä.

Klo 12.15 oli ulkoiluryhmä. Mua vitutti koko aamun ihan kaikki ja mua ei huvittanut lähteä ulos. Mä vedin torkkupeiton korviin ja käperryin sänkyyn. Kunnes hoitaja tuli hakemaan. Nyt on ulkoiluryhmä. Mä en tuu. Mikset? Mua ei huvita. Toi ei oo mikään syy. Mua paleltaa. Siinä tulee lämmin. No mä en nyt kuitenkaan tuu. Kyllä tuut, se on kaikille pakollinen. Ja mun oli pakko raahautua ulos. Ketutti, mut juttelin sitten koko matkan toisen potilaan kanssa. Hoitajille näytin nyreää naamaa.

Mindfulness-ryhmässä me tehtiin ensin kuvaharjoitus. Meidän piti valita korteista, joille oli piirretty erilaisia ihmisiä yksi kortti ja kertoa kortin henkilöstä. Kaikki muut mietti, kuka se henkilö on esim. ammatiltaan. Mä olin ainoa, joka mietti mitä se henkilö tuntee. Valitsin kortin, jossa oli sumea kuva keski-ikäsestä naisesta. Se kuvasti mun mielestä surua ja melankoliaa.

Päivällisellä oli soijarouhe-vihanneskeittoa. Onneks se ei ollut tällä kertaa liian suolaista. Jälkkäriksi oli jäätelöä. Mä menin samantien oksentamaan sen kaiken. Sormet kurkkuun ja kaikki tuli aivan liian helposti ylös. Oksennuksen karvaan imelä haju leijaili vessassa. Musta tuntui, että kaikki haistaisi sen musta. Mä suihkutin itseeni body mistia ja vedin hihat punaisten rystysten peitoksi. Mä en ollut vielä täysin valmis, kun mun huoneen oveen koputettiin. Mun sydän hyppäsi kurkkuun, kun mä luulin, että se olis hoitaja ja mä jäisin kiinni itse teosta. Mut se olikin mun potilaskaveri, joka haki mua lenkille.

Tänne avataan tai on jo avattu yksi uusi psykiatrinen osasto. Se tarkoittaa muutoksia ruoka-aikoihin. Meidän osaston ruoka-ajat siirtyy myöhemmiksi, koska me ollaan kaikissa ruokailuissa viimeiset. Meillä on siis myös suppein valikoima aamu- ja iltapalalla. Tyhmää.

Viikonlopun kotjakso meni taas luvattoman nopeasti. Mä en osaa enää edes nauttia niistä. Mä alan heti miettiä sitä kuinka mä joudun pian palaamaan takaisin osastolle. Mä lasken tunteja paluuseen. Stressaan. Enkä osaa tehdä mitään. Miksi edes tehdä mitään, kun ei kuitenkaan ehdin tehdä mitään. Nyt olis taas aika väsätä ens viikonlopun kotijaksosuunnitelma. Mut mä en tiedä, teenkö mä sitä. En mä tiedä, kiinnostaako mua edes lähteä kotijaksolle. Ihan sama. Mitä väliä.

Mä alan hajota. Murentua kuin kaurakeksi. Mä oon pannut sen merkille nyt viime päivinä. Mun pää ei kestä enää täällä oloa. Mä olen ollut täällä nyt 6 viikkoa. Se vaikea vaihe alkoi nyt. Mä toivoin, ettei se olis alkanut vielä. Mä en vaan pysty olemaan täällä enää. En pysty. Mun on pakko päästä pois täältä. Eikä vaan yhdeksi yöksi. Vaan kokonaan. Kokonaan pois.

Mut ne ei päästä mua.



Ja mä pelkään, mitä tapahtuu jos mä hajoan kokonaan. Mitä musta jää jäljelle? Vai jääkö mitään?

Q & A

Ihan huippukiva juttu, että laitoitte mulle niin paljon kysymyksiä. Näihin oli kiva vastailla. :)

Viihdytkö sä siellä paremmin kuin kotona, kun on kuitenkin erilaista?
- No tähän asti viihdyin ihan hyvin, mut nyt alkaa hajottaa. En silti viihtynyt paremmin kuin kotona. Ehkä vain ajoittain, kun pelasin sählyä tai väsäsin palapelejä toisten kanssa.

Mitä luulet jatkuuko osastolla tehdyt ihmissuhteet irl?
- No viime jaksolta jatkui pari ja täältäkin mä toivon muutaman jatkuvan. Uskon, että ne jatkuukin. Ainakin pidetään yhteyttä Facebookissa ja nähdäänkin ehkä joskus.

Onko edes hieman mukavaa että sun elämä on ollut nyt ns. mielenkiintoista ja tavallisesta poikkeavaa josta voit kertoa kaikille kuten vaikka täällä blogissa?
- Pakko myöntää, että on. Vaikka nyt kotiutuisin jo enemmän kuin mielelläni.

Ootko salaa ylpeä tästä osastomeriitistä? Vai häpeätkö todella paljon että oot siellä vikaan kuvaasi viitaten "insane"?
- En mä voi sanoa olevani siitä ylpeä. Mut en mä sitä enää häpeäkään. Mulla on sairaus, vaikka sitten psyykkinen, ja mä olen sen takia sairaalassa hoidossa. That's it.

Kiinostaako sua osastolla jutella muille vertaisille? Entä osaston ulkopuolella? Irl tai netissä.
- Täällä on mukava jutella muutaman kanssa, vaikka sairaudet onkin erit. Osaston ulkopuolella mulla ei ole ketään vertaista, jonka kanssa jutella ja netissä en yksinkertaisesti vaan jaksa.

Onko teidän osastolla oma terapeutti/psykologi ja oletko käynyt hänen luonaan? käytkö juttelemassa sille sairaanhoitajalle vielä?
- Viime osastojaksolla oli miespsykologi, jota tavasin vaan yhden ainoa kerran. Nyt täällä on naispsyklogi, jota oon tavannut muutaman kerran. Ollaan vähän juteltu ja tehty testejä. En käy enää sen sairaanhotajan luona, nyyh. :(

Sanoit osastolle mennessä muistaakseni että sulla lisättiin lääkitystä, ootko huomannut siinä mitään positiivisia (tai negatiivisia) vaikutuksia? haluatko kertoa mitä lääkkeitä sulla menee? (anteeksi jos olet ne jossain täällä kertonut tai ne lukevat sivubannerissa, en näe sitä sivubanneria kännykkäversiossa)
- Mulla vaihtui Ketipinor 50 mg (nukahtamiseen) Seroquel Prolong 200 mg:aan. Se tasaa ja parantaa mielialaa sen lisäksi, että auttaa nukahtamiseen. Oon huomannut, että se tosiaan on nostanut mielialaa. Mitään haittavaikutuksia ei oo tullut.

Mitä mieltä olet yleensäkkin lääkkeistä, ovatko ne auttaneet vai vain pahentaneet oloa?
- Seroquel Prolong ja masennuslääkkeet yleensäkin on auttaneet ja parantaneet mun oloa, vaikka niistä on saattanut lähteä tehot jonkin ajan kuluttua. Lääkkeestä riippuen mulla on ollut hyöty aina suurempi kuin haitta eli ne sivuvaikutukset.

Haluisin tietää käytkö ikinä siellä pikkusella lammella istuskelemassa ? Jos käyt ni meetkö sinne jomman kumman laiturin päähän vai jäätkö rannalle? Mitä muuta teet ko sulla on ulkoiluja?

- En mä käynyt. Kävelin aina vaan ohi. Ulkoiluilla saatan käydä marketissa tai metsän purtsalla lenkillä.

Tää ei nyt ihan liity sairaalaan, mutta mua kiinnostaisi, ajatteletko koskaan millaista elämäsi voisi olla ilman anoreksiaa, tai käykö sulla koskaan edes sekunnin murto-osan ajan mielessä että voisit haluta syömishäiriötöntä elämää? Vai ajatteletko että pysyisit syömishäiriöttömänäkin kuitenkin masentuneena ja että siksi on helpompi pitää kiinni siitä kontrollista joka sulla on kehoosi?
- Anoreksia on jo niin suuri osa mua, etten edes ajattele elämääni ilman sitä. Mut joskus tosi tosi harvoin se on saattanut tulla mun mieleen. Mut jos mä ajattelen sitä niin siitä tulee heti kamala lihomisen pelko. Joo nimenomaan niin ajattelen, että vaikka syömishäiriö lähtisi niin ei se masennus musta mihinkään lähde.

Oletko salaa iloinen kun olet osastolla kun sulla on jotain spesiaalikerrottavaa muille?
- Ekaks ehkä vähän joo, myönnän. Enää en ajattele niin.

Eli, kuinka monta eri osastoa siellä on?
- 4, mut tänne avataan tai avattiin (en oo ihan varma) just uus osasto eli 5.

