Mun hoito siis siirtyy erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuollon puolelle. Siitä on puhuttu aina ajoittain polikäynneillä ja mä olen sitä itsekin ehdottanut. Mut nyt se siirto sitten tapahtui, koska mulla ei oo motivaatiota työskennellä syömishäiriötä enkä mä halua siitä parantua, joten on turhaa jatkaa mun hoitoa siellä. Muutenkin sinne on jonoa ja mä mieluusti annan paikkani jollekin, joka haluaa parantua (etenkin kun mun psykologi on oikein erikoistunut syömishäiriöihin ja niiden hoitoon). Siirto on ihan ok kunhan mä saan jatkaa käyntejä jonkun muun luona. Sillä yksin mä en tulisi pärjäämään.
Mun tuleva hoitaja vaikutti ihan ok:lta. En mä ole siitä innoissani, mut kyllä sen kanssa varmaan jotenkin sujuu. Mut mitään sellaista hänen-kanssaan-mä-haluan-työskennellä-ja-hänelle-jakaa-vaikkeimmatkin-asiat -fiilistä ei syntynyt toisin kuin sen hoitajan kanssa kenet mä tapasin kerran syömishäiriöpolilla ja kenen kanssa mä en saanut aloittaa työskentelyä, koska mut oli jo laitettu toiselle. Lisäksi tämä hoitaja puhui aivan liian paljon. Sillä mä haluan olla se, joka puhuu. Mut me ei vielä tunnetta ja mun on annettava hänelle mahdollisuus.
Tähän asti hoidon siirto tuntui ihan ok:lta kunnes tapaaminen päättyi ja me käteltiin hyvästiksi. Lääkärin ja psykologin kädenpuristus oli hentoinen. Ehkä ne aattelee, että anorektikot menee rikki, jos niitä kättelee normaalisti. Tuli avuton olo. Mun olis tehnyt mieli huutaa, että Hei perutaan tää koko juttu, en mä halua siirtyä minnekään. Mut mä en huutanut. Ei meillä psykologin kanssa sujunut niin kuin olisi pitänyt, mut silti tuntuu vaikealta jättää tuttu ihminen ja aloittaa taas uuden kanssa. Taas pitäisi pystyä luottamaan uuteen ja ihan tuntemattomaan ihmiseen niin paljon, että pystyisi kertomaan ne kipeimmätkin asiat. Sillä ei siitä hoidosta tule muuten olemaan mitään hyötyä.
Paino 41,3 kg! 100g vähemmän!
2 kommenttia:
Oh my mikä tapaaminen. Kerrotko tosiaan avoimesti ettet halua eroon sh:sta? Miten sellaiseen suhtaudutaan? Ainakin sun elämänlaatua on haluttu parantaa lukuisten ihmisten taholta. Pärjäile<3
Oon kertonut mun psykologille meidän käynneillä ja toki siis lääkärikin tietää. Eivät ne siitä hyvää tykkää, koska sen takia mun ja hoitotahon tavoitteet on aivan päinvastaiset eli hoitoa ei ole järkeä jatkaa. Toki myös ymmärtävät, että anoreksia aiheuttaa osaltaan mun halun pitää kiinni sh:stä ja turvallisesta kontrollista, jota se tuo mun elämääni.
Niin on ja väillä mä tunnen siitä todella huonoa omaatuntoa, kun on sitten niitä, jotka eivät saa yhtä hyvää apua tai apua ollenkaan. :O Kiitos! :)
Lähetä kommentti