maanantai 7. joulukuuta 2015

Day #7

Mä kävin illalla Eevan äidillä. Me pidetään yhä yhteyttä. Se on musta ihan kiva asia.

Mä menin kotiin, joka oli joskus myös Eevan koti. Paikka, jossa mäkin vietin paljon aikaa koulun jälkeen. Mut se ei tuntunut enää samalta. Tietenkään ei. Ei enää 11 vuoden jälkeen. Se ei tuntunut miltään. Kuin olisi mennyt vain kylään jollekulle paikkaan, johon ei ole itsellä muistoja, ei mitään tunnesidettä. Mutta mä muistin miltä se tuntui. Miltä tuntui mennä sinne katastrofin jälkeen, kun oli selvinnyt ettet sä tule enää takaisin. Mä muistin sen kaiken.


Heti eteisessä oli vastassa tuoksu. Kodin ominaistuoksu, joka on joka kodissa erilainen. Se, joka tarttuu kevyesti yökyläillessä kaverin luo unohtuneeseen puseroon. Se tuoksu oli lohdullinen. Niin kuin sä olisit ollut siellä ja kaikki olisi ollut hyvin, vaikka sä et ollut eikä mikään ollut enää niin kuin ennen. Jostakusta olisi ehkä tuntunut vaikealta mennä sinne, olla siellä. Musta ei tuntunut koskaan. Musta tuntui vain lohdulliselta.

Silloin jokainen huone, jokainen huonekalu ja pienempikin esine ja asia toi muistoja mieleen. Muistoja tulvi mun mieleeni nopeammin kuin mä ehdin niitä käsitellä. Ja mä olisin halunnut jäädä sinne ja muistaa kaiken uudelleen. Olla siellä. Nukkua sun sängyssäsi. Ja joka kerta kun mä lähdin tapaamasta sun äitiäsi, musta tuntui hetken verran kevyemmältä. Niin kuin sä olisit ollut siellä myös ja halannut ja lohduttanut mua. Enhän mä tiedä, ehkä sä olitkin. Istuit sohvalla mun vieressäni siinä, jossa me aina pelattiin Playstationia ja hymyilit kuunnellessani meitä. Lähtiessäni saatoit mut eteiseen ja halasit. Ehkä sä olitkin siellä. Mä en vaan voinut nähdä sua.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tuli itku kun luin tätä. Menetin hyvän ystävän n. Kuukausi sitten. Kävin eilen heidän kotonaan. Tuli mieleen kaikki lapsuuden muistot, hetken kun leikittiin ja naurettiin. Se tuoksu.. lähtiessä kehon valtas lämmin tunne. Uskon että ystäväni halasi minua. Tsemppia sinulle!

Pura kirjoitti...

Voi ei, otan osaa. :( Mä todellakin tiedän, miltä susta tuntuu.

Jos haluat, lue Anna-Leena Härkösen kirja Loppuunkäsitelty. Kirja on tositarina ja kertoo läheisen menettämisestä. Vaikken menettänytkään siskoani enkä itsemurhalle niin pystyin silti samaistumaan moniin kohtiin. Kirjan lukeminen tuntui myös jotenkin lohdulliselta ja itse pidän paljon ko. kirjailijan tavasta kirjoittaa.

Paljon voimia ja jaksamista sinullekin! Suru tulee kyllä helpottamaan, vaikkei vielä tuntuisikaan siltä. Se tarvitsee vain aikansa. <3

Lähetä kommentti