Onko huonekaverit niinkuin parhaita kavereita sulle?
- Ei ne silleen oo. Mut mulle on sattunut molemmilla osastojaksoilla just mukavasti, että oon saanut ihan huippukivat huonekaverit, joihin aion pitää yhteyttä jatkossakin.

Opiskeletko mitään tällä hetkellä? Eli onko sulla jotain koulu/työtehtäviä joita sun pitää tehdä osastolla?
- En opiskele eli en tee täällä mitään tehtäviä.

Pitääkö sun aina pyytää lupa joltain jos haluat pois rakennuksesta?
- Pitää joo, koska tää on suljettu osasto niin täällä on kaikki ovet ja ikkunat (paitsi tuuletusikkunat) lukossa. Mulla on vapaakävelyt, joten myös pääsen halutessani ulos. Sisähoidossa olevat ei pääse.

Banned books

Tänään mulla oli mahdollisuus päivälomaan. Kun kotijakso meni syömisten osalta hyvin, mä pääsin nyt sunnuntaina päiväksi kotiin. Lääkäri oli jopa luvannut koko päivän eli klo 11.30-19.00. Päätös lomasta jäi hoitajien harkinnan varaan. Mä sain loman klo 11.30-16.20. Mä en tajua, miksen saanut koko päivää, mut en uskaltanut kysyä siitä. Olisivat vielä evänneet koko loman. Varsinkin kun sen loman myönsi yks tiukkishoitaja.

Mä ostin TV-Mixin minipussin ja kävin kirppiksellä ja ostin sieltä Puman laukun, camohousut, pari paitaa ja Laura-sarjan 1. kauden vhs-kasetilla, jee! Mä olisin käynyt ostamassa yhdet lenkkarit Dinsko:sta, mut se oli kiinni. Kirjastosta mä lainasin pari syömishäiriökirjaa. Siskonmakkarat ja runokirjan Viehkeästi Poikkeava Normaali.

Mä palasin osastolle neljältä ja hoitaja tutki mun tavarat. Hoitaja nosti kirjat käsiinsä. Miksi sä tälläistä luet? Öö... koska aihe kiinnostaa ja jos mä oppisin jotain uutta anoreksiasta. 

Hoitaja päästi mut huoneeseeni, mutta tuli sinne viiden minuutin kuluttua. Ja se oli tosi vattumainen. Sopiiko, että mä takavarikoin nää kirjat. Ne ei tee hyvää sun toipumiselle. Keskustellaan asiasta lääkärin kanssa huomenna, josko sä saisit nää takaisin. Sopiiko? Näytin nyreää naamaa ja tokaisin, ettei mulla taida olla vaihtoehtoja. No no no. Keskustellaan asiasta. Ja käytiinhän me tämä sama tilanne läpi silloin sun viime hoitojaksollakin sun lukemista kirjoista. Joo niin käytiin, mut yhtään kirjaa ei takavarikoitu, vaikka aihe kirjoissa oli sama. Eikä noista mitään triggereitä saa. Vituttaa. Ois pitänyt lainata 50 Shades Of Grey.

Onhan noi kirjat mun lukulistalla, mut ei mun ollut tarkoitus lainata juuri niitä. Ne, jotka mä olisin halunnut lainata, oli lainassa. Eikä ne olleet mitään anoreksia-masennus-itsetuho-itsemurha-kirjoja. Mut en mä jaksanut alkaa selittää. Ei mua oltaisi edes kuunneltu. Saati uskottu.

Jäi mulle yks kirja. Sara Saarelan Mun on pakko. Anoreksiakirja. Se oli yöpöydällä, mut hoitaja ei tajunnut sitä. Enkä mä antanut sitä sille. Hoitajan lähdettyä mä piilotin sen mun peiton alle. Sillä jos se huomataan, mulle ragetaan siitä. Mut ei mulla oo muutakaan luettavaa. Ja se on nopealukuinen, joten siksi mä hain kirjastosta varakirjoja. Jotka on nyt lukkojen takana. Kiva.

Tää päivä meni nopeasti mun pienen kotiloman ansiosta. Mä tulin takaisin päivälliselle, jolla oli mannapuuroa ja mehukeittoa. Mä otin sitä tosi vähän eikä hoitaja sanonut mulle mitään. Jälkkäriä ei ollut. Sekin vitutti, vaikka mun ei edes tehnyt mieli jälkkäriä. Sitten mä kävin mun potilaskaverin kanssa lenkillä ja avauduttiin toisillemme, kun molempia vitutti tänään yks sun toinenkin asia.

Kohta alkaa Tanssii tähtien kanssa. Me katsotaan sitä kaikki ja kommentoidaan tansseja. Niihin aikoihin tää osasto taas täyttyy potilaista, kun kaikki palaa kotilomiltaan. Sitten onkin iltalääkkeet ja iltapala.

Should have drown myself in the swimming pool

Torstai. Aamulla kuunneltiin aamuryhmässä David Guetta feat. Sia - Titanium. Sen jälkeen siivottiin huoneet. Siinä ei kauaa kestänyt, joten lähdettiin huonekaverin kanssa kahvioon kahville heti kun hoitaja oli tehnyt huonetarkastuksen.

Mulla oli aamusta vika tapaaminen toimintaterapeutin kanssa. Mun arkitaidot on hyvät ja vastaa ikätasoa. Mun vastuuhoitajien tekemän osastoseurailun mukaan mä olen hiljainen vaikka osallistunkin keskusteluihin yhteisössä enkä mä ota katsekontaktia, yllätys yllätys. Toisiin potilaisiin mä kyllä otan, mutten hoitajiin. Nyt mä olen tosin alkanut harjoittaa sitä enemmän ja mä saan aina kehuja mun toiselta vastuuhoitajalta, kun mä välillä onnistun katsomaan sitä silmiin. Musta on kiva, kun se huomioi sen ja kehuu mua siitä, koska se ei ole mikään helppo asia mulle.

Mä jouduin syömään tänään välipalan jo ennen kahta, koska kahdelta mulla oli hoitoneuvottelu. Mä en olekaan tavannut lääkäriä vähään aikaan. Yleensä täällä tavataan lääkäriä viikottain. Mä saan viikonlopuksi taas vaan yhden yön kotijakson. Vaikka edellinen meni hyvin. Tyhmää. Mut jos tää menee superhyperloistavasti niin hoitajat voi myöntää mulle sunnuntaiksi pienen päiväloman lounaan ja päivällisen eli klo 12.30-16.00 välille. Pakko tsempata, mä nimittäin haluan sen.

Uloskirjauksesta eli kotiutumisesta ei puhuttu oikeastaan mitään. Mä en siis kotiudukaan ens viikolla. Enkä varmaan sitä seuraavalla. Mun hoitojakson piti olla lyhyt, noin kuukauden mittainen, mut nyt lääkäri puhui, että toteutetaan hoitoa oikein kunnolla ja perusteellisesti. Nimeomaan anoreksian hoitoa. Varmaan, etten mä löydä itseäni kotiutumisen jälkeen hetken päästä uudestaan täältä. Milloin mä pääsen kotiin? Mä en tiedä.

Lounaalla oli kanakastiketta, riisiä ja sämpylää. Päivällisellä kasviskeittoa ja jälkkärinä puolukkakukkoa vaniljakastikkeella. Se oli tervetullutta vaihtelua kiisseleihin, joita oli tälläkin viikolla kuutena päivänä seitsemästä.

Päivällisen jälkeen mä lähdin toisen potilaan kanssa uimahalliin uimaan. Vihdoinkin me päästiin! Oli tosi kivaa. Ennen uimista me käytiin pikaisesti kuntosalilla. Mä en olis saanut mennä, mut me ei kerrottu sitä kenellekään, että käytiin. Mä juoksin hetken juoksumatolla ja tein paljon jalkaliikkeitä.

Mä tunnen itseni ihan hirveän väsyneeksi. Jotenkin on akku ihan tyhjä. Masentaakin. Masentaa niin, että mä voisin vaan käydä makaamaan mun huoneen lattialle enkä enää nousisi siitä ylös. Ei huvita tehdä mitään.

Mä en jaksaisi olla mukana ja höpöttää toisten kanssa. Mä en jaksa enää nauraakaan. Mä olen liian väsynyt siihen. On taas liian uuvuttavaa olla sosiaalinen. Mut en mä haluaisi poiskaan jäädä toisten jutuista, koska sitten mä jään vaan ulkopuolelle kaikesta. Mut mä en jaksa. En vaan nyt yksinkertaisesti jaksa.

Mun teki eilen illalla mieli viiltää. Mä olisin tiennyt, millä mä olisin sen tehnyt. Ja missä ja miten etten jäisi kiinni. Mut mä en tehnyt mitään. Koska jos mä jäisin kiinni, mä saisin sanoa hyvästit kotijaksolle. Enkä mä kyllä aio täällä olla viikonloppua. En tasan.

The Karelian Pasty -day

Keskiviikko. Aamupalalla mä otin suosiolla kaks palaa näkkäriä. En mä jaksa alkaa taas tappelemaan yhdestä jogurttipurkista kerta se on noin vaikeaa. Mä olin ehtinyt lastata näkkärit ja margariininapin tarjottimelle, kun mä huomasin, että linjastolla olis ollut viiliä. Viiliä! Sitä mitä mun on tehnyt mieli, mutta jota mä en oo saanut. Dammit!

Mä en nähnyt niitä viilipurnukoita aiemmin enkä mä osannut olettaa, että niitä ylipäätään olis saatavilla. Meidän osasto on viimeinen aamupalalla ja meille ei jää koskaan viiliä, kun vastaanotto- ja pitkäaikaisosastot syö aina ne kaikki. Jogurttia onneks jää. Lisäks ruokailua valvova hoitaja ei ollut mikään vahtaaja eikä edes kattonut, että toteutuuko mun ateriasuunnitelma vai ei.

Aamuryhmässä oli mun vuoro soittaa biisi ja mä soitin Chad Krogerin feat. Josey Scottin Hero. Elokuvasta Spiderman. Musta on kiva soittaa vanhempaa, unohdetumpaa musaa ja mä oon itekin nyt jämähtänyt kuuntelemaan ysärimusaa. Hoitaja ainakin tykkäs biisistä.

Lounaalla oli kaalikääryleitä, perunaa, puolukkahilloa ja porkkanaraastetta. Välipalalla mulla oli näkkäriä ja Pingviinijäätelö-pikari. Nyt siinä oli kuningatarhilloakin, jee! Mun olis lisäks pitänyt ottaa hedelmä, mut mä en halunnut ottaa banaania, kun siinä on niin kauheasti kaloreita. Eikä hoitaja valvonut mun välipalaa niin tarkasti eikä tajunnut, että multa puuttuu hedelmä.

Päivällisellä oli kalakeittoa (joka mulla oli samaa keittoa kuin muillakin, mut ilman lohipaloja) ja jälkkärinä oli boysenmarjakiisseliä. Mä oon jo suoraansanottuna melko kyllästynyt kiisseleihin, koska niitä on suunnilleen jokaisella jälkkärillä. Paitsi maitokiisseliin aka "pilvijälkkäriin" mä en kyllästy koskaan!

Iltapäivällä oli vika kerta Sosiaaliset taidot -ryhmää. Möh. Mä olisin mielelläni vielä käynyt siinä ryhmässä. Siellä oli aina kivaa. Mä näin tänäänkin toimintaterapeuttia ja lisäks sosiaalityöntekijää. Mulla olis ollut vielä illalla keskustelu mun toisen vastuuhoitajan kanssa, mut se siirty huomiselle, kun sillä oli niin paljon kaikkea muuta.

Tänään mua on masentanut ihan hirveästi. Mä oon tuntenut itseni jotenkin surullisen väsyneeksi. Mua ei oo huvittanut tehdä oikein mitään. Mä oon halunnut vaan käpertyä torkkupeiton alle ja nukkua. Enkä mä oo ollut innostunut mistään ryhmistäkään. Sosiaaliset taidot -ryhmään mun oli pakko osallistua, mut siellä oli kyllä sitten ihan kivaakin. Illan liikkasaliin mua ei huvittanut lähteä, vaikka mä oon aina odottanut sitä innolla ja siellä pelattiin sählyä. Mä menin sen sijaan ensin yksin kahvioon kahville (vaikka oisin voinut keittää kahvit osastollakin) ja sen jälkeen pitkälle kävelylle. Tuntui siltä, että pitää päästä edes hetkeksi pois osastolta. Mut se helpotti oloa. Ehkä se oli se yksinolo.

Iltapalalla oli karjalanpiirakoita, koska keskiviikko.

We're all fucked up

Mä otin aamupalalla taas jogurttia. Ja eihän sitä purematta nielty. Mä en jaksa alkaa vääntämään heti aamusta, kun mua väsyttää ja mä haluaisin, että kaikki sujuis vaan ihan smoothisti näin aamusta. Mut ei sujunut. Täällä sun ateriasuunnitelmassa ei oo jogurttia. Täällä on lautasellinen velliä tai kaks leipää. Otat nyt jompaa kumpaa. Kun pitäis tehdä niin kuin on sovittu blaa blaa blaa...

Mä otin jogurtin ja lähdin menemään tarjottimeni kanssa pöytään. Otin mä sen kanssa näkkärinkin, joten siitä tuli riittävä aamupala. Joten en tajua, miksei voi vähän soveltaa. Yks hoitaja antoi kerran kuitenkin soveltaa. Muut on näköjään ihan ehdottomia. Ravitsemusterapeutti olis kuitenkin vaan tyytyväinen, kun jogurtista saa kalsiumia ja mulla on todettu osteopeniaa. Ja viime osastojaksolla mun ateriasuunnitelma oli tungettu täyteet maitotuotteita. Oikeastaan kaikkien pitäis olla tyytyväisiä, että mä ylipäätään syön.

Mä pyysin, jos saisin nähdä tänään ravitsemusterapeuttia pikaisesti ton asian takia, mut sillä oli niin kiire, ettei se käynyt. Mä haluaisin myös välillä viiliä. Sitä on joillekin syhä- eli syömishäiriöpotilaille. Kun se jogurtti on aina samaa mansikkajogurttia. Ja kun sitä on mulla välipalallakin. Yhden ainoan kerran on ollut marjajogurttia.

Meitä potilaita oli tänään jostain syystä aika vähän osastolla, joten me pidettiin poikkeuksellisesti kaikki yhteinen aamukokous. Sen jälkeen mä kävin mun huonekaverin kanssa kahvilla nyt vasta avatussa kahviossa. Kioskipuoli on vielä remontin takia kiinni, mut sekin aukeaa tässä lähipäivinä. Päivällä mä kävin salissa pelaamassa sulkkista ja tapasin toimintaterapeuttia ja me kartoitettiin mun arkipäivän ja kodinhoidon taitoja, että vastaako ne ikätasoa. Yksi uusi potilaskin tuli tänne. Miespotilas, taas. Vaikuttaa ihan mukavalta, mitä nyt vähän juttelin sen kanssa.

Ilmat kylmeni äkillisesti. Päivällä satoi lunta ja illalla räntää ja ulkoilulla oli tosi kylmä. Me käveltiin taas sen tuhannen kerran sama lenkki lammen ympäri. Ärsyttävää. Ja kun se ei näytä oikein ketään muuta edes haittaavan. Onneks itse voi mennä lenkkeilemään muita reittejä. Mä kävin illalla lenkillä metsässä.

Lounaalla oli jauhelihakastiketta, perunaa ja hernemaissipaprikaa. Välipalalla mulle oli omena, näkkäri ja kanelipulla. Päivälliseksi mulle oli taas kasvis-spagettikeittoa tosin nyt vähän eri tavalla maustettuna. Jälkkärinä oli maitokiisseliä viinimarjahillolla, nam! Mä valitsin linjastolta kulhon, jossa sitä oli mahdollisimman paljon. Mun huonekaveri oli tehnyt ihan samoin! Vaikka se sotiikin mun anorektikkosääntöjä vastaan. Pitäisi valita se pienin kulho.

Iltapala me syötiin yhdessä: minä, mun huonekaveri ja kaks muuta potilasta, joiden kanssa oon jutellut enemmän. Me ollaan alettu välillä syödä yhdessä. Se on kiva juttu. Iltapalalla me kokoonnuttiin samaan pöytään ja juteltiin ja naurettiin. Joku kutosen potilas pöydästä noustessaan sanoi Noi on ihan sekaisin. Niin, että me kuultiin se. Joo kiitti vaan, mut ei sullakaan taida olla kaikki muumit laaksossa kerta oot itekin täällä.

Hospital for souls

Maanantai. Uusi viikko osastolla. Taas yksi uusi viikko. Mut ei tää tunnu enää niin vaikealta olla täällä. Alussa on vaikeaa ja uusi vaikea jakso alkaa parin kuukauden kohdalla, kun pää alkaa hajota täällä oloon. Mulla tuli kuukausi täyteen torstaina syyskuun 18. päivä.

Lounaalla oli kalarullia ja muusia. Kalapäivästä huolimatta mulla ei ollut tofupihvejä, nyyh. Mulla oli porkkana-papu-pihvejä. Mut ne oli ihan hyviä. Välipalalla mun piti syödä 2 luumua, jogurtti ja suklaapatukka. Mulle oli annosteltu neljä luumua, mut kaks oli ateriasuunnitelmassa enkä mä olis edes jaksanut syödä neljää. Päivällisellä oli kasvis-spagettikeittoa ja aprikoosikiisseliä, joka maistui ihan piltiltä.

Iltapäivän Mindfullness-ryhmässä me tehtiin pari uutta rentoutusharjoitusta. Se oli ihan kivaa vaihtelua. Mua alkoi taas unettaa sen ryhmän jälkeen.

Illalla kävin juoksulenkillä toisen potilaan kanssa. Joo mä en saisi juosta, mut mulla on ollut ikävä juoksua. Ja se oli vaan pieni lenkki. Mut tuntui tosi hyvältä saada juosta. Me nähtiin, kun joku vietiin käsiraudoissa toiselle osastolle. Yksi poika meidän osastolta kotiutui. Toinen tuli tilalle.

Psykan osastot kuulemma muuttuu vähän. Yhdestä tulee tämän meidän osaston tavoin enemmän kuntouttava osasto. Muutos heijastuu kuulemma meidänkin osastoon, mut hoitajat ei osanneet oikein sanoa, että millä tavalla. Uusia potilaita saattaa ehkä tulla enemmän tänne meille.

Iskä soitti illalla ja mä löysin käytävän piirongin laatikoista Akkareita, vanhoja Seiskoja ja Tex Willereita vuodelta -94. Niin ja Mauri Kunnaksen Koiramäen talvi, joka kuuluis paremmin tosin lastenpsykalle.

Last week part III

Pe 19.9.2014

Otin aamupalalla vaihteeksi jogurtin. Mä oon kyllästynyt syömään joka aamu leipää tai velliä. Tosin mä jouduin ottamaan jogurtin kanssa leivänkin. Mä tulin niistä ihan täyteen ja mun olis tehnyt mieli oksentaa. Mutta kun aamupalan jälkeen lukitaan huoneet niin mä en voinut.

Lounaalla oli kanakastiketta, perunaa, keitettyjä parsa- ja kukkakaaleja ja salaattia. Hoitaja pakotti mut ottamaan ihan kamalan paljon ruokaa ja laittoi vielä kauhalla lisää mun lautaselle ja mä jouduin vielä syömään sen kaiken. Sen jälkeen mä aloin melkein itkeä, kun mua ahdisti se syöty ruuan määrä niin paljon.

Lounaan jälkeen oli perhetapaaminen. Oli vaikea istua, kun äidille kerrottiin kaikki syömättömyydestä bulimiaoireiluun (ahdistukseen ja viiltelyyn ei ehditty), mut loppujen lopuks mun olo oli tosi helpottunut, kun äiti sai tietää asioista ja siitä, mikä mun todellinen vointi on. Se oli ihan mun oma toive liittyen perhetapaamiseen. Koska äiti haluaa tietää, mut mä en itse vain pysty niitä kertomaan. Ne asiat on liian vaikeita. Iskä oli reissussa eikä päässyt tähän ensimmäiseen tapaamiseen. Mut vielä on kaks tai kolme perhetapaamista.

Perhetapaamisen jälkeen mä lähdin kotijaksolle. Illalla olis ollut ne grillailut, mut mun oli pakko päästä heti kotiin. Mun pää olis hajonnut muuten. Mä olin siinä jo hajoamassa, kun hoitaja kertoi, että lääkäri on myöntänyt koko viikonlopun sijaan vain yhden yön kotijakson la-su. Halusin sitten ennemmin olla kotona pe-la.

Mä menin ensimmäisenä kauppaan ja ostin sieltä viikonlopulle ruuat... ja herkut. Ja eikun ahmimaan. Taas kerran. Berliininmunkki, sipsiä, irttareita ja suklaata. Ja sen jälkeen oksentamaan. Great.

La 20.9.2014

Heräsin klo 10. Heti harmitti. Mun piti herätä osaston rutiinien mukaan klo 8, vaikkei hoitajat vaadikaan herämään niin aikaisin kotijaksoilla. Mut sitten mun olis helppo palata osaston rytmiin. Mut ennen kaikkea mä menetin 2 tuntia aikaa puuhata jotain, kun mun kotijakso on muutenkin nyt niin lyhyt.

Kaks hoitajaa osastolta tuli käymään puolenpäivän aikaan. Mun piti valmistaa lounas ja syödä se niiden nähden. Että mä todella syön. Mua ahdisti vähän, mut ei se sitten ollutkaan niin kamalaa. Tosin mä tein salaattia, mikä ei ahdista toisin kuin lämmin ruoka. Hoitajat kysyi, meenkö mä oksentamaan kun ne lähtee. Mä sanoin, etten mene.

Lauantai meni ihan kamalan nopeasti ja tuntui etten mä ehtinyt tehdä yhtään mitään. Mä jouduin palaamaan osastolle klo 19. Mä palasin bussilla ja jäin vahingossa yhtä pysäkkiä liian aikaisin pois. Mut tuntui hyvältä kävellä. Hoitaja jututti mua paluukeskustelussa. Mun pää oli taas ihan sekaisin enkä mä muistanut kotijaksosta melkein mitään. En mä olis edes jaksanut puhua mitään. Hoitaja vielä luuli, että mulla on jotain mitä mä en halua kertoa eikä uskonut etten mä oikeasti muista. Kiva, kun muhun luotetaan.

Mä sain myös kuulla, että lauantaisin on iltapalalla aina jotain hyvää. Sekin on uusi traditio täällä. Mut ihan kiva sellainen. Joskus on ollut toscakakkua. Tänään oli Elovenan välipalakeksi.

Su 21.9.2014

Sunnuntai meni tosi hitaasti. Meitä potilaitakin oli täällä tosi vähän paikalla, kun kaikki oli kotijaksoilla, joilla vaan oli lupa. Illalla tuli sitten hälinää, kun kaikki palasi takaisin osastolle. Mä kävin päivän aikana 3 kertaa kävelyllä. Yksi oli kävelylenkki toisen potilaan kanssa. Illasta kävelin supermarketille.

Lounaalla oli kasvispataa ja päivällisellä perunavelliä. Moni ei oikein tykännyt perunavellistä, mut musta se oli hyvää. Aika laihaa vaan. Jälkkäriksi oli marjakiisseliä, jossa oli kokonaisia, tuoreita marjoja.

Last week part II

Ma 15.9.2014

Palasin siis osastolle klo 15, vaikka mun olis pitänyt palata jo sunnuntai-iltana. Sain jäädä kotiin soitettuani osastolle, mut se oli pienen neuvottelun takana. Se ei oo mikään itsestäänselvyys, että voi lennossa tehdä muutoksia lääkärin myöntämiin asioihin. Sain laitoshuoltajalta torkkupeiton. En jaksanut osallistua edes Mindfullness-ryhmään. Päivällisellä oli kanakeittoa ja mansikkakiisseliä.

Ti 16.9.2014

Koko päivä meni oikeastaan vaan torkkupeiton alla lepäillessä ja nukkuessa. Lounaalla oli punajuuripihviä ja perunaa. Päivällisellä vihanneskeittoa, johon mä sain kasvissyöjänä lisukkeeksi fetapaloja. Muut ei saaneet. Jälkkärinä oli vadelmakiisseliä.

Ke 17.9.2014

Sosiaaliset taidot -ryhmä oli peruttu. Tää viikko oli hoitajille niin hektinen, että ryhmiä peruttiin, kun hoitajilla ei yksinkertaisesti ollut aikaa venyä niihin. Tylsää.

Aamulla oli se palaveri avopuolen kanssa. Siinä oli mun lisäks hoitaja, psykologi ja avopuolelta mun tuleva psykologi syömishäiriöpolilta. Me puhuttiin mun voinnista ja lähinnä siitä, mitä tapahtuu kun mä kotiudun täältä. Mun on ensin käytävä päiväpolilla jonkin aikaa ennen kuin mä jatkan taas syömishäiriöpolilla. Kotiutumisajasta hoitaja ei sanonut mitään, mut ainakaan se ei ole vielä tällä eikä ens viikolla niin kuin mä olin ensin ajatellut.

Aamupäivästä mä tapasin ravitsemusterapeuttia. Ateriasuunnitelmaan ei tehty lisäyksiä, mut vastuu suunnitelman toteutumisesta siirrettiin multa hoitajille. Oh no. Sillä nyt ne vahtaa, että mä otan ruokaa oikean määrän just eikä melkein. Eli toisin sanoen mä joudun syömään ihan hirveästi. Apua.

Ensimmäisenä se näkyi välipalalla. Mä olen aina kivasti skipannut välipalan, mut nyt mä en enää voi. Mut tullaan hakemaan vaikka huoneesta. Välipalaksi mä jouduin syömään omenan, näkkärin, lasin vettä ja jäätelöpikarin. Mä toivoin, että se olis ollut kuningatarjäätelöä, mut se oli pelkkää vaniljajäätelöä. Möh.

Lounaalla oli tofupihviä, perunaa ja keitettyjä vihanneksia. Mulla on aina tofupihviä silloin kun muilla on lounaalla kalaa ja mä toivon, että muilla olis usein kalalounas, koska ne tofupihvit on niin hyviä. Ja kun mä en edes löydä niitä kaupasta! Päivällisellä oli soijamakkarakeittoa, rieskoja ja ruusunmarjapuuroa. Rieskat oli kivaa vaihtelua ainaiseen tavalliseen leipään. Saatiin niitä vielä iltapalalla, kun niitä oli jäänyt päivälliseltä.

Illalla oli liikkasali ja me pelattiin ensin futista ja sitten sählyä. Meitä oli vaan neljä siellä ja se 2 vs. 2 peli oli aika rankkaa. Kivempaa on pelata 4 vs. 4 peliä.

Iltapalan jälkeen, kun mä poistuin ruokalasta tuli hoitaja heti tenttaamaan söinkö mä kaiken. Kyllä mä söin.

To 18.9.2014

Siivouspäivä. Mun huonekaveri oli kotijaksolla, joten mä sain siivota yksin koko huoneen. Mut ei se haitannut. Ainakin mulla oli jotain tekemistä. Mä vaihdoin mun huonekaverillekin puhtaat lakanat ja pyyhkeet ja se oli tosi otettu siitä, kun se illalla palasi osastolle.

Lounaaksi oli kanakastiketta, perunaa ja salaattia. Päivällisellä oli jauhelihakeittoa ja jälkkärinä uuniomenaa vaniljakastikkeessa. Mulla jauhelihakeitto on aina tehty soijarouheesta ja se on aina kauhean suolaista.

Puolenpäivän kävelyllä me käytiin hoitajien kanssa läheisessä supermarketissa. Me mentiin ostamaan perjantain grillattavat. Kanansiipiä, yrttivoipatonkia ja maissia. Keittiöltä saataisiin ananasviipaleita ja ehkä jopa limsaa. Mut mä olin hakenut taas viikonlopuksi kotijaksoa enkä olisi täällä grillaamassa. Vähän sääli, mut kyllä mä ennemmin menisin kotiin kuin jäisin osastolle. Tosin lääkäri ei ollut katsonut vielä mun kotijaksosuunnitelmaakaan, joten mä jouduin jännittämään ihan perjantaihin asti, että pääsenkö kotiin vai en.

Illalla olis ollut musaryhmä. Muutama lähti sinne laulamaan Singstaria ja mäkin olisin halunnut, mut koska mä olin vielä kipeä niin multa olis vaan lähtenyt ääni. Mut ens kerralla mä kyllä haluan mennä sinne. Mä en oo ollut vielä kertaakaan. Illalla mä kävin kävelyllä ja sen jälkeen mulla oli lyhyt keskustelu hoitajan kanssa.

Mun tietokoneaika on nyt lopussa enkä ehdi kirjoittaa enempää joten viikonlopusta on tulossa vielä yksi postaus.

Last week part I

Oon nyt viimein parantunut flunssasta ja pystyin tulemaan kertomaan teille kuulumisia. Kirjoitan ensin viime viikosta tiivistetyn postauksen.

Pe 12.9.2014

Pääsin kerrankin lähtemään kotijaksolle ajallaan klo 12. Yleensä se menee aina yli, kun hoitajat on myöhässä tai kaikki potilaat lähtee samaan aikaan ja tulee tungos. Ja ahmimiseksi se meni. Taas. Mä ahmin ja oksensin ja sitten mä ahmin lisää, koska mä olin jo joka tapauksessa sortunut ahmimaan ja sitten mä taas oksensin. Mä kävin kanssa kirppiksellä ja näin matkalla yhden pitkäaikaisosaston potilaan. Sekin oli päässyt kotijaksolle.

La 13.9.2014

Päivällä pari hoitajaa osastolta tuli taas sovitusti käymään mun luona. Mun piti mennä niiden kanssa kauppaan, että ne näkee mun todella ostavan jotain kunnon ruokaa herkkujen sijaan. Mua ahdisti vähän, että ne kyttäisi koko ajan mun vieressä kun mä valitsen tomaatteja tai luen pakkauksien tuoteselosteita. Mut ne oli sivummalla ja mä sain hoitaa rauhassa ostokseni. Illalla mä näin pitkästä aikaa mun kaveria. Me juteltiin ja katottiin Bridesmaids, joka tuli silloin tv:stä.

Mulla oli kivaa. Kunnes mä hajosin. Totaalisesti. Kello oli yksi yöllä ja mua ahdisti ja itketti niin, että mä pystyin hädin tuskin hengittämään. Mä en pystynyt ajattelemaan järkevästi. Mä en pystynyt tekemään mitään. Mua ahdisti niin paljon. Mä yritin soittaa äidille, mut äiti ei vastannut. Vanhemmat oli molemmat reissussa eikä ne olis voineet tulla mun luo. Mä olin yksin. Ihan yksin. Ja mä mietin, miten kamalaa olisi olla ihan täysin yksin tässä elämässä. Ettei olisi ketään, kuka välittäisi. Mä meinasin soittaa Akuuttiin tai ottaa taksin ja lähteä sinne, koska musta tuntui, että mun olisi parempi viettää yö jonkun valvonnassa vaikka sitten eristyshuoneessa, mut en mä kuitenkaan lähtenyt. Mä toivoin, että joku olisi tullut mun  luo. Mut ei ollut ketään.

Mä yritin soittaa Kriisipuhelimeen. Mä olen joskus aiemminkin aikonut soittaa sinne, mut mulla on ollut liian suuri kynnys siihen enkä mä sitten ole koskaan soittant, vaikka olisin halunnut. Mut nyt mun oli pakko saada puhua jonkun kanssa. Mut kukaan ei vastannut ja mä ahdistuin vaan lisää. Olette soittaneet valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Kaikki linjamme ovat tällä hetkellä varattuja. Yrittäkää myöhemmin uudestaan. Myöhemmin. Koska myöhemmin. Mä pelkäsin, että mä saatan tehdä itselleni jotain peruuttamatonta. Kuten hypätä parvekkeelta. Sitten ei olisi enää mitään myöhempää.

Mä sorruin viiltelemään. Veitsiteline oli turhan esillä ja mun oli ihan pakko saada viiltää. Mua ahdisti niin paljon. Mut mä lopetin sen parin pinnallisen viillon jälkeen ja päätin yrittää soittaa Kriisipuhelimeen niin kauan, että ne vastaisi siellä. 5 yritystä ja 20 minuuttia (joka tuntui ikuisuudelta) myöhemmin mä pääsin läpi. Mä puhuin jonkun kriisityöntekijän kanssa 25 minuuttia ja se sai mut rauhoittumaan niin että mä pystyin käymään nukkumaan. Puhelu maksoi 2,96€, mut se on pieni hinta siitä, että mä pysyin hengissä.

Su 13.9.2014

Sunnuntaina mä tulin sitten kipeäksi niin kuin aiemmin kerroinkin ja se päivä meni vaan täysin sängyssä maaten ja nukkuen. Mä en pystynyt tekemään yhtään mitään. Vähän harmittaa, kun mun kotijakso meni siltä päivältä ihan harakoille. Mä olisin mieluummin tehnyt kaikkea kivaa ennen osastolle paluuta.

Nyt en ehdi kirjoittaa enempää. Kirjoitan myöhemmin vielä viime viikon tapahtumista.

Sick & tired

Blogihiljaisuus. 4 päivää. Olen hengissä. Oon ollut vaan kipeänä. Sairastuin sunnuntaina ja oon siitä asti maannut vuoteen omana. Ihan kunnon flunssa. Mä en aluksi pystynyt syömään enkä juomaan oikeastaan yhtään mitään. Enkä mä pystynyt olemaan ollenkaan ylhäällä, kun mua alkoi huimata ja heikottaa.

Mä olin sunnuntaina niin huonossa kunnossa, että meinasin lähteä taksilla päivystykseen ja siitä tiputukseen. Mut ei mun sitten onneksi tarvinnut. Mun immuniteetti on niin huono ja mä olen muutenkin heikossa kunnossa aliravitsemustilani takia, että mä sairastan kaikki taudit rajummin kuin muut.

Mä sain tän taatusti täältä osastolta. Se huono puoli on olla sairaalassa ja osastolla. Sillä jos täällä kiertää syysflunssa tai mikä tahansa tauti niin siltä ei säästy kukaan. Mun kotijaksokin meni osin ihan pilalle tämän takia. Että kiitti vaan.

Nyt on jo sen verran parempi olo, että mä pystyin tulemaan kirjoittamaan tänne blogiin. Viikonlopusta mulla olisi kerrottavaa, mut kerron siitä myöhemmin. Nyt en jaksa kaikkea.

Näistä parista viime päivästä mulla ei oo juurikaan kerrottavaa. Mä palasin maanantaina osastolle. Mun olis alun perin pitänyt palata sunnuntaina klo 19, mut soitin osastolle ja sain onneksi luvan jäädä kotiin, koska olin niin huonossa kunnossa. Sain laitoshuoltajalta paksun torkkupeiton ja oon nyt vaan maannut sängyssä ja lepäillyt. Ryhmiin mun ei ole tarvinnut osallistua enkä mä olisi edes pystynyt. Oon noussut sängystä ainoastaan ruokailuihin. Onneks pystyn taas syömään niin paranenkin varmasti nopeammin. Muuten en oo pystynyt oleilemaan edes yhteisössä paitsi eilen nousin kattomaan vähäksi aikaa BB-Extraa ja Salkkareita.

Mä kirjoittelen taas enemmän ja useammin kunhan olen parantunut ja teen Q&A -postauksen niistä teidän esittämistä kysymyksistä. Teen myös postauksen asumisesta täällä osastolla ja osaston säännöistä yms. mistä ootte esittäneet toiveita. Tietty niissä rajoissa, kun voin asioista kertoa.

What you wanna read on Mental News?

Pientä kyselyä taas tiedossa. Mulla on ens viikolla palaveri avopuolen kanssa, mikä toisin sanoen tarkoittaa, että mä luultavasti kotiudun osastolta jossain niillä tienoilla. Muutenkin mulle osaston rutiinit ja täällä olo on jo aika itsestäänselvyys, joten mä en ehkä osaa kirjoittaa jostain, mistä te haluaisitte ehkä lukea. Tähän asti mä oon vaan kirjoittanut mun päivistäni täällä. Siksi mä ajattelin kysyä, että minkälaisia postauksia te toivoisitte, että mä tekisin osastosta ja täällä olemisesta nyt, kun mä vielä oon täällä?

Good day today

Mä pääsen kohta lähtemään kotiin kotijaksolle, jee jee! Koko viikonlopuksi! Sitä ennen on vielä lounas. Maksaa yrttikastikkeessa. Thank God I'm a vegetarian.

Ihanaa päästä taas ulos näiden valkoisten seinien sisältä. Edes vähäksi aikaa. Näihin seiniin on tiivistynyt liikaa itkua, epätoivoa ja ahdistusta ja kaikki se tihkuu maalipinnan läpi. Mä tarvitsen taukoa täältä, että mä jaksan taas sunnuntaina tulla takaisin tänne ja olla täällä taas ensi viikon.

Mä oon suunnitellut kaikkea kivaa kotijaksolle. Ainakin mun on tarkoitus nähdä kavereita ja katsoa joku tosi pelottava kauhuleffa. Lisäks mä toimin viikonlopun catsitterinä ja hoidan kaikkia meidän kolmea kissaa, kun vanhemmat lähtee viikonlopuksi reissuun.

Kivaa viikonloppua teille ihanat! Ootte tärkeitä, enkä mä tiedä miten mä selviäisin ilman teitä!

On the verge of crying

Mä olen takaisin osastolla. Mä olin yhden yön kotijaksolla to-pe. Samoin ti-ke. Ahmimista, oksentamista, paastoamista. Se on lyhentänyt kotijaksot.

Kello on 16.30. Muut on kokoontuneet yhteisössä yhden suuren ja saman pöydän ääreen. Ne piirtävät yhdessä ja nauravat. Niillä on oikeasti hauskaa. Mut mua melkein itkettää. Mä istun syrjässä ja tuijotan villasukkiani. Odotan ruokailun alkua. Mä en ala itkeä nyt. En ala. En muiden nähden.

Päivällisellä on kalakeittoa. Mulle on punajuurikeittoa. Mun on vaikea pureskella, vaikea niellä. Mä en ottanut jälkiruokaa, vaikka mun olis pitänyt. Mut mä en pysty nyt syömään.

Päivällisen jälkeen mä menen huoneeseeni ja makaan peiton alla. Makaan vaan ja tuijotan seinää. Mä en kykene tekemään enää mitään. En juttelemaan ja nauramaan toisten kanssa, en kirjoittamaan tai lukemaan, en katsomaan tv:tä tai kuuntelemaan musiikkia. Mä olen täysin lamaantunut, täysin toimintakyvytön.

Hoitaja tulee illan huonekierrolle. Se sanoo iloisesti hei ja lähtee. Mä en sano sille mitään. Mä haluaisin itkeä. Mä haluaisin kuolla. Eikä päivä ole vielä edes ohi.

Patient no. 11 is angry

Torstai. Mä otin aamupalalla taas ne tavalliset. Kahvin, puoli lasia mehua ja muutaman lusikallisen verran velliä. Hoitaja katsoi mun tarjotinta. Mä katsoin muualle. Sulla on tosi vähän tota ruokaa. Ihan tarpeeks tätä on. Mä lähdin äkkiä tarjottimeni kanssa kohti lähintä vapaata pöytää, ettei se hoitaja ehtis vaikka kauhoa lisää velliä mun lautaselle.

Viime päivinä on ollut paljon muutoksia ja poikkeuksia osastolla. Hoitajia on niin vähän ja niillä on koko ajan niin kauhea kiire, ettei ne ehdi kaikkea. Eilisen illan liikkasali ja sauna peruttiin ja tämän aamun siivouspäivä siirrettiin huomiselle. Samaten meillä oli aamulla yhteinen aamukokous yhteisössä koko osaston kesken. Meillä on aina arkisin aamuryhmät hoitoryhmissä ja viikonloppuisin yhteinen aamukokous, koska silloin osastolla on niin vähän potilaita.

Lounaalla oli perunaa ja tofupihviä (tosi hyvää!), kun muilla oli kalaa. Lounaan jälkeen mä menin välipala-automaateille kahville iskän kanssa. Musta on kiva istua kahvilla jonkun kanssa kuin yksin. Ei se yksin oo kivaa.

Iskä siis toi mun uimakamat, kun mun oli tarkoitus päästä tänään uimahallille ja samassa olevalle kuntosalille yhden toisen potilaan kanssa. Se oli menossa ja me innostuttiin, että mäkin lähden, että mennään yhdessä. Mä olin jo kirjoittamassa miten innoissani mä olen siitä, kun mulla ei ole tälle päivälle yhtään mitään ohjelmaa eikä ryhmiä ja mä en ole aikoihin käynyt uimahallilla. 

Äsken sitten hoitaja tuli sanomaan, että mä mihinkään uimaan pääse. Lääkäri oli kieltänyt sen. Just äsken. Tälläisistä pitäisi kuulemma sopia etukäteen jossain hoitoneuvottelussa. Just. Mä olisin jopa aikonut ottaa kuntosalillakin kevyesti, koska mä en saa treenata hullun lailla. Mut nyt mä en pääse mihinkään.

Vituttaa. Mä jo viime osastokerralla totuin, että päätökset saattaa muuttua lennossa. Kotijakso tai liikkaryhmä saattaa peruuntua hetkeä aiemmin. Mä ymmärrän, jos se johtuu mun käytöksestä, mut tänään mä en oo tehnyt mitään, miksi se piti multa kieltää. Suututtaa. Tekis mieli mennä vetämään ranteet auki ihan silkasta suuttumuksesta tai alkaa nälkälakkoon, mut en viitsi koska sitten mä en ainakaan pääsis huomenna kotijaksolle.

Enkä mä tasan aio tänne jäädä.

Wednesdays psycho news

Keskiviikko. Mä otin taas aamiaisella vaan ihan vähän velliä. Sitä tuli lautaselle kolmen lusikallisen verran. Tää selkeesti toimii. Kun mä otan lautasen ja siihen velliä, ei hoitajat kiinnitä huomiota paljonko mä todellisuudessa sitä velliä otan.

Tänäänkään ei kuunneltu aamulla mitään biisiä. Mälsää. Lounaalla oli soijakastiketta ja perunaa ja tosi hyvää salaattia. Päivällisellä oli pinaattikeittoa, kananmunaa ja kuningatarkiisseliä.

Päivällä mä olin liikkasalissa pelaamassa sulkkista. Se oli kaikkien psykan osastojen yhteinen pelitunti, mut siellä ei ollut muilta kuin meidän osastolta pelaajia. Tosin vastaanotto- ja pitkäaikaisosastoilla ihmiset on yleensä siinä kunnossa ettei ne oikein pelaile. Ei ainakaan suurin osa. Sulkkis oli tosi kivaa ja muutenkin se oli kivaa vaihtelua, kun me pelataan aina vaan sählyä, korista tai futista, vaikka sähly onkin ihan huippukivaa. Mä jännitin koko päivän, tuleeko joku hoitaja kieltämään multa liikunnat sen lääkärin eilisen päätöksen nojalla, mut ei kukaan tullut. Onneks.

Illalla olis ollut liikkasali, mut mä en voinut osallistua, kun mulla on ollut tänään kurkku tosi kipeä. Illan sali ja sauna tosin peruttiin, kun hoitajilla on niin kiire. Keskenämme me ei saada mennä. Eikä niiden kiirettä helpottanut alkuillasta toiselta osastolta tullut hälytyskään.

Tossa äsken mä tein pitkän kävelylenkin supermarketille ja kävin samalla ettimässä kirurgian osaston ja tsekkaamassa siellä olevat välipala-automaatit, kun kahvio on nyt suljettu eikä sinne pääse. Se on tyhmää, kun olis kiva kahvitella siellä ja tavata vanhempia tai kavereita. Ne automaatit oli kyllä ihan ok:t. Niistä saa erilaisia kahveja, sämpylöitä, jogurtteja, viinereitä, karkkipusseja ja suklaapatukoita. Ja siellä aulassa oli pöytäryhmiäkin, joissa istua.

Kohta alkaa BB-Extra ja sitten tulee Salkkarit, joten mun täytyy lopetella. Kasin maissa on sitten iltalääkkeet ja iltapala. Sen jälkeen mä varmaan luen vähän aikaa kirjaa ennen kuin käyn nukkumaan. Tässäpä nämä kuulumiset tältä päivältä. Voikaa hyvin. <3

Fatty girl

Tiistai. Me ei kuunneltu aamuryhmässä biisiä. Möh. Onhan se pieni juttu, mut siitä on tullut kiva lisä aamuihin. Että kun se biisi loppuu niin sen jälkeen päivä lähtee käyntiin.

Lounaalla oli tofua ananaskastikkeessa ja riisiä. Päivällisellä "jauhelihakeittoa" ja ohukaisia mansikkahillon kanssa. Niitä sai ottaa max 5 kpl per nenä. Mä otin sen viis, vaikka mua hävetti ihan hirveesti, kun olin syönyt muutakin ruokaa ihan riittävästi. Mut mä aattelin, että kyllä mä tän yhden kerran saan ottaa. Vaan tän yhden ainoan kerran. Sitten ei enää koskaan. Sillä saahan muutkin. Vaikka mä en olis kyllä saanut. Puna hehkui mun kasvoilla, kun mä kannoin mun tarjottimen pöytään. Keittoa, leipä, puoli lasia maitoa ja vielä 5 lettua hillolla. Ihan kamalaa.

Ja kun mä syön muutenkin niin paljon täällä. Ei mulla sinänsä oo missään vaiheessa päivää nälkä, mut musta tuntuu niin kuin mä voisin syödä miten paljon tahansa. Mä joudun aina hillitsemään itseäni ruokailuissa siinä linjastolla, kun mä otan ruokaa. Ja mua hävettää syödä näinkin paljon kun mä olen muutenkin pienikokoinen, pienempi kuin muut täällä osastolla ja mä  syön suunnilleen enemmän kuin ne. Huh. Mun täytyis lopettaa syöminen ihan kokonaan. Sillä tää on ihan hirveetä.

Osastolle tuli vihdoin se uusi potilas. Mut ei mun hoitoryhmään. Psykologi kaappasi mut iltapäivällä tekemään sen testin loppuun. Nyt vaan jännäämään milloin mä saan tietää tulokset ja mitä ne tulokset sanoo musta.

Se psykologiaika oli laitettu tiistaisen liikuntaryhmän kanssa päällekkäin ja mua harmitti se. Mä yritin siirtää sitä, että pääsisin liikkaryhmään, mut sitten mä sain tietää, että ne oli tarkoituksella laitettu päällekkäin. Lääkäri oli kuulemma aamun rapsalla sanonut, että mun kohdalla pitäisi vähentää liikuntaa. Mä kyllä suutun, jos en pääse keskiviikon liikkasaliin pelailemaan. Koska se on oikeesti kivaa eikä vaan siks, että se on liikuntaa. Mut mun on turha yrittää selittää sitä, koska hoitava taho näkee sen mun kohdalla vaan liiallisena kalorinkulutuksena.

Mun piti mennä illalla yhden toisen potilaan kanssa lenkille metsään, mut me ei taaskaan päästy, kun alkoi sataa kaatamalla. Keskiviikkona me tuskin mennään, kun on niin monta liikuntaryhmää.

New week

Maanantai. Mä otin aamupalalla velliä. Mut ihan vähän vaan. Silleen näön vuoks. Sitä velliä tuli vaan muutaman lusikallisen verran. Mut hoitajat näki, että mä otin velliä eikä ne päässeet naputtamaan mitään. Ne kattoi, että mä otin lautasen. Ei ne varmaan kattoneet paljonko mä siihen sitä velliä kauhoin.

Mun vuoro soittaa aamuryhmässä biisi. Soitin Lebo M:n He Lives In You, joka on Leijonakuningas 2:n soundtrackilta. Yhdessä vaiheessa mä kuuntelin aika paljonkin leffamusaa. Ja musta on kiva soittaa aamuryhmässä joku biisi, mitä ei oo soitettu radiossa puhki ja mitä toiset ei oo välttämättä edes kuulleet.

Tänään täällä oli työvuorossa mulle uus hoitaja. Kuulemma vaan väliaikaisesti. Sellainen kaapin kokoinen mieshoitaja toiselta osastolta. Sellaiset hoitajat on sijoitettu aina vastaanottoosastoille, kun ne pystyy taltuttamaan kaikkein vahvimmat ja haastavimmatkin potilaat, jos ne alkaa riehua.

Tänne piti tulla myös uusi potilas. Mies. Ei tosin mun hoitoryhmään. Mut ei se sitten tullutkaan, vaikka sille oli varattu sisäänkirjaukset ja kaikki sellaiset ajat lääkärin kanssa.

Lounaalla oli lindströminpihviä ja perunaa ja päivällisellä minestronekeittoa, sämpylää ja Melanderinpuuroa. Se puuro oli jotain luumu-omenakiisseliä. Ei kauhean hyvää. Eka jälkiruoka, josta mä en oo tykännyt.

Mun oli kanssa tarkoitus mennä yhden toisen potilaan kanssa kävelylle. Oli kiva, kun se pyysi mua, mut me ei sitten ehdittykään, kun mulla oli Mindfullness-ryhmä. Mä pääsin siihen nyt vakituiseksi jäseneksi 1. jonotussijalta, kun yksi potilas kotiutui viime viikolla ja siitä ryhmästä vapautui mulle paikka. Jee! Siinä ryhmässä pystyy aina rentoutumaan ihanasti, kun kuuntelee harjoituksia mielikuvamatkoista.

Olispa jo perjantai.

Eat! You have no choice.

Sunnuntai. Mä palasin kuudeksi osastolle. Miks tänne on aina niin vaikea palata? Mun laukkua ei edes tutkittu ja mun paluukeskustelukin oli vain parin minuutin pikahaastattelu hoitohuoneessa. Kaikilla hoitajilla oli näköjään kauhea kiire. Täällä on sairastumisten takia vajaamiehitystä henkilökunnassa.

Mä kerroin, etten mä ollut syönyt viikonloppuna sen ahmimis-oksentamisen jälkeen enää juuri mitään. Ei olis pitänyt. Sillä nyt mä pelkään, että mun kakkuni täällä kasvaa, kun arvioitu kotiutumisaika olis jossain kahden viikon päästä.

Iltapalalla mä otin vain puoli lasia mehua. Hoitaja ei niellyt sitä.

Ota nyt jotain.

Ei kun ei mulla oo yhtään nälkä. Sitä paitsi se mun ateriasuunnitelma on vaan suuntaa antava.

No otat nyt joka tapauksessa jotain. Ota leipää!

En mää nyt... eikä mulla oo lautastakaan...

No menet jonon perälle ja aloitat alusta. Sillä sä otat nyt jotain!

Mä otin tarjottimeni ja menin nyreänä takaisin linjaston alkuun ja lastasin lautaselle kurkkusiivuja. Mä olisin hoitajan mieliks voinut ottaa salaatinlehden tai tomaatinpuolikkaan, mut niitä ei ollut tällä kertaa tarjolla.

Otat nyt sitä leipää!

En mä nyt pysty. Mä syön sit aamiaisella...

Haluatko sä tehdä tästä vaikeaa? Häh? Mitä? Haluatko?

Loppua mä en kuullut, kun mä lähdin menemään pöytään tarjottimeni kanssa. Jotain vierihoidosta ja osastolla syömisestä. Argh, että alkoi ärsyttää. Vielä kun se oli niin vattumainen se hoitaja.

Mut mä en halua syödä enää. Mä olen syönyt ihan kauheasti nyt osastolla ollessa ja lihonut ja mua inhottaa katsoa itseäni. Mä en tahdo syödä enää!

Iltapalan jälkeen mä juttelin pitkään mun huonekaverin kanssa. Höpöteltiin kaikenlaista. Me saatiin myös yksi tosi vaikea palapeli vihdoin valmiiksi. Olin tehty sitä kolmestaan parin potilaan kanssa.

Blaah

Hyvä, että mä pääsin taas tänä viikonloppuna kotijaksolle. Mä olisin repinyt itseltäni pään irti ja todennäköisesti kaikilta muiltakin silkasta ahdistuksesta, jos mä olisin joutunut jäämään osastolle. Ei sinne varmaan edes jäänyt juuri kukaan.

Lauantaiaamuna kävin vanhempieni kanssa markkinoilla. Mä olin empinyt, että viitsinkö edes lähteä sinne, mut päätin sitten kuitenkin lähteä. Ei mulla ollut muutakaan suunnitelmia. Ja ihan kiva, että lähdin. Ne oli toisessa kunnassa olevat suurmarkkinat ja siellä oli kiva pyöriä ja katella kojuja. Vaikka en edes ostanut mitään. Käytiin lopuksi lettukojussa syömässä muurinpohjaletut kermavaahdolla ja mansikkahillolla.

Aamupäivästä kaks osaston hoitajaa poikkesi sovitusti mun luona. Mä en ymmärrä, miksi ne tuli tänäkin viikonloppuna käymään, kun vasta viime viikonloppuna ne tekivät kotikäynnin mun luo. Nyt ne ei viipyneet kauaa, kyselivät vain perjantain sujumisesta. Eihän se sujunut kaiken sen ahmimisen ja oksentamisen takia. Mä kerroin sen niille.

Kotijaksot menee aina niin luvattoman nopeasti. Sitä haluaisi tehdä kaikkea kivaa, kun sitten osastolla ollessa ei taas voi, mut sitten tuntuu ettei sitä kuitenkaan ehdi tehdä murto-osaakaan siitä, mitä oli suunnitellut.

Mä olin ajatellut meneväni pitkästä aikaa leffateatteriin, mut ei siellä pyörinyt mitään kivaa. If I Stay olis saattanut ollakin hyvä, mut mua ei huvittanut mennä katsomaan mitään masentavaa draamaa. Toiminta tai ehkä komedia olis ollut kiva. Lisäks mä ajattelin nähdä kavereita, kun viimein tuntui että jaksaisi nähdä, mut kaikki oli varattuja eikä kellekään käynyt. Möh. Kävin mä aamupäivästä kirppiksellä, kun en ole käynyt sielläkään aikoihin. Olin ajatellut ostaa jotain uusia vaatteita, mut en sitten löytänyt mitään.

Nyt on ilta ja mä olen taas takaisin osaston seinien sisällä. BLAAH... Ensi kotijaksoa odotellessa. Eihän sinne ookaan kuin viis päivää. Eli ikuisuus.

All hell breaks loose

Perjantai. Mä nousin sängystä taas tasan klo 8 niin että olin lääkejonossa täsmällisesti klo 8.15 jonon viimeisenä. Pääsin kuitenkin VIP-potilaana koko jonon ohi ensimmäiseksi hakemaan lääkkeen ja siitä suoraan kahdestaan hoitajan kanssa aamupalalle. Ihan vaan siksi, että mulle oli sovittu ravitsemusterapeutin aika heti puoli yhdeksäksi. Mun oli taas pakko myöntyä annoskokojen nostamisiin. Mikä ahdistus. Mut en mä aio syödä kyllä niin paljoa.

Mä kerroin kanssa ihan rehellisesti, että mä oon oksennellut täällä osastolla. Mä kyllä pelkään, että mä joudun sen takia osittaiseen vierihoitoon. Se tarkoittaisi, että aina joka ruokailun jälkeen mun pitäisi istua tunti yhteisössä hoitajan valvonnassa. Olisi se hoitaja siinä sitä vartenkin, että mä voisin tarvittaessa puhua sille ahdistuksesta, joka syntyy kun mä en pääse oksentamaan, mut sen hoitajan pääasiallinen tehtävä olis valvoa, etten mä salaa livahda oksentamaan.

Viime hoitojaksolla mulla tosiaan oli kyseinen vierihoito enkä mä halua sitä enää. Joskus mä saatoin olla melkeistään yksinkin yhteisössä, kun kaikki muut meni huoneisiinsa ruokalevolle eikä ollut ketään kenen kanssa pelata korttia tai jutella ja mä olin kuolla tylsyyteen, kun mä odotin vaan että se tunti olisi kulunut. Mut nyt ei onneks edes mainittu vierihoitoa, huh!

Ennen klo 12 ja kotijaksolle pääsyä mun huonekaveri pyysi mua seurakseen sairaalan kahvioon leivoskahveille. Me mentiin juhlistamaan kahvion sulkeutumista remontin takia. Kahvio menee siis kiinni maanantaina ja sitten meillä ei oo enää houkutusta mennä sinne herkuttelemaan ja lihomaan (vaikkei mun huonekaveri tosin olekaan syömishäiriöinen). Jes! Vaikka kaikkien muiden mielestä se remontti on vaan ikävä asia.

Sitten mä lähdin kotijaksolle ja helvetti pääsi taas valloilleen. Kaupasta tarttui mukaan viikonlopun ruokien kanssa herkkuja, herkkuja ja vähän lisää herkkuja. Iltapäivällä mä join kahvin ja söin sen kanssa viinerin. Iltapäiväkahvi ja viineri. Niin kuin normaalit ihmiset tekee. Ja sitten lähti mopo käsistä.

Seuraavat tunnit ja mä ahmin ja oksensin herkkuja vuoron perään. Irttareita, sipsiä, suklaapatukoita, karjalanpiirakoita, pieni pakastepizza. Ahmin. Oksennan. Ahmin. Oksennan. Itken välillä sitä, kun mättö ei meinaa tulla ylös. Juon vettä väliin ja tungen taas sormet kurkkuun. Rystyset huutavat punaisina ja niihin sattuu. Sitten ahmin taas ja hetken päästä olen takaisin vessassa oksentamssa. Loppuillasta laksatiivia ja nesteenpoistajia ja paino muutaman satagrammaa enemmän. Ei helvetti.

Shut up and exercise!

Torstai. Siivouspäivä. Me ei sen takia kuunneltu aamuryhmässä biisiä. Kaikki, hoitajat että potilaat, halus päästä äkkiä hoitamaan siivouiluja. Mulla on nykyään huonekaveri, joten siivoilut sujui kahta nopeammin. Kun me oltiin valmiita, kävi hoitaja vielä varmistamassa, että meidän huoneessa näytti siltä kuin siellä pitikin näyttää ja että me oltiin todella siivottu.

Lounaalla oli perunaa ja kasvispihviä ja päivällisellä soijamakkarakeittoa ja ruusunmarjapuuroa. Sitten mä väsäsin yhteisössä palapeliä yhdessä kahden muun potilaan kanssa.

Päivällä oli reipas lenkki ja mua alkoi taas huimata, kun me oltiin reippailtu yksi tosi iso ja jyrkkä mäki ylös. Maa keinui ja mä olin aivan varma, että hetkellä millä hyvänsä mä kompastun omiin jalkoihini, kun mä en enää hahmottanut kunnolla maan korkeuseroja. Vähän sama kun pienenä laittoi äidin silmälasit päähän ja sitten näytti kuin lattia olisi ollut kalteva ja tosi korkealla, vaikkei se ollutkaan.

Mun pitäisi varmaan sanoa hoitajille noista huimauksista ja jäädä pois reippailulenkeiltä, mut mun anorektikkominä kieltää sen. Kyllä sä pärjäät, meet vaan mukana ja pidät sen suus kiinni ni ei kukaan huomaa mitään. Tulisko sulla muka yksin lähdettyä sitten reippailemaan 5 kilsan lenkkiä? No ei tulis, sitähän minäkin!

Iltapäivällä mä kävin mun vanhempien kanssa kahviossa. Mä olin pyytäynyt, että ne tulisi vierailulle, kun mulla on nyt vapaakävelyt ja mä haluaisin kahvioon kahville, mut kun ei siellä olisi yksin kiva istua. Me juotiin viinerikahvit ja mä sain myöhästyneen synttärilahjan mun serkulta. Sillä ei ollut ollut tilaisuutta antaa sitä mulle, nyt kun mä olen ollut täällä osastolla. Siinä oli kaikkia ihania ihonhoitojuttuja ja se kyllä piristi mun päivää.

Psykologi nappasi mut myös yhdessä vaiheessa tekemään jotain superpitkää testiä. Se on ollut käytössä USA:n merivoimissa ja nyt se on otettu käyttöön tonne sairaalaan ja mä olen sen ensimmäinen testaaja! Siinä on hirveästi kysymyksiä mm. luonteesta ja ruumiinvaivoista ja sen on tarkoitus kartoittaa mun persoonallisuutta ja fyysisiä oireita totta/tarua-vastausmenetelmällä. Mut musta on huisin kivaa täyttää tommosia.

Illalla mulla oli vielä keskustelu mun toisen vastuuhoitajan kanssa mun päihteidenkäytöstä ja me käytiin läpi testit, joihin mä olin vastannut. Sen mukaan mun päihteidenkäyttö on vähäistä ja riski riskikäyttämiseen tai riippuvuuteen on hyvin vähäinen, jee!

Kirjoitan myöhemmin vielä perjantaista ja mun kotijaksosta nyt yleensäkin.